EP43 · Talous · 2020-10-29
Koronan toinen aalto ja globaali dystopia | Tuomas Malinen | Neuvottelija 43
GNS Economicsin Tuomas Malinen ja Sami Miettinen käyvät läpi koronan toisen aallon talousvaikutukset ja päätyvät jakson kantavaan huoleen: kaikki kriisiin tarjotut ratkaisut ovat keskitettyjä. Talous romahti jo toisella neljänneksellä, ja romahduksen realisoituminen on estetty konkurssimoratorioilla – kuilun päälle on vedetty matto. Keskustelun ydin on keskuspankkien digiraha ja Kiinan malli, jossa yksityiset maksujärjestelmät pakotetaan settlaamaan keskuspankkirahassa: siitä avautuu tie, jossa liikepankkijärjestelmä käy tarpeettomaksi ja rahatalous keskittyy yhteen tahoon. Lopuksi Malinen esittää kysymyksen, joka jaksossa toistuu: annammeko pelon viedä vapaudet, jotka on ostettu kymmenien miljoonien ihmisten hengellä.
Koronan toinen aalto ja globaali dystopia | Tuomas Malinen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 43. jaksossa Sami Miettinen ja GNS Economicsin toimitusjohtaja Tuomas Malinen keskustelevat lokakuun lopussa 2020, kun koronan toinen aalto on iskenyt. Jakso alkaa epidemiologisesta ennusteesta ja talousluvuista mutta kääntyy nopeasti toisaalle: Malisen mukaan huolestuttavinta ei ole kriisi itse vaan se, että kaikki siihen tarjotut ratkaisut ovat keskitettyjä. Keskustelun ytimessä ovat keskuspankkien digiraha, Kiinan maksujärjestelmien pakkosettlaus keskuspankkirahassa ja IMF:n ehdotus uudesta Bretton Woodsista – ja lopulta kysymys siitä, mitä vapauksia kriisin varjolla ollaan valmiita luovuttamaan.
Toinen aalto tuli niin kuin oli mallinnettu
Malinen kertoo, että GNS Economics varoitti toisesta aallosta toukokuun alussa erikoisraportissa, jonka taustalla oli Minnesotan yliopiston tartuntatautikeskuksen mallinnus. Se puolestaan perustui espanjantautiin, joka alkoi keväällä 1918 ja jonka toinen aalto käynnistyi syyskuussa 1918. Malinen luki tuolloin useita artikkeleita espanjantaudista, ja skenaarioista pahin – “apokalyptinen” – on nyt hänen mukaansa toteutunut.
Yksi olennainen ero on onneksi olemassa. Espanjantaudissa toinen aalto oli tappavin, kun taas nyt kuolleisuusluvut ovat pysyneet huomattavasti kevätaaltoa alempina. Espanjantaudissa tuli vielä kolmas aalto keväällä 1919, minkä jälkeen tauti hiipui kausiflunssan tyyppiseksi.
V-toipumista ei tule
Talousnäkymistä Malinen on suora: aiemmin puhuttiin V-käyrästä, mutta nyt voidaan sanoa, ettei V-toipumista tule. Miettisen ehdottamaa W:tä voi toivoa, mutta Euroopassa taantuma alkoi jo edellisvuoden viimeisellä neljänneksellä, eikä taantumaan painunut talous nouse sieltä yhtäkkiä.
Malista harmittaa erityisesti se, että varoitukset olivat olemassa. Epidemia lähti Wuhanista tammikuun puolivälin jälkeen, ja GNS varoitti asiakkaitaan globaalisti jo tammikuun lopussa: Kiinasta oli tullut tieto, että oireettomien kantajien osuus on niin suuri, että tauti on todennäköisesti levinnyt jo Wuhanin ulkopuolelle. Tammikuun viimeisenä päivänä Lancet julkaisi mallinnuksen, jonka mukaan yksikin indikaatio leviämisestä Wuhanin ulkopuolelle tarkoittaisi, että tauti menee maapallon läpi. Malinen kirjoitti hallitukselle sähköpostia helmikuun alussa. Kaksi varautumisikkunaa menetettiin – ensin alkuvuodesta ja sitten kesällä, jolloin toisesta aallosta oli jo varoituksia. Sen sijaan keskityttiin talouden kuvitteelliseen nostamiseen.
