EP174 · Talous · 2023-02-10

Omistajan tahto | Timo Leino, Markku Pohjola & Harri Saukkomaa | Neuvottelija 174

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Omistajan tahto -kirjan kolme kirjoittajaa tulevat suoraan julkistustilaisuudesta kertomaan, mitä omistajuus käytännössä tarkoittaa pääomasijoittajasta osuuskuntaan ja ammattiyhdistysliikkeestä perheyritykseen. Keskustelun punainen lanka on se, mitä tapahtuu kun omistajan tahto jää epäselväksi, koska silloin tyhjiön täyttää toimiva johto omalla ajatuksellaan. Esimerkkeinä kulkevat Posti, VR, Fortum ja Sampo sekä aktivistisijoittajien rooli rakentavana omistajana. Esiin nousee myös kysymys siitä, kenen kanssa sinä oikeastaan omistat. Julkaistu 5.2.2023.

Sami Miettinen

Omistajan tahto | Timo Leino, Markku Pohjola & Harri Saukkomaa

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 174 Sami Miettinen haastattelee Omistajan tahto -kirjan kirjoittajia Timo Leinoa, Markku Pohjolaa ja Harri Saukkomaata. Kolmikko saapuu suoraan kirjan julkistustilaisuudesta. Julkaistu 5.2.2023.

Kolme kirjoittajaa ja yksi kysymys

Vieraat esittäytyvät nopeasti: Timo Leino on investointipankkitaustainen hallitusammattilainen — hänen oma sanansa on “työläinen” — Markku Pohjola Nordean entinen varatoimitusjohtaja, jolla on takanaan 15 vuotta hallitustöitä, ja Harri Saukkomaa viestintätoimisto Tekirin pääomistaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa Jorma Ollilan Nokia-muistelmat.

Miettinen kehystää aiheen entisen esimiehensä Eeva Ahdekiven havainnolla julkistustilaisuudesta: Solidiumin alkuaikoina yhtiö sai keskustelupalstoilla lempinimen Delirium, koska omistajuutta pidettiin mukavana hommana, jossa istutaan miljardisalkun päällä ja odotellaan osinkoja. Ahdekiven vastaväite on jakson lähtökohta: omistajuus on vaikeaa työtä — ja Suomi on pääomaköyhä maa.

Omistajuuden tasot

Leino jäsentää kirjan kirjon: pääomasijoittajista eläkeyhtiöihin, ammattiyhdistysliikkeestä osuuskuntiin ja perheyrityksiin.

Selkein omistaja on pääomasijoittaja, ja syy on rakenteellinen: hän on määritellyt oman tavoitteensa sen lupauksen perusteella, jonka on antanut rahastoonsa sijoittaneille. “Eli tietty tuotto tietyssä ajassa. Tämä fokusoi omistajan tahdon, joka välittyy hallintorakenteeseen, hallitukseen ja edelleen johtoon.”

Osuuskunta on toisenlainen tapaus. Suomi on Pohjola sanoin osuuskuntien luvattu maa, ja S-ryhmä on menestynyt hienosti. Tahto on kirjoitettu sääntöihin — toimia kuluttajien eduksi — mutta se on abstrakti: “kyllä se on hyvin pitkälti niin, että yhtiön hallituksen ja johdon täytyy miettiä, mikä olisi se paras tahto omistajalle.”

Yksityishenkilön omistus kiinnostaa kirjoittajia myös käsitteellisesti: mitä omistaminen ylipäätään tarkoittaa, kun esimerkiksi sähkökirja “tilataan” Kindleen sen sijaan että se omistettaisiin.

Ammattiyhdistysliike pörssiomistajana on Saukkomaan mielestä yksi kiinnostavimmista. Kirjassa Riku Aalto sanoo, että “työnantajat eivät neuvottele persaukisten kanssa” — ja samalla ammattiliitto omistaa satoja miljoonia pörssiosakkeita ja käyttää niissä omistajan valtaa. Miettinen nostaa esiin Kojamon listaamisen, jota Aalto joutui puolustelemaan ja jossa hän pyyteli anteeksi sitä, että yhtiössä tienataan enemmän kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Pohjola muistuttaa, ettei ay-liike ole ainoa: osakesalkkuja on MTK:llakin ja monilla etujärjestöillä — se kuuluu pohjoismaiseen pelin henkeen.

