EP168 · Talous · 2023-01-02

Leikataan 9 miljardia turhaa! | Lassi Kivinen | Neuvottelija 168

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Liberaalipuolueen puheenjohtaja Lassi Kivinen esittelee yhdeksän miljardin euron leikkauslistan ja perustelee sen jaottelulla julkishyödykkeisiin ja yksityishyödykkeisiin. Maanpuolustus, poliisi ja oikeuslaitos jäävät koskemattomiksi, mutta yritystuet, kulttuurirahoitus, Yle ja veikkausvarojen jakojärjestelmä joutuvat suurennuslasin alle. Keskustelu kulkee rakenteellisesta korruptiosta hyvinvointialueiden rahoitusmallin kannustinongelmiin ja siihen, miksi tulonsiirto tuntuu olevan Suomessa vastaus jokaiseen ongelmaan. Kivinen puolustaa myös sitä, ettei valtion tehtävä ole työllistää ihmisiä eikä myydä alle markkinahinnan. Julkaistu 27.12.2022.

Sami Miettinen

Leikataan 9 miljardia turhaa! | Lassi Kivinen

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 168 Sami Miettinen haastattelee Liberaalipuolueen puheenjohtajaa Lassi Kivistä, joka esittelee puolueen yhdeksän miljardin euron leikkauslistan. Näkemykset ovat vieraan omia ja puolueen ohjelmallisia kantoja. Julkaistu 27.12.2022.

Liberalismi on molempia puolia, ei vain toista

Kivinen aloittaa käsitteestä. Suomeen on rantautunut amerikkalainen kielenkäyttö, jossa demokraattipuolue ja vasemmistolaiset ovat “liberaaleja” — Yhdysvalloissa sosialisti-sanalla on niin huono kaiku, etteivät he itsekään halua sitä käyttää.

Hänen oma määritelmänsä on kaksiosainen: liberalismiin kuuluvat sekä arvo- että talousliberalismi, ja nykyiseltä hallitukselta talouspuoli on päässyt unohtumaan. Vasemmistopuolueet ovat ottaneet omakseen arvoliberaaleja aspekteja, mutta kokonaisvaltaisesti liberaaleiksi niitä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa.

Siksi puolueen nimi on pelkkä Liberaalipuolue: “Miksi määritellä toisen kautta, kun kuitenkin on näitä molempia?”

Onko vasemmisto–oikeisto vain tulonsiirtojen määrä?

Miettinen esittää oman määritelmänsä, jonka hän kertoo muotoilleensa Mika Malirannan pamfletin pohjalta: järkevät ihmiset kannattavat markkinoita, ja vasemmisto–oikeisto-akseli kertoo vain sen, kumpi haluaa enemmän tulonsiirtoja.

Kivinen hyväksyy määritelmän osittain mutta täydentää sitä, ja täydennys on olennainen: vasemmalla halutaan laajentaa valtiota myös muilla tavoin kuin tulonsiirroin — kannatetaan valtion liiketoimintaa ja aktivistivaltiota. Hän nimeää Mariana Mazzucaton “vasemmiston lempitaloustieteilijäksi”, joka puhuu juuri sitä, mitä vasemmistolaiset poliitikot haluavat kuulla: valtion pitää toimia laajasti talouden sektoreilla.

Talousliberalismi on Kivisen mukaan työnjakoa yksityisen ja julkisen välillä. Valtion ei pitäisi sotkeutua yksityiselle puolelle jo periaatteellisesta syystä — mutta mukana on myös tehokkuusaspekti: “yksityishyödykkeitä, kilpailullisia hyödykkeitä, niin kyllä markkinat pääsääntöisesti tuottaa paremmin lähestulkoon aina.”

Julkishyödykkeiden kova ydin

Puolue on käynyt läpi koko 80 miljardin budjetin ja sijoittanut menot janalle julkishyödykkeestä yksityishyödykkeeseen. Leikkaukset osuvat yksityishyödykepäähän.

