EP176 · Talous · 2023-02-20

Suomi upotetaan Bermudan kolmioon | Petri Roininen | Neuvottelija 176

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Korjausliikkeen puheenjohtaja Petri Roininen piirtää Suomen tilanteesta Bermudan kolmion, jonka kulmissa ovat maailman kovimpiin kuuluva kokonaisveroaste, puolentoista vuosikymmenen nollakasvu ja Länsi-Euroopan vähävaraisimpiin kuuluvat kotitaloudet. Hän esittää julkisen talouden tasapainottamista heti eikä kahden vaalikauden kuluessa, ja keinoiksi progression painamista alas, yksityistämisohjelmaa ja saman osinkoverokannan ulottamista kaikkiin omistajiin. Keskustelussa avataan yrittäjän viiden veron kiila ja se, miten rakentamisen verotus synnyttää tarpeen asumistuille. Julkaistu 19.2.2023.

Sami Miettinen

Suomi upotetaan Bermudan kolmioon | Petri Roininen

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 176 Sami Miettinen haastattelee Korjausliikkeen puheenjohtajaa Petri Roinista kolmannen kerran, tällä kertaa kevään 2023 eduskuntavaalien alla. Jakso on avoimen puoluepoliittinen, ja esitetyt arviot ovat vieraan omia näkemyksiä. Julkaistu 19.2.2023.

Pörssijohtaja ja puolueen puheenjohtaja

Roininen aloittaa yhdistelmällä, jonka hän kertoo saaneensa vahvistettuna edellisenä päivänä: hän on ilmeisesti Suomen historian ensimmäinen pörssiyhtiön toimitusjohtaja, joka toimii samaan aikaan puolueen puheenjohtajana. Miettinen kuittaa oman vastineensa — ensimmäinen investointipankkiiri, jolla on Suomessa oma YouTube-kanava — ja molemmat päätyvät samaan neuvoon: heittäytyminen kannattaa, eikä siitä rangaista.

Puolueen historia käydään lyhyesti: Korjausliike on entinen Siniset, kuutisen vuotta vanha puolue, joka on ollut kaksi vuotta hallitusvastuussa Sipilän hallituksen loppukaudella ja jonka puoluehallituksessa on entisiä kansanedustajia, ministereitä ja erityisavustajia. Roininen valittiin puheenjohtajaksi syyskuussa 2021, ja sen jälkeen on hänen mukaansa korjattu ensin politiikka ja sitten nimi kuvaamaan sitä.

Vaaliasetelma: hän on ehdolla Helsingin vaalipiirissä, ja puolueella on vaaliliitto KD:n ja keskustan kanssa, jolta tavoitellaan kahta kansanedustajapaikkaa.

Gallupeista hän esittää yhden metodologisen varauksen, joka on syytä lukea sellaisena kuin se on — puoluejohtajan tulkintana omasta kannatuksestaan: “Gallupissa on se pulma, että siinä ikään kuin valitaan etukäteen, keitä kysytään. Ja sitten puolet puolueista puuttuu niistä kyselyistä.”

Bermudan kolmio

Jakson nimikäsite syntyy Miettisen turhautumisesta mediakeskusteluun. Hän kertoo, että Hesarin sivuille pääsi Kevan pääjohtaja kertomaan, että verot ovat yli ajan hiipuneet alaspäin — ja Roininen tarkentaa saman viikonlopun uutisoinnin kaaren: ensin pohjustus siitä, että kokonaisveroaste on huomaamatta keventynyt, ja seuraavana päivänä pääkirjoitus siitä, ettei nyt taida olla oikea aika veronalennuksille. “Tämä on tehokasta mielipiteen muokkaamista.”

Vastakuvakseen hän piirtää Bermudan kolmion, jonka kolme kulmaa ovat:

1. Maailman korkeimpiin kuuluva kokonaisveroaste. Suomi verottaa hänen mukaansa enemmän kuin 98 prosenttia maailmasta.
2. Noin viidentoista vuoden talouden nollakasvu, joka on hänen väitteensä mukaan lähisukua ensimmäiselle kulmalle.
3. Länsi-Euroopan vähävaraisimpiin kuuluvat kotitaloudet, jotka ovat seurausta kahdesta edellisestä.

“Tänne uppoavat rahat, ja tänne me lopulta myös uppoamme, jos me ei korjata tätä. Korjausliikkeen missio on laittaa tämä kierre pyörimään toisin päin.”