Onko hallituksen nimittäminen valtaa?

Miettinen esittää kirjasta Nalle Wahlroosin väitteen: hallituksen nimittäminen on tylsää eikä oikeastaan valtaa.

Pohjola tulkitsee sen Wahlroosin pitkäaikaisen teeman kautta: toimitusjohtaja on se tärkein henkilö, ja oikean toimitusjohtajan valinta on hallituksen tehtävä ja firman tärkein valinta. Saukkomaa muistaa Wahlroosin sanoneen myös, että “se tästä nyt vielä puuttuisi, että hallitukset johtaisivat yrityksiä” — asenne, johon suuromistajalla on varaa.

Samassa yhteydessä käsitellään Antti Mäkisen valintaa Sammon puheenjohtajaksi. Pohjolan tulkinta on ammatillinen: Mäkinen on taitava liikkeenjohtaja, jolla on Nordea-tausta ja jolle Solidiumista saatu oppi on hyödyksi Sammon hallituksen johtamisessa. Miettinen liittää keissiin Elliott Managementin, joka käytännössä pakotti Sammon myymään Nordea-omistuksensa.

Miten omistajan tahto selvitetään

Pohjolan mukaan hallituksen puheenjohtajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on rakentaa yhteydet omistajiin, oli omistajarakenne mikä tahansa. Se ei aina ole muodollista:

• Listayhtiöissä on nimitystoimikunta, jonka omistajat nimittävät keskuudestaan yhtiökokouksessa — siinä on rakennetta.
• Monta kertaa rakennetta ei ole, ja silloin täytyy sondeerata, mitä omistajat ajattelevat.

Mutta hän merkitsee myös rajan: hallitus joutuu itsekin pohtimaan, mikä omistajan tahto voisi olla — sondeeraus ei ratkaise kaikkea. Ja lisää kuivan huomion: “kaiketi hallituksen puheenjohtajankin ura on vähän katkolla, jos ei sitä työtä tee omistajien suuntaan.”

ESG: kilpailukykyä vai lässytystä

ESG:stä kirjoittajat ovat eri mieltä, ja he sanovat sen ääneen — “ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä, eikä pidäkään.”

Leinon kanta on integroiva: aikaansa seuraava omistaja ymmärtää, että vastuullisuutta katsotaan koko arvoketjussa — henkilöstö, hankinta, raaka-aineet, tuotantotapa. Ja jos se ei ole omistajan agendalla, hyvä keskustelu johdon ja hallituksen kanssa voi auttaa omistajaa ymmärtämään, kuinka tärkeä ESG on yrityksen kilpailukyvylle.

Pohjolan kanta on kapeampi, ja hän merkitsee sen lainaksi The Economistilta: “vain se E on se, jolla on oikeasti väliä” — koska maailmaa on pakko muuttaa ilmastonmuutoksen takia. Sijoitusrahastopuolesta hän on suora: siitä on tullut mössöä, josta kukaan ei saa selvää, ja se osoittaa vain, kuinka nokkelasti finanssimaailma menee sinne missä on vetoa. “Nyt on pikkasen ilmat pois siitä kuplasta.”

Leino nostaa E:n rinnalle S:n, ja hänen esimerkkinsä tulee Tesin hallituksesta, jossa hän itse toimii: henkilöstöön liittyen on nimenomaan sanottu, että S-komponentti on huomioitava vahvasti.

Valtio omistajana: Fortum, VR ja Posti

Tässä on jakson painavin osuus, ja se rakentuu kolmen keissin varaan.

Miettinen kehystää Jorma Elorannan näkemyksen komentoketjun sekventiaalisuudesta: omistajan tahto annetaan yhtiökokouksessa, joka antaa sen hallitukselle, joka antaa sen toimivalle johdolle — eikä liikaa interaktiota eri tasojen yli ole hyvä.