Ytimeen kuuluvat:

• Ulkoinen turvallisuus ja maanpuolustus. “Eihän meillä ole valtiota, jos meillä ei ole sitä.” Tehostamisen varaa voi olla, mutta nykyisessä maailmantilanteessa sieltä ei lähdetä leikkaamaan. Kivinen huomauttaa, että Nato ei poista tarvetta omalle puolustukselle: liittokunta tuo ydinasesateenvarjon ja kollektiivisen puolustuksen lupauksen, mutta omaa aluetta puolustetaan ensisijaisesti omilla joukoilla. Tärkeintä on hyökkäyksen ehkäisy, ei sotaan päätyminen.
• Sisäinen turvallisuus, poliisi ja oikeuslaitos. Jos omistusoikeus on tärkeä eikä toisen henkeen tai terveyteen saa kohdistaa uhkaa, sivistynyt yhteiskunta tarvitsee erotuomarin — ei katupartiota vaan lakien puitteissa toimivan poliisin ja oikeuslaitoksen. “Se on pienen ihmisen turva.”
• Peruskoulutus. Kivinen sijoittaa sen hyvinvointi- ja sivistyspalveluihin, mutta Miettinen argumentoi sen kuuluvan liberalismin perusajatukseen: jotta voi olla vapaa, pitää olla tietyt kyvyt, ja ymmärrys omasta vapaudesta tulee sivistyksen kautta. Kivinen myöntää koulutuksen puolustavan paikkaansa — mutta huomauttaa, ettei kaiken tarvitse olla julkisen sektorin tuottamaa. Järjestämisvastuu ja ylhäältä tuleva ohjaus tarvitaan, jottei synny uskonnollisia fanaatikkoja kouluttavia keskuksia.

Miettinen tuo tähän liberalismin dilemman: hän kertoo väitelleensä Ivan Puopolon kanssa siitä, voisiko sharia-laki tietyissä olosuhteissa toimia Suomessa. Kysymys on siitä, kuinka paljon ihmisten annetaan järjestää elämänsä vapaasti silloinkin, kun se on objektiivisesti pöljää. Kivisen vastaus on punninta: valitaan pienin haitta.

Väliin Miettinen pudottaa oman kestoteemansa: suomalainen on aikuisena keskimäärin noin 200 000 euroa köyhempi kuin muu pohjoismaalainen, ja Länsi-Euroopan verrokkiryhmässä varallisuudessa seuranamme ovat portugalilaiset ja kreikkalaiset — eivät edes italialaiset. Kivinen ei suostu syyttämään siitä oikeuslaitosta: syitä on monia, ja valtiovalta on aina jonkun intressin hallussa — kyse on siitä, kuka pamppua heiluttaa.

Veikkauskratia: “rakenteellisen korruption ilmentymä”

Jakson kovin yksittäinen ilmaus koskee veikkausvarojen jakojärjestelmää. Kivisen sanoin, jos ruman sanan sanoo, se on ollut rakenteellisen korruption ilmentymä Suomessa: budjetin ulkopuolelta on luvattu tietyille tahoille rahaa ja toimeentuloa, eikä sitä kunnolla edes valvottu.

Arpajaislakia jouduttiin lopulta muuttamaan, mutta työ jäi kesken: määrärahamenetykset luvattiin kompensoida valtion kassasta, kun suora korvamerkintä putosi pois.

Kulttuurissa valtiolla on Kivisen mukaan ennen kaikkea tallentava rooli — Kansallisgalleria ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, koska kukaan muu ei suomalaista kulttuuria järjestelmällisesti taltioi. Sen sijaan apurahajärjestelmä ohjaa valtion varoja voimakkaasti valtion välillisesti asettamien komiteoiden kautta, ja piirre on sama kuin yritystuissa: elokuvatuet menevät pääsääntöisesti samoille tekijöille. Syntyy “itseään rahoittava sirkus, joka on vielä valtion ohjauksessa ja sitten estää uudistumista siellä kentällä ihan suoraan.”

Kansalaisyhteiskunnan pitäisi määritelmän mukaan olla omarahoitteista ja omaehtoista.

Miettinen kytkee tähän monopolikysymyksen: hänellä on ollut vieraana Antero Vartia, ja hän kertoo hämmästyneensä siitä, että Poliisihallitus katsoi Compensaten toiminnan laittomaksi, koska päästökompensaatiosta ei sen mielestä synny maksullista hyödykettä. Hänen tulkintansa on, että valtio haluaa monopolin siihen, kuka saa siirtää rahavirtoja kansalaiselta toiselle — joko suoraan budjetin kautta tai veikkauskratian tyyppisen himmelin kautta. Kivinen on samaa mieltä.

Yritystuet: 90 prosenttia säilyttäviä

Yritystuet ovat leikkauslistan suurin yksittäinen kategoria. Perustelu on jälleen työnjako: yritystoiminta ja sen riskit kuuluvat yksityiselle sektorille. Tuet jaetaan pääasiassa jo menestyville yrityksille, ne muuttuvat vanhaa säilyttäviksi ja pahimmillaan estävät innovoinnin ja uudistumisen.