Talous on jo romahtanut – maton alla oleva kuilu
Jakson terävin talousargumentti on, ettei tilannetta ymmärretä: talous on jo romahtanut, ja romahdus alkoi toisella neljänneksellä. Sen realisoituminen on estetty keinotekoisesti. Suomessa velkojat eivät edelleenkään voi hakea velallisia konkurssiin, Italiassa velkamoratoriot ovat yhä päällä eivätkä pankit saa hakea asiakkaitaan konkurssiin. Samaan aikaan valtiot ovat laskeneet liikkeelle valtavia määriä velkaa ja keskuspankit pumpanneet rahaa talouteen.
Malisen kuva on osuva: sen valtavan kuilun päälle, johon maailmantalous toisella neljänneksellä tippui, on vedetty matto – ja kun siihen kerran astuu, putoaa läpi. Toinen aalto on tuonut tilanteen pisteeseen, jossa on mahdoton kieltää, että tässä käy huonosti.
Miettinen täydentää Suomen luvuilla: lisävelkaa on otettu yli 20 miljardia, mikä on 40 prosenttia viidenkymmenen miljardin budjetista ja noin kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Samaan aikaan pankkijärjestelmästä on poistettu Basel-vaatimuksia, eikä stressitestejä tehdä. Malisen johtopäätös: emme käytännössä tiedä, mikä pankkijärjestelmän tila on – tiedämme vain, että se on huono, eikä sitä pysty mittaamaan.
Tähän liittyy jakson kantava vertauskuva, jonka Malinen kertoo kuulleensa ystävältään: ihmiset luulevat, että kello on keskipäivä, vaikka se on jo kuusi illalla.
Pankkikriisi keväällä
Malinen odottaa eurooppalaista pankkikriisiä, joka alkaa keväällä. Espanjan ja Italian työttömyysluvut ovat hänen sanoillaan aivan kuralla, ja jo keväällä pelkästään italialaisten pankkien pääomitustarpeeksi arvioitiin noin 400 miljardia – nyt luku on todennäköisesti 600–700 miljardia. Italialla ei ole mistä ottaa sitä rahaa.
Keskuspankkien digiraha ja gosplanisaatio
Tästä siirrytään jakson pääaiheeseen. Keskuspankkien digirahasta on puhuttu aktiivisesti vain pari kolme vuotta, mutta kehitys on yhtäkkiä kiihtynyt: Bahaman keskuspankki on jo laskenut oman digivaluuttansa liikkeelle, ja Financial Times on käsitellyt Kiinan järjestelmää.
FT:n artikkelissa käytettiin uudissanaa gosplanisaatio. Malinen selittää sen: Gosbank oli Neuvostoliiton keskuspankki, joka määritteli täysin sen, mitkä projektit saivat rahoitusta.
Miettinen kuvaa Kiinan kehityskulun. Maassa on pitkälle kehittyneet yksityiset mobiilimaksujärjestelmät – AliPay ja WeChat – joiden kautta kulkee valtava määrä mikromaksuja reaaliajassa. Nyt Kiinan keskuspankki on käytännössä sanonut, että näiden on settlattava keskuspankkirahassa. Miettinen muotoilee kohteliaan version ääneen: eihän teillä ole ostoksissanne mitään salattavaa, vaikka jää pieni jälki keskusjohdon tietokantoihin. Hänen oma kantansa on selvä – kyllä meillä on salattavaa, eikä jokaisesta inhimillisestä transaktiosta pidä jäädä lähes totalitaarista jälkeä.