Pohjolan arvio valtiosta on tyly mutta tasapuolinen:

“Valtio on kyllä vaikea omistaja, koska valtio ei aina tiedä, mitä se tahtoo. Ja se näkemys siitä, kuinka pitkään sitä tahtoa pidetään samana, on vielä enemmän kysymyksen alainen.”

Hän lisää, ettei sitä keskustelua käytännössä voi käydä poliitikkojen kanssa — mutta myös sen, että omistajaohjauksessa on hyviä virkamiehiä, jotka tekevät työnsä hyvin.

Fortum ja Uniper kuitataan lyhyesti: hallitus oli juuri vaihdettu, ja Pohjola pitää sitä loogisena ja hyvänä omistajan tahdon osoituksena.

VR tuottaa jakson kirkkaimman formuloinnin. Entinen toimitusjohtaja Mikael Aro sanoi kirjassa, että omistajan tahto löytyi hänen toimitusjohtaja-aikanaan “hänen päästään, eikä muualta”. Saukkomaan johtopäätös yleistää sen kaikkeen omistamiseen:

“Jos omistajuudessa on tyhjiö, niin toimivan johdon on pakko toimia jollakin ajatuksella. Sen on pakko keksiä se itse, jos ei kukaan muu sitä kerro.”

Posti on Pohjolan oma keissi, ja hän kertoo, miten se tehtiin toisin: kun Heikki Malinen oli toimitusjohtaja ja hän itse puheenjohtaja, he kirjoittivat tahdon itse, veivät sen omistajalle ja kysyivät, kelpaisiko tämä omistajan tahdoksi. Se hyväksyttiin, ja sen pohjalta rakennettiin suuntaviivat. Hän on tyytyväinen — vaikka joutuikin pyörityksen kohteeksi siinä tapauksessa, joka vaikutti Antti Rinteen eroon — ja vertaa: Posti on hoidettu hyvin verrattuna PostNordiin, joka on aiheuttanut veronmaksajille isot kulut.

Mutta Postin tavoite viedä yhtiö pörssiin ei toteutunut, ja siitä tulee jakson keskeisin valtio-omistuksen kritiikki:

“Se on ehkä juuri se asia, joka on kaikkein ikävintä valtio-omistuksessa: johdonmukaisuus omistuksessa ei toteudu. Se voi muuttua yhtäkkiä. Johto on tehnyt työtä määrätyn suunnitelman toteuttamiseksi — ja sitten vedetään yhtäkkiä jalat alta. Epäjatkuvuus on epätoivottavaa missä tahansa yritystoiminnassa.”

Solidiumista Miettinen sanoo pitäneensä sitä melko hyödyttömänä laitoksena. Pohjolan puolustus on historiallinen ja se on jakson tasapuolisin arvio: ennen Solidiumia omistustilanne oli hyvin poliittisesti välittynyt, ja Solidium on saanut aikaan sen, että poliittinen kontakti on aika kaukana yhtiöstä ja työtä tehdään ammattimaisesti. Se, mitä valtion pitäisi omistaa, on kokonaan eri kysymys — eikä Solidiumin päätettävissä.

Aktivistisijoittajat ovat rakentavia

Aktivisteista Pohjolan kanta on myönteinen ja se perustuu omaan kokemukseen Cevian Capitalista, joka oli omistajana kun hän toimi hallituksen puheenjohtajana:

“Cevian oli erittäin hyvä sekä omistajana että siinä, että he vaikuttivat hallituksessa myönteisesti. Aktivistisijoittajat ovat myös rakentavia ja tuovat kaikille omistajille arvoa.”

Leino selittää mekanismin: aktivisti- ja pääomasijoittajilla on äärimmäisen laajat resurssit perehtyä yhtiöön, eikä perehtyminen ala siinä vaiheessa kun päätetään lähteä mukaan, vaan sitä pohjustaa vuosien seuranta ja analyysi.