Miettinen lisää kolmioon oman laskutapansa, jonka Roininen ottaa kiitollisena vastaan: jos noin kolmen prosentin BKT-alijäämä lasketaan 43 prosentin veroasteen päälle, ollaan Tanskan tasolla 46 prosentissa — koska velkaantuminen on tulevaa, diskontattua verotusta. “Me ollaan itse asiassa maailman ykkönen: sata prosenttia verottaa vähemmän kuin me.”

Progressio, ei sirottelu

Verotuksen konkretiasta Roininen esittää yhden numeron, joka kantaa koko argumentin: alle neljän tonnin kuukausipalkalla yli puolet lisäansiosta menee veroon.

“Totta kai se on negatiivinen kannustin työskennellä kovemmin, laadukkaammin tai enemmän.”

Korjausliikkeen esitys on siksi kohdennettu eikä yleinen: miljardin kevennys ansiotuloverotukseen, kohdennettuna nimenomaan progression painamiseen alas. “Ei sitä, että sirotellaan se sinne tänne — vaan ongelma on se progressio, joka leikkaa liian nopeasti ja liian voimakkaasti kasvavia tuloja.”

Miettisen tarkennus koskee kansainvälistä vertailua: Suomen isoimmatkaan palkat eivät ole kansainvälisesti kummoisia, ja keskieurooppalaiset palkat ovat osittain juuri tämän vuoksi parempia. Roininen tiivistää sen yhteen lauseeseen: “monessa ammatissa bruttopalkat ovat ihan ok, mutta netot kaukana siitä.”

Hän mainitsee myös kaivaneensa esiin sen, että Suomessa on kovatuloiselle maailman toiseksi korkein marginaaliveroaste, lähellä kuuttakymmentä — ja että Belgia oli yllätysykkönen, mutta pääsee vähennyksillä Suomen alle.

Pääomaverotuksen myytti

Miettinen palauttaa mieleen edellisen vaalikamppailun väitteen, jonka mukaan Suomen pääomaverokertymä suhteessa BKT:hen on maailman pienimpiä — ja jossa annettiin ymmärtää, että syy olisi matala veroaste.

Roinisen korjaus on suora ja se on jakson tarkin yksittäinen oikaisu:

“Se tarkoittaa sitä, ettei meillä kerry pääomatuloja, koska meillä ei ole pääomaa. Ei suinkaan sitä, että pääomaveroasteemme olisi matala.”

Ja siitä hän siirtyy epäsuhtaan, jonka hän haluaisi poistaa: pörssiyhtiöiden osinkoverotuksessa suursijoittaja, instituutio, säätiö tai ay-liike saa osingot verovapaasti, kun taas miljoona suomalaista yksityistä osakesäästäjää maksaa niistä 30, tietyllä tavalla jopa 34 prosenttia.

Korjausliikkeen esitys on sama kanta kaikille, ja Osakesäästäjien keskusliiton arvion mukaan yhtenäinen kanta asettuisi noin viiteen prosenttiin. “Sama lähde, sama tulonmuoto, kaikille sama.” Vaikutus olisi hänen mukaansa se, että ihmiset vaurastuisivat — eivät instituutiot.

Ay-liike, palkkakierros ja ulkoistettu mandaatti

Miettinen kytkee instituutio-omistuksen edelliseen jaksoonsa: Harri Saukkomaa siteerasi Riku Aaltoa, jonka mukaan persaukisten kanssa ei neuvotella — ja kun ay-liikkeellä on verottomasti kertynyt miljardimassa, se pystyy myös lakkoon.

Roininen ei lähde henkilöimään: “Ei tässä ole kyse siitä, mitä Riku Aalto tietää.” Hän toteaa Aallolla olleen talvella kova homma, kun tämä joutui neuvottelemaan paitsi edustamiensa alojen myös julkisen sektorin palkat.

Rakennekritiikki on kuitenkin terävä, ja se on jakson kirkkain neuvotteluteknisin huomio:

“Se on häkellyttävä rakenne: kuntatyönantajan näkökulmasta sä ulkoistat ensin kaverille sen neuvottelumandaatin. Ja sitten kun kaveri neuvottelee, niin sanot, että tulipa kallista.”

Hän ei sääli kuntatyönantajaa — “he pistivät nimensä tuohon paperiin” — ja huomauttaa, että lopulta mandaatti julkisen talouden palkkaratkaisusta on pääministerillä, koska rahat tulevat hallituksen budjetista. Miettinen lisää oman kärjistyksensä: julkisen alan porukka nakitti neuvottelun yksityiselle puolelle ja veti siihen 5,1 prosenttia päälle etukäteen.