Mitä keskuspankkiraha oikeastaan on
Malisen pyynnöstä Miettinen avaa käsitteen kuulijoille. Keskuspankkiraha on setelien vastine ylemmällä tasolla: kun esimerkiksi Nordean tai Deutsche Bankin pitää siirtää miljardi euroa Commerzbankille, kukaan ei kuljeta seteleitä holviin, vaan keskuspankin tietokannassa muutetaan laskuria omistuksesta toiseen. Se on täsmälleen sama asia kuin tilisiirto saman pankin sisällä, mutta yhtä tasoa ylempänä. Kuluttajilla ei ole siihen pääsyä – joillakin yrityksillä, kuten Telialla ja Siemensillä, on.
Kiinan järjestelmässä alkaa Miettisen mukaan olla nähtävissä tilanne, jossa myös yksityishenkilöillä olisi keskuspankkirahaa, ja ainoa mikä sen estää on WeChatin tai AliPayn muodostama ylätaso – joka voidaan poistaa.
Hän tekee tässä myös henkilökohtaisen myönnytyksen: kaksi vuotta aiemmin hän piti Suomen Pankissa Antti Ronkaisen ja italialaisen professorin kanssa luentosarjaa aiheesta “EKP kriisin jälkeen”, ja hänen oma luentonsa käsitteli sitä, miten keskuspankkiraha voidaan digitalisoida – hän piti tuolloin käteisestä eroon pääsemistä hyvänä asiana. Nyt hän toivoisi ennemmin anonyymiä digitaalista lompakkoa; teknisesti se ei ole vaikeaa.
Jos pankit kaatuvat, tilit siirretään keskuspankkiin
Malinen rakentaa hypoteettisen skenaarion. Perinteisesti keskuspankin rooli pankkikriisissä on tarjota likviditeettiä vakuuksia vastaan, jotta pankki selviää vastuistaan; sen jälkeen pankki ajetaan alas ja tallettajat pelastetaan talletussuojasta. Pankkikriisi syntyy siitä, että pankin velkoja – talletuksia ja pankkien välisiä vastuita – haetaan ulos valtavia määriä, eikä nykyjärjestelmässä koko talletusmäärää ole katettu. Miettinen mainitsee, että Chicago plan olisi järjestelmä, jossa ne katettaisiin.
Entä jos kaatuvan pankin tilit siirrettäisiinkin keskuspankkiin? Malinen kertoo jutelleensa kaksi viikkoa aiemmin Suomen Pankin keskuspankkiirin kanssa, jonka mukaan tämä on yhä vuosien päässä. Mutta jos pankit kaatuvat kunnolla ja sekä yksityisten että yritysten tilit siirretään keskuspankkiin, kaikki pelaisivat keskuspankin rahalla eikä muuta pankkijärjestelmää enää tarvittaisi. Silloin meillä olisi oikeasti yksi Gosbank.
Siitä aukeaa Malisen mukaan karseita skenaarioita: muutama ihminen päättäisi, millaiset korot sinulle asetetaan, saatko lainaa ja mitä vakuuksia vastaan. Miettinen heittää väliin, että ehkä myös millaista puoluekirjaa vastaan. Kiinan esimerkki FT:n jutussa oli vielä hurjempi: valtiollisessa kontrollissa oleva keskuspankki voisi kytkeä sosiaalisen luottojärjestelmän siihen, miten saat rahojasi käyttää. Vielä vuosi aiemmin tämä olisi ollut kaukaista dystopiapuhetta, mutta kun katsoo, miten kriisiin on vastattu, vaihtoehtoa ei voi enää täysin sulkea pois.
Pankkipaot ja “oletko piireissä”
Miettinen lisää keskuspankkirahan kuluttajille laajentamisen huonon puolen: se mahdollistaa pankkipaot. Tähän asti pakoa on hillinnyt se, että käteisen nostaminen on rasittavaa ja automaatti tyhjenee. Jos rahat voi siirtää yhdellä klikkauksella keskuspankin tilille, liikepankin pitäisi rahoittaa poistuva talletuskanta jotenkin muuten.