Ja siitä hän johtaa jakson kiinnostavimman käsitteen: kenen kanssa sinä omistat. Aktivistilla voi olla maailman paras ajatus, mutta koska hän ei omista määräävää valtaa, hänen täytyy analysoida tarkkaan, keiden kanssa hän omistaa — jos kanssaomistajia ei saa puolelleen, ajatus ei toteudu.

Perheomistajat: kohtalo, riidat ja pyhät arvot

Perheomistuksesta kirjoittajat antavat useita esimerkkejä.

Oras Invest (Uponor, Kemira) analysoi mukaan lähtemisensä Leinon mukaan pääomasijoittajan tavoin. Ja tästä hän antaa käytännön nyrkkisäännön, joka on jakson konkreettisin: noin 20–25 prosentin omistuksella pystyy vaikuttamaan siihen, minkälainen hallitus yhtiöllä on ja kuka on sen puheenjohtaja — eikä enemmistöä siis tarvita.

Sukupolvenvaihdokset ovat Saukkomaan mukaan koskettavinta aineistoa: kaksi naista kertoo tilanteesta, jossa isä kuolee ja yritys siirtyy heille — ilman että sitä oli suunniteltu. “Sen sukupolven miehet ajattelivat varmaan, ettei naisista ole ottamaan tämmöistä vastaan.” Yritykset olivat sen jälkeen hetken aikaa heikossa hapessa. Hän puhuu omistamisen kohtalosta.

Sukuriidat voivat tuhota yrityksiä. Esimerkkeinä mainitaan Herlinien kiistat ja saksalainen yritys, jonka perustajalta jäi 13 lasta, jotka taistelevat edelleen — “kyllä siinä juristeilla riittää sekä rahaa että työtä.”

Rakenneratkaisuja on kaksi vastakkaista:

• Hartwall Capital ja Ahlström Capital ovat laajalle levinneitä sukuyhtiöitä, joissa yhtenäisen päätöksen saaminen on hankalaa. Ratkaisuna on omistajien neuvostoja, jotka keskustelevat keskenään ja tuovat kannan hallitukselle. Uudempi innovaatio on family office.
• Rettig on päinvastainen: yhdeksättä sukupolvea edustavan Thomas von Rettigin yhtiössä omistus on tietoisesti pidetty muutaman ihmisen käsissä — sukuhaaroja on lunastettu pois, jotta omistajan tahto ja päätöksenteko pysyisivät kirkkaina.

Pyhät arvot ovat oma teemansa. Kun Ahlströmin perillisiltä kysyttiin, mikä on se yksi yhteinen nimittäjä, vastaus ei liittynyt liiketoimintaan lainkaan: Noormarkku ja Eteläesplanadin Savoy-talo. Saukkomaa vahvistaa saman omasta kokemuksestaan perheyrityksen johdossa: “on pyhiä arvoja, mutta ne pitää tunnistaa ja tietää. Niitä pitää pystyä käsittelemään myös.”

Säätiöt, osuuskunnat ja osinkovirran pakko

Leino nostaa kysymyksen, joka koskee jokaista sijoittajaa: julkisestikin noteeratussa yhtiössä voi olla merkittävänä omistajana säätiö tai valtio, ja kumpikin voi tarvita jatkuvaa voitonjakoa tietyssä minimimäärässä. Säätiön kyky maksaa lahjoituksiaan eteenpäin on täysin riippuvainen osinkovirrasta.

Siitä seuraa Philip Aminoffin esiin nostama peruskysymys, joka on jakson tärkein strateginen erottelu:

“Jos ajatellaan, että muodostetaan arvoa — tarkoittaako se voitonjakoa vai ansaintakyvyn kasvattamista?”

Huhtamäki on Pohjolan mukaan erinomainen esimerkki toimivasta ratkaisusta: kulttuurisäätiötausta on otettava huomioon, ja bisneskeissi rakennetaan sen mukaisesti. Leino lisää vertailukohdan: amerikkalainen eläkesäästäminen tapahtuu osakkeita ostamalla, mikä edellyttää yhtiöitä, jotka maksavat säännöllisesti kasvavaa osinkoa.