Fläppitaulusta syntyy jakson paras vitsi: “joku sanoi, että se fläppitaulu on maailman kallein maalaus — kalliimpi kuin Mona Lisa, jonka arvo on miljardi; tämä on 40 miljardia.”

Tasapaino heti, ei kahden kauden päästä

Talouspoliittinen ydinvaatimus on ajoituksessa. Korjausliikkeen vaihtoehtobudjetti 2023 tuo julkisen talouden tasapainoon — eikä niin, että näperrellään pari hallituskautta.

“Minkä ihmeen takia, kun asia on tehtävissä nopeammin ja se on Suomen kannalta kriittinen kysymys.”

Hänen arvionsa istuvan hallituksen perinnöstä on kaksitasoinen: 40 miljardin velan lisäksi on kylvetty siemenet parin sukupolven menoihin, joita seuraavat hallitukset joutuvat perkaamaan. Siksi seuraava hallitus on äärimmäisen vaikeassa tehtävässä, ja siksi tarvitaan hallitus, joka on kokenut taloudellisten haasteiden tunnistamisessa ja ratkomisessa.

Korjausliikkeen oma tavoite on eksplisiittinen: “Meidän märkä uni on se, että päästäisiin vaa’ankieliasemaan ja voitaisiin loksauttaa kunnon porvarihallitus paikalleen.”

Ja hän kalibroi asteikon kansainvälisesti — mikä on jakson hyödyllisin kehys: Korjausliike tavoittelee 34 prosentin veroastetta 43:n sijaan, mikä on tavallinen OECD-keskiarvo. Ero on 20 miljardia vuodessa.

Vaihtoehtobudjetti: leikkauksia, satsauksia ja yksityistämistä

Roininen aloittaa havainnolla ilmapiirin muutoksesta, ja se on jakson kiinnostavin ennuste: tietoisuus siitä, että julkisille menoille pitää tehdä jotain, on laajentunut viimeisen vuoden aikana hirvittävästi — samalla tavalla kuin Nato-mieli muuttui vuonna 2022 ensin kansalaisissa ja sitten poliitikoissa.

Vaihtoehtobudjetissa on kolme osaa, eikä se hänen mukaansa ole leikkausbudjetti:

• Leikkauksia kulupuolella, esimerkiksi kehitysyhteistyön määrärahoihin — “nyt me maksetaan niitä velalla.”
• Satsauksia yrittäjien ja palkansaajien verotuksen alentamiseen.
• Yksityistämisohjelma, joka lähtee omaisuuden puolelta: valtio omistaa pörssiyrityksiä 30 miljardilla, ja isoon osaan on eduskunnan myyntilupa; lisäksi Senaatti-kiinteistöissä on noin 5 miljardia.

“Meidän vaihtoehtobudjetti on samanaikaisesti kulujen supistamista täällä ja kasvun luomista täällä. Näin se myös yrityksissä tehdään.”

Miettinen ehdottaa symbolista siirtoa: kun 2019 hallitusneuvottelujen fläppitaululla luki “rahaa on”, niin 2023 seinälle liimattaisiin kansalaisten varallisuusvertailu, joka kertoo että täällä ei ole rahaa. Molemmat kertovat jakavansa Credit Suissen varallisuusvertailua toistuvasti ja saavansa siitä joka kerta uusia seuraajia — “se toimii, ja se on totta.”

Perheiden yhteisverotus

Roinisen oma avaus on mahdollisuus siirtyä perheiden yhteisverotukseen, perusteena se, että kotitalous on luonnollinen talousyksikkö. Nykyinen erillisverotus verottaa hänen mukaansa talousyksikköä kohtuuttomasti, kun toisella on suuret ja toisella pienet tulot. Suomi siirtyi yksilöverotukseen 1970-luvun puolivälissä; Saksassa vastaava mahdollisuus on olemassa.

Miettisen vastaväite on liberaali ja hän merkitsee sen sellaiseksi: malli voi johtaa siihen, että panostetaan vain toisen uraan — ja avioerossa tai eläkkeellä köyhempi osapuoli jää valtion tuen varaan. Roininen myöntää, ettei ratkaisu ole ongelmaton, mutta korostaa, että kyse olisi vaihtoehdosta, ei pakosta.