Kivinen vetoaa valtion omaan aineistoon: työ- ja elinkeinoministeriön 2017 julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan ainakin 90 prosenttia tuista on vanhaa säilyttäviä. Viimeisestä 10 prosentista — innovaatiotuista — tehtiin lähinnä oletuksia, että niistä saattaa olla hyötyä.

Valtion oikea rooli on hänen mukaansa perustutkimuksen rahoitus, sääntelyn keventäminen ja kannustavampi veroaste — ei yritystoiminnan suora rahoittaminen.

Aluetuista hän nostaa elinkeinokalatalouden tuet, joissa on pahimmillaan yhden rivin pituisia hakemuksia. Anekdootteina: valtio ostaa perämoottoreita veneisiin, ja katkaraputankin lämmittämiseen koemielessä myönnettiin yli 100 000 euroa — näillä leveysasteilla, ja usein vielä huoltovarmuudella perusteltuna. Miettinen kuittaa mittasuhteet rehellisesti: “tuo on joku sadan tonnin erä, että jos yhdeksän miljardin koko luokasta katsoo, niin tuo on tietysti hauska anekdootti.”

Yle: 450 miljoonan leikkaus

Yle on listan näkyvin kohde. Kivinen muistuttaa, millainen haloo syntyi, kun perussuomalaiset ehdottivat 140 miljoonan leikkausta — “niin mitähän vasemmalla sanotaan, kun ne lukee 450 miljoonaa Ylen leikkausta.”

Liberaalien Yle-mandaatti olisi uutis- ja ajankohtaisohjelmat sekä lastenkulttuuri. Määrärahataso putoaisi noin 120 miljoonaan euroon, mikä olisi Kivisen mukaan yleiseurooppalainen taso suhteessa bruttokansantuotteeseen. Ongelma on hänen mielestään myös rahoitusmallissa, joka nostaa summaa automaattisesti joka vuosi.

Miettinen ehdottaa välimuotoa — tilaaja-tuottajamallia, jossa Yle ostaisi markkinoilta sen sijaan, että tuottaa itse isolla koneistolla, tai jossa kansalaiset päättäisivät itse, tilaavatko Netflixiä vai Yleä. Kivinen torjuu sen suoraan: “Jos yleisradiota ajatellaan, niin me ei kyllä tuohon lähdetä. Me ajattelemme sitä ihan suoraan leikattavana kohteena.”

Miettinen tekee myös oman rinnastuksensa: Ylen kuluerä kasvaa vuosittain suunnilleen Alfa TV:n liikevaihdon verran — ja Alfa TV meni konkurssiin 2–3 miljoonan liikevaihdolla.

Asumistuki elinkaaren yli

Asumistuesta Miettinen esittää argumentin, joka on tulonjaollisesti epätavallinen: jos Otaniemessä opiskelee tulevia kuuden tonnin insinöörejä, jotka nyt saavat asumistukea, kyseessä on elinkaaren yli tehty tulonsiirto rikkaalta tulevaisuuden insinööriltä köyhälle opiskelijalle — ja koska markkina tuottaa asunnot, raha päätyy vuokranantajille.

Kivinen ei puolusta termiä köyhä opiskelija: “he ovat tilapäisesti pienituloisia.” Jonkinlainen yleistuki voi olla paikallaan, koska perustoimeentulo pitäisi turvata jollain tavalla — mutta keinoista voidaan keskustella.

Sote: hukattu mahdollisuus ja rikkinäinen kannustin

Sote-uudistuksesta Kivinen on tyly. Miettisen kysymykseen se oli hänen mielestään “lähinnä kepulainen uudistus” ja ennen kaikkea hukattu mahdollisuus.

Asiantuntijat suosittelivat noin viiden sote-alueen mallia. Jos siihen olisi menty ja muu aluehallinto olisi samalla siirretty sinne oman rahoitusvastuun kanssa, Suomeen olisi voitu luoda aidosti autonomisempia maakuntia, vähentää alueiden välisiä tulonsiirtoja ja vahvistaa paikallisdemokratiaa. Nykyinen malli on hänen mukaansa lähinnä jakoa siitä, kuka saa hallita mitäkin aluetta.