Osuuskunta listayhtiön omistajana on Saukkomaan esimerkki: HKScanissa on yksi osuuskunta, Atriassa useampi, ja osuuskunnan on saatava osinkovirtaa joka vuosi, koska se on käytännössä sen ainoa tulo. Miettinen tekee eron: SOK:lle osuuskuntamalli sopii hyvin, koska se tuottaa asiakasomistajille lisäarvoa ilman listattua rakennetta — listatussa yhtiössä syntyy ristiriita siitä, lähteekö arvovirta yhdelle omistajalle.

Leinon johtopäätös palaa kanssaomistamiseen: jokainen sijoittaja joutuu ratkaisemaan, haluaako olla juuri tämän tahon kanssa kanssasijoittaja.

Friedman, sidosryhmät ja Elon Musk

Miettinen tuo esiin kirjan friedmanilaisen kannan: osakeyhtiön tarkoitus on omistaja-arvo, sidosryhmien tarpeet ovat sekundäärisiä ja jopa haitallisia.

Pohjolan vastaus on käytännöllinen eikä ideologinen, ja se on jakson selkein sidosryhmäargumentti:

“Jokainen liikkeenjohtaja tietää, että saadaksesi kasvua ja tulosta sinun täytyy pitää asiakkaat, alihankkijat ja rahoittajat tyytyväisinä. Voit ajatella vain sitä omistajaa — ja silloin on selvää, että omistajan etu tulee parhaiten hoidettua niin, että sulla on hyvät asiakkaat, hyvä maine, hyvät rahoittajat ja hyvät alihankkijaketjut.”

Elon Musk on jakson ääriesimerkki. Miettisen kehys on se, että yksin omistaessa kaikki intressit ovat loogisia — voit ottaa rahaa, pitkäaikaista arvoa tai pelastaa maailman — mutta pienemmäksi omistajaksi laimentuessa yhtälöön tulee sisäänrakennettu konflikti. Muskin projektit — Mars, puhdas energia, pitkäikäisyys, aivo–tekoäly-rajapinta — on rahoitettu pääosin omilla rahoilla, mutta “siinä hänen intressinsä vähän läikkyvät muiden osakkeenomistajien kintuille”, kun hän käyttää välillä Teslaa, välillä Twitteriä ja välillä SpaceXia näiden päämäärien ajurina. Pohjola tiivistää: “se valaisee juuri sitä kysymystä, miten voidaan toimia, jos valtaa ja kanttia riittää.”

Hajautunut omistus ja eläkerahastot

Kun omistus on hyvin hajautunut — Ollilan puheenjohtajuudet Shellissä ja Nokiassa — kuka silloin havainnoi omistajan tahdon?

Leinon vastaus kääntää kysymyksen ympäri: nämä pieniä osuuksia omistavat isot eläkeyhtiöt ovat kuitenkin yhtiöiden päärahoittajia. Siksi jokainen hallitus ja johto joutuu pitämään heidät tyytyväisenä säilyttääkseen rahoituksensa. Ja ESG välittyy ketjussa: eläkeyhtiöiden taustalla on tahoja, joille vihreä siirtymä on tärkeää, ja se tulee vähitellen läpi Shelliin ja Nokiaan asti.

Pohjola esittää tähän vastakkaisen havainnon “jotta olisimme taas riittävän erimielisiä”: osa amerikkalaisista eläkeyhtiöistä on nimenomaan vaatinut yhtiöitä palaamaan ruotuun ja pitämään huolta eläkeläisten rahoista sen sijaan että pelastaisivat maailmaa. “Eläkerahan reaktio ei todellakaan ole yksimielinen.”

Vihamielinen ostotarjous ja hallituksen velvollisuus

Roviosta ja Playtikasta Saukkomaa on varovainen: Hesari on kirjoittanut, ettei ostaja olisi kovin ystävällinen ja lopettaisi työpaikkoja Suomessa, mutta hän kysyy talousjournalistin refleksillä, mihin sellainen etukäteisleimaus perustuu.