Yrittäjän viiden veron kiila

Jakson konkreettisin talousanalyysi on Roinisen kuvaus siitä, mistä yrittäjän verotus muodostuu. Hän kutsuu sitä viiden veron kiilaksi:

1. Arvonlisävero asiakkaalta saadusta rahasta.
2. Ansiotulovero itselle maksetusta palkasta.
3. Eläke- ja sivukulut (YEL tai TyEL).
4. Yhteisövero.
5. Pääomatulovero siitä, mitä jää.

“Nämä viisi veroerää saattavat viedä kaksi kolmasosaa siitä asiakkaalta saadusta eurosta. Ja sillä yhdellä kolmasosalla pitäisi pyörittää firma, kattaa kulut ja jäädä itselle jotain.”

Hänen johtopäätöksensä vastaa kysymykseen, jota Suomessa hänen mukaansa toistuvasti kysytään: miksi meillä ei ole tarpeeksi kasvuhaluisia yrityksiä ja miksi kansantalous ei kasva — “no kun me on itse luotu tämmöinen viiden veron kiila, joka estää sen.”

Rakentamisen verotus synnyttää asumistuen

Toinen konkreettinen ketju koskee asumista, ja se on rakenteellisesti sama kierre.

Roinisen luku on Rakennusteollisuuden tutkimuksista: uuden kerrostalon rakentamiskustannuksista 46 prosenttia on erilaisia veroja — arvonlisävero on suurin, mutta muitakin on paljon.

Ja siitä seuraa väärinpäin pyörivä hyrrä: kun asuntotuotannon verotus on korkea, tarvitaan tukia — asumistukia maksetaan 2–3 miljardia vuodessa. Korjaus on hänen mukaansa päinvastainen: painetaan verotusta alas ja madalletaan tukia.

Miettinen liittää tähän oman ärtymyksensä siitä, että ekonomistikunta haikailee omaisuusverojen paluuta asuntotuloverotuksen kautta ja ajattelee kaiken kollektiivisesti valtion kautta. Roinisen vastaus sisältää jakson metodologisimman varoituksen, ja se koskee koko ammattikuntaa:

“Kaikki kunnia oppineille ihmisille, mutta täytyy muistaa, että hirveän iso osa ekonomisteista on edunvalvojia. He ovat töissä etujärjestöissä. Ekonomistin objektiiviselta kuulostavan hahmon takaa annetaan edunvalvontalausuntoja — ne pitäisi osata kuunnella sitä taustaa vasten.”

Hänen oma yleinen periaatteensa on tiivis: valtiolle allokoidut resurssit ovat sinulta ensisijaisesti pois, ja vasta toissijaisesti sieltä tulee jotain takaisin.

Blokkivaalit demokratian näkökulmasta

Blokkivaaleista Roininen antaa yllättävän myönteisen arvion, ja perustelu on menettelyllinen eikä puoluepoliittinen:

“Sinänsä blokkivaaleissa on tietty vinha perä äänestäjän suojan kannalta: kerrotaan etukäteen, minkälaista hallitusta ollaan tekemässä. Jos mennään sammutetuin lyhdyin, niin hallitusneuvottelut väliin tulevana tekijänä kansan äänestämisen ja hallituksen muodostamisen välillä ovat ratkaiseva paikka. Se heikentää tavallaan demokratiaa.”

Puoluekentän liikkeistä hän tekee omalle puolueelleen suotuisan luennan: kun demarit menee vasemmistoliitosta vasemmalle ja kokoomus on lähestulkoon keskustavasemmistossa, oikealle jää tilaa. Hän arvioi, että myös Liike Nyt, KD, RKP ja liberaalit ovat siirtymässä talousoikeistoon, ja että kokoomuksen oikeistolaisuus on “miljardin kulusopeutuksen luokkaa, eli aika pateettista” — mutta ainakin se uskaltaa sanoa sen aiempaa aikaisemmin.

Ja hän merkitsee tapahtuvan yleisen muutoksen: leikkauskeskustelusta on tullut sallittua. “Pari kuukautta sitten vielä naureskeltiin jollekin kostikkoviljelylle.” Nyt siitä on tullut oikea keskustelunaihe, ja hän kertoo nostavansa mielellään esiin myös muiden — kuten liberaalien — leikkausesityksiä, koska ne herättävät keskustelua.

Arvopuolella hän sijoittaa puolueensa selkeästi: turvallisuus (Nato-kanta ja poliisin määrärahakorotus), perhearvot ja vierastus “hyvin pitkälle menevää intersektionaalista vihreää feminismiä” kohtaan — “perinteisessä nelikentässä meidän pelialue on oikeassa yläkulmassa.”