Luonteva keskussuunnittelijan vastaus olisi laittaa byrokraatti päättämään, saatko siirtää rahasi turvaan – jolloin markkinatalouden tilalle tuodaan yksi suunnitelmataloudellinen taso lisää. Miettisen johtopäätös on terävä: vanha pankkipakodystopia, jossa jonotetaan seteleitä, muuttuu “oletko piireissä vai et” -peliksi, jossa suhteita omaaville portit aukeavat ja muut jäävät kuolemanlaaksoon. Malisen mukaan huolestuttavinta on juuri se, että luodaan mahdollisuus viedä ihmisen rahataloudellinen itsenäisyys.
Keskuspankkisyöpä ja Neuvostoliiton opetus
Miettinen kuvaa mekanismia suunnitelmatalouden syöpänä: määrällisen elvytyksen kautta EKP omistaa yhä suuremman osan valtionlainoista ja Fed liittovaltion veloista, ja korkojen muodostus alkaa olla suunnitelmataloudellista. Malinen vahvistaa – keskuspankit käytännössä keksivät, mitä koron tulisi olla.
Liikepankeilla on Miettisen mukaan tässä yllättävä hyve: niissä on luottopäätöksentekijöitä, jotka aidosti yrittävät keksiä markkinakoron. Jos italialainen sementtitehdas vaatii riskinsä vuoksi kahdentoista prosentin korkoa mutta keinotekoisesti pystyssä pidettävä pankki lainaa kolmella, hyvät pankit eivät halua osallistua – ja keskuspankkiraha alkaa “hypätä” liikepankkien kautta talouteen.
Malisen historiallinen analogia on Neuvostoliitto. Paras teoria sen kaatumisesta, jonka hän on lukenut, kuuluu näin: tehtaita on helppo rakentaa, koska tarvitaan vain miehiä ja sementtiä. Kun siirryttiin palvelutalouteen, yksiköitä oli paljon ja ne olivat pieniä, eikä mikään virkamiesarmeija pystynyt hoitamaan sitä tehokkaasti – tuli hirveästi huonoja investointeja ja talous upposi suohon. Sama uhkaa nyt: Fedin päättävässä elimessä on 12 ja EKP:ssä 19 ihmistä, ja on varmaa, etteivät he osaa tehdä hyviä sijoituspäätöksiä. Zombie-pankit rahoittavat zombie-yrityksiä, mikä on ollut keskeinen syy Kiinan tuottavuuskehityksen romahdukseen. Malinen huomauttaa, ettei talousmedia halua kiinnittää tähän huomiota ja että ekonomistitkin vapisevat asian kanssa.
Miettinen tiivistää: “too big to fail” muuttuu Gosbankiksi.
Bretton Woods 2.0
Seuraava askel keskustelussa on IMF:n pääekonomistin pari viikkoa aiemmin esittämä ajatus uudesta Bretton Woodsista. Miettinen selittää alkuperäisen: Yhdysvaltain dollari oli vaihdettavissa kiinteällä suhteella kultaan ja muut valuutat kytkettiin dollariin. Järjestelmä kaatui siihen, että Yhdysvallat rahoitti Vietnamin sotaa niin, että dollareita oli liikkeellä enemmän kuin kultaa – Suomi puolestaan devalvoi usein ja joutui anomaan siihen erillislupaa.
IMF ei ole täsmentänyt, mihin valuutat sidottaisiin. Malinen veikkaa, ettei kulta ole vaihtoehto; ehdolla ovat erityisnosto-oikeudet (SDR) tai jonkinlainen keskuspankkien kryptovaluuttojen kori. Häntä hämmentää itse tendenssi: miksi valuuttojen ei anneta kellua?