Leino vastaa periaatteella, joka on jakson selkein hallitustyön ohje: ulkopuolinen tarjous asettaa hallituksen velvoitteeseen ottaa kantaa siihen, pystyykö yhtiö nykytilanteessaan luomaan jotain parempaa kuin se tarjous. Ja siitä seuraa viesti myös omistajille:

“Meidän pitäisi olla koko ajan korvat auki sille, mikä on tämän yhtiön potentiaalisesti paras mahdollinen arvo. Ja jos ulkopuolelta tuleva tarjous ylittää sen, niin ehkä joku toinen on meitä parempi omistaja.”

Uutena ilmiönä hän nimeää cornerstone-perhesijoittajan ja pääomasijoittajan yhteiset julkiset ostotarjoukset — Caverion ja aiemmin Ahlstrom-Munksjö — jotka ovat tulleet Suomeen vasta viime vuosina. Pohjolan huomio: “Se on Suomessa harvinaista, mutta se ei ole muualla harvinaista.”

Saukkomaa tekee tässä kohtaa avoimuusilmoituksen, joka ansaitsee tulla merkityksi: hänen omistamansa Tekir on julkisten tietojen mukaan Tritonin neuvonantaja, minkä vuoksi hän ei osallistunut Caverion-keskusteluun.

Pääomasijoittaja ja takaisinsijoitus

Pääomasijoittajan omistajuudesta Leino antaa mekaniikan: lupaus rahoittajille on tietty minimituotto — “onko se 20 vai 25 prosenttia sisäistä korkokantaa vai rahat takaisin kaksi ja puoli kertaa” — ja siitä seuraa määrätietoinen toimenpidesuunnitelma, jossa jokaisen toimenpiteen arvovaikutus on arvioitu.

Takaisinsijoituselementti on hänen mukaansa keskeinen: pääomasijoittaja ottaa kontrollin, mutta lisäarvoa tuottava omistaja-johtoporukka sijoittaa takaisin. Syntyy asetelma, jossa vähemmistösijoittajalla on todella isot kannustimet — ja yrittäjälle se ratkaisee luopumisen tuskan:

“Sitä luopumisen tuskaa voi helpottaa se, että voi jäädä vielä mukaan katsomaan, mitä tämä pääomasijoittaja saa aikaan.”

Kirjan muoto ja kansainvälinen vertailu

Kirjan Esson baarin väittelyt lukujen alussa ovat Saukkomaan mukaan tietoinen keino: tietokirjan tekijän tehtävä on saada lukija koukkuun eikä tyrmätä tylsyydellä heti ensimmäisellä sivulla. Ja Pohjola puolustaa niitä sisällöllisesti: veronmaksajien “yhtiökokous” jossain Sumiaisten baarissa on aidosti se paikka, jossa valtionyhtiöiden tilannetta pohditaan.

Kansainvälinen vertailu jäi kirjassa systemaattista suppeammaksi, mutta havainnot ovat selkeitä:

• Ruotsissa valtio-omistusta on ollut kauemmin ja siinä on rakenteita — meno on paljon rauhallisempaa kuin Suomessa.
• Tanskassa poliittinen taho on lähellä, kuten valtionrautateiden keississä kävi ilmi.
• Suomessa on poikkeuksellisen paljon valtio-omistusta.
• Norja on oma lukunsa maailman suurimman valtiollisen rahastonsa kanssa.

Miettinen lisää oman rakenteellisen havaintonsa: muut Pohjoismaat käyttävät säätiörakennetta kansallisen omistajavallan vahvistamiseen yli ajan, ja sitä Suomesta löytyy vähän. Pohjolan toive on, että family officeista kasvaisi ajan myötä aitoa suomalaista omistusta, joka ei ole valtio-omistusta.

Omistamattomuus vapautena

Lopuksi Miettinen esittää filosofisen provokaation Maailman talousfoorumin paperista tunnetun skenaarion kautta — “et omista mitään ja olet onnellisempi kuin koskaan” — ja huomauttaa, että kirjassa Antti Rinne kertoo ylpeästi, ettei ole koskaan omistanut mitään, ja Riku Aalto sanoo periaatteessa samaa.