Kova kritiikki koskee kuitenkin rahoitusmallin kannustinta. Alueilla ei ole järkevää kannustinta pitää talouttaan järjestyksessä, koska perustuslakivaliokunta totesi, että jos hyvinvointialueelta loppuvat rahat, valtion pitää antaa lisää. Siitä seuraa, että alueen kannattaa pitää palvelut mahdollisimman laajoina.

Ainoa uhka on yhdistäminen toiseen alueeseen, jos asiat hoidetaan riittävän huonosti — ja Miettinen kääntää sen ympäri: “jos mä hoidan budjetin tosi hienosti ja naapurialueella hoidetaan miten sattuu, ja sitten valtiovarainministeriöstä kerrotaan, että toi velkakurimus on nyt yhdistetty teihin — niin ketä siinä rangaistaan ja ketä palkitaan?”

Maakuntaverosta puhutaan kahdesta suunnasta. Miettinen vastustaa uutta verotasoa, koska kolmas tai neljäs verottava yksikkö johtaisi vain osaoptimointiin ja veroasteen nousuun — Suomella on hänen mukaansa jo maailman viidenneksi korkein kokonaisveroaste, ja 97 prosenttia maailman maista verottaa vähemmän. Kivinen on “valistuneesti eri mieltä” ja esittää vaihtoehdon, jonka Miettinen hyväksyy: kuntavero olisi pitänyt lakkauttaa samalla ja kuntien tehtävät siirtää aluehallinnon rahoitusvastuulle, jolloin jäljelle jäisi maakuntavero ja valtiovero — ja maakunnilla olisi aito viimesijainen vastuu omasta rahoituksestaan.

Kivinen huomauttaa myös, että taloustieteilijät varoittivat moraalikadosta laajasti jo valmisteluvaiheessa.

Miksi tulonsiirto on aina vastaus?

Miettisen mukaan Suomen iso ongelma on, että aina ongelman ilmaantuessa yleinen mielipide, media ja poliitikot huutavat tulonsiirtoa ratkaisuksi. Kivinen kertoo päätyneensä johtamaan poliittista liikettä juuri tämän vuoksi.

Numerot: sote-rahan siirto valtiolle selittää osan budjetin kasvusta, muttei alijäämää. Samaan aikaan on keksitty uusia menoja — oppivelvollisuuden pidennys, lisää opettajia ammattikouluihin — jotka voivat sinänsä olla tarpeellisia, mutta vanhoja menoja ei ole käyty läpi eikä asioita laitettu tärkeysjärjestykseen. Velkaa otetaan Kivisen mukaan tänä vuonna 12 miljardia ja ensi vuodelle on budjetoitu 8, mutta siihen se ei jää: sähkötuet, seuraavat tuet, ja sote-alueiden ylitykset katetaan valtion kassasta.

Absurdit erät

Miettisen pyynnöstä Kivinen nostaa konkreettisia esimerkkejä:

• Kansalaisopistot, joihin käytetään yli 90 miljoonaa vuodessa. Yleistä sivistystyötä — mutta ovatko “mikä viini parsan kanssa” -kurssit julkisen vallan välttämätön tehtävä?
• Päihdejärjestöjä on Suomessa yli sata. Päihdetyö on arvokasta, mutta yksi järjestö sai valtion tukea alkoholittomien drinkkien valmistuskursseihin nuorille — osallistujia oli kymmenkunta. “Tämä on peruste suurillekin apurahoille.”
• Metsästäjäliitto kerää yli 90 prosenttia rahoituksestaan jäseniltään. Miksei viimeistäkin siivua voisi kerätä sieltä?
• Verovapaudet ovat Miettisen mukaan piilotettu tuen muoto — yleishyödyllisyyden alla esimerkiksi ay-liikkeelle. Kivinen myöntää sen suoraan: “Onhan se, että kaikkia muita verotetaan, mutta just sua ei.” Taloustieteen oppi on hänen mukaansa selvä: yhtenäiset ja mieluiten matalat verokannat ovat parempi vaihtoehto kuin reikäiset ja korkeat.
• Ulosotto on budjetoitu ylijäämäiseksi. Ulosoton kohteilta peritään palvelumaksuina enemmän kuin palvelun tuottaminen maksaa — Kivisen sanoin käänteinen sosiaalipalvelu, jossa valmiiksi ahdingossa olevia ylilaskutetaan samalla kun rahaa heitellään harrastustoimintaan. Miettinen rinnastaa tämän Veikkaukseen: rahat otetaan peliriippuvaisilta ja siirretään kolmannelle sektorille.