Yleissitovuus ja työn irtautuminen paikasta

Työmarkkinoista Roinisen väite on empiirinen: iso osa työelämästä pyörii tosiasiallisesti muilla säännöillä kuin niillä, joista luetaan liittojen sopivan. Startup-maailmassa ei kukaan keskustele työehtosopimuksista — “ne tekevät duunia intohimosta, niillä on haave onnistua isosti.”

Hänen esityksensä on yleissitovuuden ja keskitettyjen sopimusten purkaminen ja siirtyminen työpaikkatason sopimiseen. Hän merkitsee itse, ettei tarkoita, ettei mitään pitäisi olla.

Miettinen antaa yleissitovuudelle käsitteellisen kehyksen: se on negatiivista vapautta — muiden oikeutta tehdä päätöksiä rajataan — ja koska monilla sektoreilla järjestäytymisaste on reippaasti alle 50 prosenttia, kyse on vähemmistön tyranniasta. Molemmat huomauttavat myös, että kun Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta, kerran läpi mennyttä lakia on pirun vaikea saada pois.

Roinisen tulevaisuuskuva on jakson kaukonäköisin osuus, ja se koskee työn liikkuvuutta: etätyö, alustatalous ja globalisaatio irrottavat työn paikasta. Esimerkkinä hän käyttää tilitoimistotyötä:

“Ihan yhtä hyvin kuin joku ulkoistaa työn kotisohvalle etätyönä, sen voi ulkoistaa vaikka Malagaan edullisemmin ehdoin. Piuhoissa liikkuu bitit ja numerot, ja työtä tehdään.”

Analogia on rahoitusmarkkinoihin: kuten rahan liikkeet vapautuivat globaalisti, työsuoritteiden liikkeet vapautuvat seuraavaksi. Ja tähän Suomi on hänen mukaansa huonosti valmistautunut: jäykät työmarkkinarakenteet ja kova verotus tekevät kilpailukyvyttömäksi sekä työnantajan että työntekijän kannalta, koska työntekijälle ei jää käteen tarpeeksi.

Ay-liikkeelle hän tarjoaa positiivisen roolin: moderni asiantuntijakilta, joka loisi pelisääntöjä tähän uuteen työmaailmaan.

YEL ja harkintaverotuksen varjo

Viimeinen aihe on YEL-uudistus, jota Miettinen pitää hallituskauden riskialtteimpiin kuuluvana ja joka ei hänen mielestään ratkea pakkokorotusmallilla. Kyse on noin 100 000 yksinyrittäjästä, joita nykysysteemi hänen mukaansa tuomitsee matalaan eläkkeeseen.

Roininen erittelee ongelman kahteen osaan, ja ensimmäinen on jakson painavin juridis-historiallinen huomio:

• Se on harkintaverotusta. Joku arvioi, mitä yrittäjän pitäisi tienata, ja perii sen mukaan. Ja hän muistuttaa, että Suomessa oli harkintaverotus muistaakseni vuoteen 1992 saakka — ja siihen liittyi vakavia vääryyksiä, kun yrittäjän kirjanpito sivuutettiin sillä perusteella, ettei hän muka ole voinut tienata niin vähän. “Tässä YEL:ssä on kiusallisesti samoja piirteitä. Se ei ole sama asia, mutta piirteitä on. Sen takia se ei ole läpinäkyvä eikä oikeudenmukainen.”
• Yrittäjän kuukaudet ovat hyvin erilaisia. Parturi-kampaajan tienestit heiluvat, ja niitä on hankala balansoida, kun joku toinen määrittelee, mitä pitäisi tienata.

Ratkaisuvaihtoehtoja hän nimeää kaksi, ja Miettisen ehdotus on ensimmäinen: siirtyminen omaan rahastointiin Lontoon mallin tapaan, jolloin yrittäjä pystyy laskemaan systeemin tehokkuuden läpi. Toinen on maksaminen oikeiden eikä arvioitujen tulojen mukaan. Kolmantena hän mainitsee YEL:n yhdistämisen TyEL-rahastoihin — ja arvaa vastalauseen: “me ollaan nämä tienattu, mitä te kerjäläiset tänne meidän apajillemme tuotte.”

Taustaksi hän muistuttaa, että koko eläkejärjestelmä on etuusperusteinen, ei maksuperusteinen rahasto. Miettinen lisää rahastointiasteet: TyEL:ssä noin kolmannes on rahastoitu, YEL:ssä rahastointiaste on negatiivinen ja erotus maksetaan valtion budjetista.