Leinon vastaus on historiallinen ja se on jakson paras yksittäinen käsitteellinen huomio:

“Omistaminen on alun perin vapaus, joka syntyi 1200-luvulla hallitsijan valtaa ja verotusoikeutta vastaan — Magna Cartan myötä.”

Saukkomaa täydentää sen poliittisella kaarella: Marxilla oli asiasta sanottavaa, on maita joissa yksityisomistus on kielletty ja taas sallittu — ja itäisessä naapurissa valtio ja hallitsija hallitsevat parhaillaan valtavaa omaisuutta apuriensa kautta.

Pohjola antaa nykytilanteesta suomalaisen mittasuhteen: Suomessa on miljoona kansalaista, jotka omistavat yritysten osakkeita, ja he ovat valtaosin sijoittajia — he ovat säästäneet rahaa ottamatta niitä velvoitteita, jotka tulevat pääomistajan harteille. Siinä mielessä omistaminen ei ole raskasta.

Vastapainoksi Miettinen siteeraa kahta julkistustilaisuuden puheenvuoroa: Ahdekivi toivoi, että pääomistaja pelastaisi firman omalla kustannuksellaan, kun taas Aminoff huomautti, että startupeissa se on hirmuinen taakka, jos ajautuu pääpelastajan rooliin — “kaikki odottaa, että sä oot se kaveri, joka lataa fiksua rahaa tyhmän rahan päälle.”

Omistajaviestintä ja se, kuinka huonosti tahto välittyy

Loppuosa käsittelee Saukkomaan omaa alaa. Hänen väitteensä on suoraviivainen: omistajuudesta viestimisestä tulee vielä tärkeämpää, koska viestintä on jo noussut kulmahuoneeseen ja hallituksiin. Ja siihen liittyy konkreettinen vaikutus: viestintä ratkaisee myös sen, saako yritys pidettyä parhaat työntekijät — aloilla, joilla ihmisistä on pulaa, työntekijä voi valita yrityksen, jonka omistuspohja tarjoaa mahdollisuuksia.

Hänen kritiikkinsä nykytilaan on kuitenkin terävä:

“Pitäisi olla uskallusta, rohkeutta, selkeyttä ja todella kirkas omistajan tahto, kun julkisuuteen mennään. Aivan liikaa on sellaista vanhakantaista spekulaatiota, että mitähän siellä kabineteissa nyt oikein mietitään.”

Hän näkee muutoksen tulevan sukupolvesta: startup-yrittäjät ja nuorempi omistajapolvi ovat rennompia ja tekevät muutakin kuin omistavat.

Pohjola vahvistaa suunnan: avoimuudesta on tullut perusperiaate — yhtiöstä, omistajista ja omistajien suunnitelmista ollaan valmiita kertomaan enemmän kuin aiemmin, kun ennen mentaliteetti oli pitää salaisuudet lähellä.

Ja Leino päättää jakson havaintoon, joka kyseenalaistaa koko tavoitetilan. Hän kaivoi esiin vanhan Talouselämän haastattelun tutkimuksesta, jossa selvitettiin, kuinka hyvin omistajan tahto ja strategia kulkevat omistajan, hallituksen ja johdon välillä:

“On valitettavaa, kuinka umpiossa hallitus ja omistajat elävät, kun he kuvittelevat, kuinka hyvin heidän johtonsa todellisuudessa tuntee heidän tahtonsa ja strategiansa. Enkä usko, että se on paljon vuodesta 2004 muuttunut.”