Valtio työllistäjänä ja markkinahäirikkönä

Kivinen ei pidä pienenä asiana sitä, kuinka paljon ihmisiä työllistetään valtion rahoilla: kaikenlaisia hankekoordinaattoreita ja toiminnanjohtajia, jotka saavat elantonsa tukirahoista. Kyse on koulutetusta väestä, joka voisi tehdä oikeasti tuottavaa työtä. “Vaihtoehtoiskustannukset ovat ihan konkreettisia asioita.”

Toinen mekanismi on alihinnoittelu. Jos joku myy alle markkinahinnan, ottajia riittää — ja Suomessa jono esitetään perusteluna sille, että palvelua tarvitaan lisää. Kivisen esimerkki: “jos mä perustaisin valtion tuella urheiluautokaupan, joka myisi Ferrareita puoleen hintaan, niin jonotuslista olisi aika pitkä — mutta ei se tarkoita, että kaupalle olisi tarve.” Miettinen tiivistää: ilmainen palvelu ei ole maksuton palvelu; joku sen maksaa, ja kalliisti.

Velka, veroaste ja järjestys

Miettinen asettaa korkomenot mittakaavaan: Suomen korkomenot ovat vähän yli prosentin BKT:stä eli noin kolme miljardia, kun Italiassa ja Kreikassa ne ovat yli kolme prosenttia — mikä Suomen kokoluokassa vastaisi koko yhdeksän miljardin leikkauslistaa. Kokonaisveroasteessa hallitus ohitti jo Ruotsin 43 prosentissa, ja OECD-keskiarvo on noin kahdeksan prosenttiyksikköä alempana.

Kivisen kanta on kaksiosainen ja järjestys on siinä olennainen:

• Velka ei ole peikko. Koronakriisin kaltaisessa tilanteessa rahan käyttö oli validia.
• Nykyinen velkaantumiskehitys on kestämätöntä. Sen ovat sanoneet liberaalien lisäksi suurin piirtein kaikki maan talousasiantuntijat, ja VM:n taustamuistio oli karua luettavaa.
• Veronalennus tulee vasta alijäämän jälkeen. “Me haluttaisiin kyllä alentaa veroja, mutta se pitää tehdä kestävästi.” Ensin hoidetaan alijäämä, ja tuleva kasvu käytetään veroasteen alentamiseen.

Arvoliberalismi ja päihdepolitiikka

Arvopuolella lähtökohta on sama rajanveto: julkisen ei pidä puuttua mihinkään, mihin sen ei tarvitse puuttua — ei myöskään henkilökohtaisiin asioihin.

Kannabiksesta Kivinen on pragmaattinen: kieltolain toimivuus on kokeiltu ja havaittu huonoksi, kun taas sallivampi päihdepolitiikka aiheuttaa lopulta pienemmät yhteiskunnalliset kustannukset ja tuo myyntituloja. Hän erottaa käsitteet Miettisen pyynnöstä: dekriminalisaatio poistaa rangaistuksen käytöstä, laillistaminen tuo tuotteen tiskin päälle. Laillistettu markkina voi silti olla säännelty — “ei se tarkoita, että tuolla on katukauppias jokaisen lastentarhan vieressä”, vaan esimerkiksi viranomaisen valvomia kioskiketjuja.

Alkosta hän on yhtä suora: monopolista ei tykätä, alkoholimyynti sopii yksityiseen toimintaan — “niinhän meillä on ravintoloissakin nyt.”

Nouseeko leikkauskeskustelu vaaliteemaksi?

Miettinen esittää toiveensa: että kevään vaalikeskustelussa leikkauslistojen teko nousisi oikeaksi aiheeksi, kun pääministeri Sanna Marin hänen mukaansa juoksee karkuun kysymystä siitä, mistä leikataan ja kuinka paljon.

Kivinen on varovaisen toiveikas. Asia on noussut keskusteluun, ja hän viittaa Helsingin Sanomien juttuun, jonka mukaan suomalaiset kannattavat menoleikkauksia laajasti. Jos ei muuta kautta, niin kansalaismielipiteen kautta.

Hän toivoo muilta puolueilta rehellisyyttä — eikä esimerkiksi sitä, että väitetään Ylestä olevan mahdotonta leikata, koska on säädetty erillisvero: “Kukahan sen erillisveron sääti? Olisiko se ollut tuo meidän eduskunta — kyllä se voi sen poistaakin ja siirtää määrärahat haluamaansa paikkaan. Budjettivalta on edelleen siellä, missä se oli aikaisemminkin.”