Hän avaa myös IMF:n roolin muutoksen. Rahasto perustettiin toisen maailmansodan jälkeen hoitamaan vaihtotasekriisejä, joita kiinteät valuuttakurssit synnyttivät. 1980-luvun Latinalaisen Amerikan kriiseistä ja 1990-luvun Aasian kriisistä alkaen siitä tuli yhä enemmän kriisirahoittaja, ja nykyään se tarjoaa hätäluottoja lähes kaikille maailman maille. Kun tällainen kaikkien kansallisten talousjärjestelmien taustalla oleva instituutio alkaa ehdottaa yhteistä valuuttamekanismia, herää väkisin kysymys: tulisiko järjestelmä sen omaan kontrolliin? Ja miksi juuri nyt, keskellä talouskriisiä?
Miettistä ärsyttää tässä erityisesti se, että hän pitää itse SDR:ää hyvänä järjestelmänä. Sama valuuttakorin logiikka on Facebookin Libran taustalla, ja hänen oma suosikkiratkaisunsa euroon on ECU-2-kori – synteettinen, markkinapainotettu monen valuutan kori settlaukseen. Malinen ilmoittaa olevansa eri mieltä. Miettinen tunnustaa kantavansa jopa jälkikeynesiläisyyttä ja muistuttaa, että lordi Keynes ehdotti aikanaan Bretton Woodsin korjaamiseksi Bancor-nimistä SDR-tyyppistä järjestelmää.
Molemmat päätyvät samaan metodologiseen huomioon: poliittisessa analyysissä ei tehdä toisen ja kolmannen askeleen skenaarioita. Ensimmäistä askelta pidetään aina välttämättömänä, eikä polkuriippuvuutta tai kaltevan pinnan analyysiä tehdä – kuten elpymisrahastokeskustelussa, jossa ei osata ottaa huomioon, ettei rahasto tietenkään jää kertaluontoiseksi.
Churchill, Dunkerque ja se mitä vapaudesta on maksettu
Jakson loppuosa on Malisen esittämä historiallinen analogia. Hän oli katsonut Darkest Hour -elokuvan, joka kertoo Winston Churchillistä keväällä 1940, kun natsi-Saksa oli vyörynyt Euroopan yli ja brittijoukot – käytännössä koko ammattiarmeija, noin 300 000 miestä – olivat saarrettuina Dunkerqueen. Britit punnitsivat kahta vaihtoehtoa: antautua vai nousta taistelemaan.
Jos britit olisivat antautuneet, Stalin ja Hitler olisivat jakaneet Euroopan ja Britanniasta olisi tullut vasallivaltio. Toinen maailmansota vaati eri arvioiden mukaan 40–70 miljoonaa ihmishenkeä – kamala määrä – mutta ilman sitä valintaa tätäkään keskustelua ei todennäköisesti käytäisi.
Malinen tekee rinnastuksen varovasti mutta selvästi. Nyt uhka ei ole ihmisen tekemä vaan luonnon: virus, jollaisia on iskenyt ihmiskuntaan monta kertaa. Hän muistuttaa olleensa käytännössä ensimmäinen ekonomisti Suomessa, joka vaati sulkutoimia keväällä – kyse ei siis ole viruksen vähättelystä. Mutta uusilla rajoitustoimilla alkaa olla vakavia taloudellisia vaikutuksia, ja WHO itsekin on varoittanut mielenterveysongelmien ja itsemurhien kasvusta.
Ydinkysymys on, minkälaisina tulemme tästä kriisistä ulos. Jos taloudellinen vapaus viedään keskuspankin digirahan kaltaisilla ratkaisuilla ja liikkumisen vapautta rajoitetaan voimakkaasti, ja jos kaiken taustalla on ymmärrettävä pelko – virusta ja talouskriisiä kohtaan – niin lopputulos voi olla toinen kuin kuviteltiin. Malisen muotoilu on jakson kantava lause: henkilökohtainen vapaus ja omistuksen vapaus on ostettu kymmenien ellei satojen miljoonien ihmisten hengellä menneisyydessä. Jos annamme pelon sanella vastauksen, niistä ei ehkä ole mitään jäljellä kun kriisistä tullaan ulos – ja silloin oltaisiin ajauduttu globaaliin dystopiaan.