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 174 (julkaistu 5.2.2023) Sami Miettinen haastattelee Omistajan tahto -kirjan kirjoittajia Timo Leinoa, Markku Pohjolaa ja Harri Saukkomaata suoraan kirjan julkistustilaisuudesta. Kirja kokoaa omistajatyyppejä pääomasijoittajista eläkeyhtiöihin, ammattiyhdistysliikkeestä osuuskuntiin ja perheyrityksiin. Selkein omistaja on pääomasijoittaja, koska hänen tavoitteensa johtuu rahastosijoittajille annetusta tuottolupauksesta (esim. 20–25 % IRR tai rahat 2,5-kertaisina), ja takaisinsijoituselementti sitoo yrittäjä-johdon mukaan. Jakson kantava teesi on, että jos omistajan tahto jää epäselväksi, tyhjiön täyttää toimiva johto omalla ajatuksellaan — kuten VR:n entinen toimitusjohtaja Mikael Aro kirjassa toteaa. Vastaesimerkkinä Postissa Markku Pohjola ja Heikki Malinen kirjoittivat tahdon itse ja hyväksyttivät sen omistajalla. Valtio on vaikea omistaja, koska se ei aina tiedä mitä tahtoo, ja pahinta on epäjatkuvuus — kuten Postin pörssilistauksen peruuntuminen; Solidiumin ansiona pidetään sitä, että poliittinen kontakti on etääntynyt yhtiöistä. Aktivistisijoittajia pidetään rakentavina: Pohjolan kokemus Cevianista oli myönteinen, ja Leino korostaa aktivistien laajaa perehtymistä sekä kysymystä “kenen kanssa sinä omistat” — koska ilman määräävää valtaa kanssaomistajat ratkaisevat. Käytännön nyrkkisääntönä esitetään, että noin 20–25 prosentin omistuksella pystyy vaikuttamaan hallituskokoonpanoon ja puheenjohtajavalintaan. Perheomistuksesta käsitellään sukupolvenvaihdoksen kohtaloita, sukuriitojen tuhovoimaa, omistajaneuvostoja ja family officeja sekä Rettigin valintaa lunastaa sukuhaaroja pois omistuksen keskittämiseksi; pyhiä arvoja edustavat Ahlströmeillä Noormarkku ja Savoy-talo. Säätiö- ja osuuskuntaomistajat tarvitsevat jatkuvaa osinkovirtaa, mistä seuraa Philip Aminoffin kysymys, tarkoittaako arvonluonti voitonjakoa vai ansaintakyvyn kasvattamista; Huhtamäki on toimiva esimerkki. ESG:stä kirjoittajat ovat avoimesti eri mieltä: Leino pitää sitä kilpailukykytekijänä koko arvoketjussa ja nostaa S-komponenttia, Pohjola katsoo The Economistia lainaten, että vain E:llä on oikeasti väliä, ja pitää ESG-rahastoja mössönä. Hajautuneessa omistuksessa eläkeyhtiöt ovat päärahoittajia, joiden kautta ESG-paine välittyy Shelliin ja Nokiaan asti — mutta Pohjola muistuttaa, että osa amerikkalaisista eläkeyhtiöistä vaatii päinvastoin keskittymistä tuottoon. Elon Musk on ääriesimerkki omistajan tahdosta, joka läikkyy muiden osakkeenomistajien kintuille. Vihamielisessä ostotarjouksessa (Rovio–Playtika) hallituksen velvollisuus on arvioida, pystyykö yhtiö luomaan enemmän arvoa kuin tarjous; uutena ilmiönä ovat cornerstone-perhesijoittajan ja pääomasijoittajan yhteiset tarjoukset (Caverion, Ahlstrom-Munksjö) — Saukkomaa ilmoittaa jääväävänsä itsensä, koska hänen Tekirinsä on Tritonin neuvonantaja. Kansainvälisessä vertailussa Ruotsissa valtio-omistuksessa on enemmän rakenteita ja rauhallisempi meno, Tanskassa politiikka on lähellä, ja Suomessa on poikkeuksellisen paljon valtio-omistusta ja vähän säätiörakenteita. Lopuksi käsitellään omistamattomuutta vapautena — Leinon huomio, että omistaminen syntyi 1200-luvulla vapautena hallitsijan valtaa vastaan — ja omistajaviestintää, jonka merkitys kasvaa; Leino päättää tutkimushavaintoon siitä, kuinka umpiossa omistajat ja hallitukset elävät sen suhteen, tunteeko johto heidän tahtonsa.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English