Miettinen päättää oman osuutensa terävimpään muotoiluunsa: kyse on siitä, että Länsi-Euroopan köyhimpiin kuuluvassa, kovimmin verotetussa maassa kuvitellaan olevan vielä kaistaa tulonsiirroille.

Kivisen loppusanat ovat metodologiset: politiikan kova ydin on priorisointi — järjestyksen tekeminen sille, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. “Sen sijaan, että demonisoidaan ja pelotellaan, soisin että poliitikot kävisivät töihin ja tekisivät sen homman, minkä takia heidät on sinne valittu.” Puolue on tehnyt oman avauksensa; muut esittäköön omansa.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 168 (julkaistu 27.12.2022) Sami Miettinen haastattelee Liberaalipuolueen puheenjohtajaa Lassi Kivistä, joka esittelee puolueen yhdeksän miljardin euron leikkauslistan 80 miljardin valtionbudjettiin. Perusteluna on jaottelu julkishyödykkeisiin ja yksityishyödykkeisiin: koskemattomiksi jäävät ulkoinen turvallisuus ja maanpuolustus (“eihän meillä ole valtiota, jos meillä ei ole sitä”, ja Nato ei poista oman puolustuksen tarvetta), sisäinen turvallisuus, poliisi ja oikeuslaitos sekä peruskoulutus, jonka Miettinen perustelee liberalismin omalla logiikalla — vapaus edellyttää kykyjä ja sivistystä. Leikkauskohteista suurin on yritystuet: Kivinen vetoaa työ- ja elinkeinoministeriön 2017 raporttiin, jonka mukaan ainakin 90 prosenttia tuista on vanhaa säilyttäviä, ja pitää valtion oikeana roolina perustutkimuksen rahoitusta ja sääntelyn keventämistä. Veikkausvarojen jakojärjestelmää hän kutsuu “rakenteellisen korruption ilmentymäksi”, koska budjetin ulkopuolelta on luvattu rahaa ilman kunnollista valvontaa, ja arpajaislain muutos jäi kesken kun menetykset luvattiin kompensoida valtion kassasta. Yleltä leikattaisiin 450 miljoonaa, mandaatiksi jäisivät uutis- ja ajankohtaisohjelmat sekä lastenkulttuuri ja määräraha putoaisi noin 120 miljoonaan eli yleiseurooppalaiselle tasolle suhteessa BKT:hen — Miettisen ehdottaman tilaaja-tuottajamallin Kivinen torjuu. Sote-uudistus on hänestä hukattu mahdollisuus: asiantuntijat suosittivat viittä aluetta, ja nykyisen mallin rahoituksessa on kannustinvirhe, koska perustuslakivaliokunnan mukaan valtion on annettava lisää rahaa jos alueelta se loppuu; vaihtoehtona olisi ollut maakuntavero kuntaveron tilalle ja aito viimesijainen rahoitusvastuu maakunnille. Muita kohteita: kansalaisopistot (yli 90 miljoonaa vuodessa), päihdejärjestöt (yli sata, esimerkkinä alkoholittomien drinkkien kurssi kymmenkunnalle osallistujalle), Metsästäjäliitto, joka kerää yli 90 prosenttia rahoituksestaan jäseniltään, ja verovapaudet piilotettuna tukena — Kivisen mukaan yhtenäiset ja matalat verokannat ovat parempia kuin reikäiset ja korkeat. Ulosotto on budjetoitu ylijäämäiseksi, mikä on hänen mukaansa käänteinen sosiaalipalvelu. Rakenteellisina argumentteina esitetään valtion työllistäminen vaihtoehtoiskustannuksena ja valtio markkinahäirikkönä, joka alihinnoittelee ja tulkitsee syntyvän jonon tarpeeksi. Velasta ja verosta Kivinen esittää järjestyksen: velka ei ole peikko, mutta nykyinen velkaantuminen on kestämätöntä, ja veronalennukset tulevat vasta alijäämän hoitamisen jälkeen. Arvopuolella hän kannattaa kannabiksen laillistamista säännellyllä markkinalla (kieltolaki on kokeiltu ja havaittu huonoksi) ja Alkon monopolin purkamista. Miettisen taustaväite läpi jakson on, että suomalainen on aikuisena noin 200 000 euroa köyhempi kuin muu pohjoismaalainen ja kokonaisveroaste on maailman viidenneksi korkein. Kaikki näkemykset ovat Kivisen ja Liberaalipuolueen omia kantoja.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English