Ja lopuksi molemmat toteavat saman asian työnantajamaksuista: TyEL-maksu on vero vain eri nimikkeellä, ja se tulee sen jo valmiiksi jäätävän verokiilan päälle.

Roinisen loppusanat palaavat kuvaan: “Varsinkin tämä viimeinen hallitus on ollut ajamassa Suomi-laivaa siihen Bermudan kolmioon, mutta meidän täytyy korjata kurssi ja saada tämä maa selville vesille.”

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 176 (julkaistu 19.2.2023) Sami Miettinen haastattelee Korjausliikkeen puheenjohtajaa Petri Roinista ennen kevään 2023 eduskuntavaaleja; arviot ovat vieraan omia näkemyksiä. Roininen — hänen mukaansa Suomen ensimmäinen pörssiyhtiön toimitusjohtaja, joka johtaa samalla puoluetta — piirtää Suomen tilanteesta Bermudan kolmion, jonka kulmat ovat maailman korkeimpiin kuuluva kokonaisveroaste (Suomi verottaa enemmän kuin 98 prosenttia maailmasta), noin 15 vuoden nollakasvu ja Länsi-Euroopan vähävaraisimpiin kuuluvat kotitaloudet; Miettisen lisäys on, että kolmen prosentin alijäämä 43 prosentin veroasteen päälle vie Tanskan tasolle 46 prosenttiin, koska velka on tulevaa verotusta. Verotuksesta esitetään, että alle neljän tonnin kuukausipalkalla yli puolet lisäansiosta menee veroon, ja Korjausliikkeen esitys on miljardin ansiotuloverokevennys kohdennettuna nimenomaan progression painamiseen alas; Suomessa on hänen mukaansa kovatuloiselle maailman toiseksi korkein marginaaliveroaste. Pääomaverotuksesta hän oikaisee yleisen väitteen: pääomaverokertymä on pieni siksi, ettei ole pääomaa, ei siksi että kanta olisi matala — ja esittää saman osinkoverokannan kaikille omistajille (nyt instituutiot, säätiöt ja ay-liike saavat pörssiosingot verovapaasti, miljoona yksityissijoittajaa maksaa 30–34 prosenttia); yhtenäinen kanta asettuisi Osakesäästäjien arvion mukaan noin viiteen prosenttiin. Julkisen talouden osalta hän vaatii tasapainoa heti eikä kahden vaalikauden kuluessa, ja vaihtoehtobudjetissa on leikkauksia (mm. kehitysyhteistyö), satsauksia veronalennuksiin ja yksityistämisohjelma (valtiolla 30 miljardia pörssiomistuksia, Senaatti-kiinteistöissä noin 5 miljardia). Tavoiteveroaste on 34 prosenttia eli OECD-keskiarvo — ero nykyiseen on 20 miljardia vuodessa. Muita avauksia: perheiden yhteisverotus vaihtoehtona Saksan malliin, yrittäjän viiden veron kiila (alv, ansiotulovero, sivukulut, yhteisövero, pääomatulovero), joka voi viedä kaksi kolmasosaa asiakkaalta saadusta eurosta, ja rakentamisen verotus, jossa RT:n mukaan 46 prosenttia kerrostalon rakentamiskustannuksista on veroja — mistä syntyy tarve 2–3 miljardin asumistuille. Hän varoittaa myös, että iso osa ekonomisteista on edunvalvojia, joiden lausunnot pitäisi kuunnella taustaa vasten. Blokkivaaleja hän pitää äänestäjän suojan kannalta perusteltuina, koska sammutetuin lyhdyin menemällä hallitusneuvotteluista tulee demokratiaa heikentävä väliin tuleva tekijä. Työmarkkinoista hän esittää yleissitovuuden ja keskitettyjen sopimusten purkamista ja huomauttaa, että etätyö, alustatalous ja globalisaatio irrottavat työn paikasta samalla tavalla kuin rahan liikkeet vapautuivat — mihin Suomi on huonosti valmistautunut jäykkien rakenteiden ja kovan verotuksen takia. YEL-uudistuksesta hän toteaa sen olevan harkintaverotusta, jossa on kiusallisesti samoja piirteitä kuin Suomessa vuoteen 1992 asti voimassa olleessa harkintaverotuksessa, ja esittää ratkaisuiksi omaa rahastointia, maksamista todellisten tulojen mukaan tai YEL:n yhdistämistä TyEL-rahastoihin — muistuttaen, että TyEL:ssä noin kolmannes on rahastoitu mutta YEL:n rahastointiaste on negatiivinen.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English