Hän lisää perspektiivin: keskivertokansalainen on elänyt tuhansia vuosia lähes orjuutetussa tilassa, ja nykyiset vapaudet ovat parin sadan, ehkä sadan vuoden ikäisiä. Vapauden aika on ollut noin sata vuotta.
Mitä tästä pitäisi tehdä
Malinen korostaa, ettei väitä suunnitelman olevan olemassa. Häntä on kuitenkin kahden kuukauden ajan häirinnyt se, että liian moni asia vaikuttaa tapahtuvan kuin suunnitelmat olisivat olleet valmiina: EU vetää valtaa itselleen elpymisrahaston ja sen ohjeistuksen kautta, keskuspankit vetävät rahataloudellista valtaa, ja IMF tekee omat ehdotuksensa. Kaikki ajaa kohti keskitettyä järjestelmää.
Miettinen tiivistää oman kantansa: joskus lääke on pahempi kuin tauti, eikä hän puhu tästä triviaalisti pelkän koronan osalta. Jos koronan, taantuman ja pankkikriisin yhdistelmään annetaan lääkkeeksi totalitarismia – vaikka hyvässä tarkoituksessa – se voi silti olla tie dystopiaan. Hän pitää vastuuttomana sitä, että tähän vakavaan kysymykseen vastataan kehottamalla olemaan hiljaa, koska tämä on ainoa tie.
Kummankin kehotus kansalaisille on sama: seuratkaa tarkasti, mitä ratkaisuja tarjotaan, ja lukekaa niistä seuraava askel ja sitä seuraava askel. Jos suunta on väärä, tavallisten kansalaisten on vihellettävä peli poikki – rahataloudellisesta vapaudesta, henkilökohtaisesta vapaudesta ja omistamisen vapaudesta ei luovuta. Skenaarioita ei pidä lakaista pois höpinänä, vaan tilannetta pitää katsoa objektiivisesti ja kriittisesti ja kohdata se rohkeasti.
Malinen palaa loppuun kelloonsa: nyt on ilta kuusi tai seitsemän, ei keskipäivä. Miettinen viittaa aiempaan Black Swan -jaksoonsa Malisen kanssa ja pyytää katsojia kommentoimaan, missä vaiheessa on aika laittaa soimaan Iron Maidenin 2 Minutes to Midnight.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 43 (julkaistu 29.10.2020) Sami Miettinen haastattelee GNS Economicsin toimitusjohtajaa Tuomas Malista koronan toisesta aallosta ja sen mahdollisista seurauksista. Epidemiologia: GNS varoitti toisesta aallosta toukokuussa erikoisraportissa, joka nojasi Minnesotan yliopiston tartuntatautikeskuksen espanjantautimallinnukseen (1918 kevät, toinen aalto syyskuussa 1918, kolmas aalto keväällä 1919); erona on että espanjantaudissa toinen aalto oli tappavin, kun nyt kuolleisuus on jäänyt kevättä alemmaksi. GNS varoitti asiakkaitaan jo tammikuun lopussa oireettomien kantajien osuuden perusteella, Lancet julkaisi mallinnuksen 31.1., ja Malinen kirjoitti hallitukselle helmikuun alussa — kaksi varautumisikkunaa menetettiin. Talous: V-toipumista ei tule, ja euroalueen taantuma alkoi jo 2019 viimeisellä neljänneksellä. Keskeinen väite: talous romahti jo toisella neljänneksellä, ja romahduksen realisoituminen on estetty konkurssi- ja velkamoratorioilla (Suomessa velkojat eivät voi hakea velallisia konkurssiin, Italiassa moratoriot päällä) — kuilun päälle on vedetty matto. Suomen lisävelka yli 20 mrd € = 40 % budjetista ja ~10 % BKT:sta; Basel-vaatimusten poistaminen tarkoittaa ettei pankkijärjestelmän tilaa pysty mittaamaan. Malinen odottaa eurooppalaista pankkikriisiä keväällä 2021; italialaisten pankkien pääomitustarve arvioitiin keväällä 400 mrd €, nyt 600–700 mrd €. Toistuva vertauskuva: ihmiset luulevat kellon olevan keskipäivä, vaikka se on kuusi illalla. Pääaihe — keskuspankkien digiraha: Bahaman keskuspankki on jo laskenut oman liikkeelle, ja Financial Times käsitteli Kiinan järjestelmää termillä gosplanisaatio (Gosbank = Neuvostoliiton keskuspankki, joka päätti mitkä projektit saivat rahoitusta). Kiinassa yksityiset AliPay ja WeChat velvoitetaan settlaamaan keskuspankkirahassa, jolloin jokaisesta transaktiosta jää jälki. Miettinen selittää keskuspankkirahan (pankkien väliset tilitykset keskuspankin tietokannassa; kuluttajilla ei pääsyä, joillakin yrityksillä kuten Telialla ja Siemensillä on) ja kertoo pitäneensä kaksi vuotta aiemmin Suomen Pankissa Antti Ronkaisen kanssa luentosarjaa, jossa hän itse piti käteisestä luopumista hyvänä asiana. Skenaario: jos pankit kaatuvat, tilit voitaisiin siirtää keskuspankkiin, jolloin liikepankkijärjestelmää ei enää tarvita ja syntyy yksi Gosbank; Suomen Pankin edustajan mukaan tämä on vuosien päässä. Riskit: pankkipaot helpottuvat, ja jos turvaan siirtymisestä tulee byrokraattinen päätös, syntyy “oletko piireissä” -peli; Kiinan sosiaalinen luottojärjestelmä voitaisiin kytkeä rahankäyttöön. Keskuspankkisyöpä: QE tekee korkojen muodostuksesta suunnitelmataloudellista, zombie-pankit rahoittavat zombie-yrityksiä, ja Fedissä 12 ja EKP:ssä 19 päättäjää ei voi allokoida pääomaa hyvin — analogiana Neuvostoliitto, jossa tehtaita pystyi rakentamaan mutta palvelutaloutta ei voinut keskitetysti suunnitella. Bretton Woods 2.0: IMF:n pääekonomisti ehdotti ideaa kaksi viikkoa aiemmin; alkuperäinen järjestelmä (dollari–kulta, kiinteät kurssit) kaatui Vietnamin sodan rahoitukseen; sidontakohteeksi arvellaan SDR:iä tai keskuspankkikryptojen koria. IMF perustettiin hoitamaan vaihtotasekriisejä ja muuttui 1980–90-lukujen kriiseissä kriisirahoittajaksi. Miettinen kannattaa itse valuuttakoriajattelua (ECU-2, Facebookin Libra, Keynesin Bancor), Malinen on eri mieltä. Molemmat kritisoivat sitä, ettei poliittisessa analyysissä tehdä toisen ja kolmannen askeleen skenaarioita (esimerkkinä elpymisrahaston kertaluontoisuus). Loppuargumentti: analogiana Churchill ja Dunkerque 1940 (300 000 saarrettua, antautua vai taistella; toinen maailmansota vaati 40–70 milj. henkeä) — Malinen, joka oli itse ensimmäisiä sulkutoimien vaatijoita keväällä, varoittaa että henkilökohtainen ja omistuksen vapaus on ostettu kymmenien ellei satojen miljoonien ihmisten hengellä ja että vapauden aika on ollut vain noin sata vuotta. Jos pelko sanelee vastauksen, kriisistä voidaan tulla ulos globaaliin dystopiaan. Huolen ydin ei ole salaliitto vaan se, että kaikki tarjotut ratkaisut ovat keskitettyjä: EU, keskuspankit ja IMF vetävät kukin valtaa itselleen.
Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English