EP45 · Talous · 2020-11-10
MMT eli moderni rahateoria | Lauri Holappa | Neuvottelija 45
Valtiotieteen tohtori Lauri Holappa, joka väitteli modernin rahateorian mekaniikasta ja toimi Li Anderssonin talouspoliittisena erityisavustajana koronakeväänä, käy Sami Miettisen kanssa läpi MMT:n perustan. Molemmat pitävät sitä järjestelmäkuvauksena eivätkä politiikkasuosituksena. Jakso etenee chartalismista – verotusoikeus valuutan arvon perustana – rahakertoimen kumoamiseen, endogeenisen rahan mekaniikkaan, Holapan väitöskirjan bond market power fallacyyn ja siihen, miksi oikea rajoite ei ole luottomarkkina vaan inflaatio. Lopussa käsitellään hyperinflaation todellisia syitä, Miettisen ECU-2-ehdotusta ja sitä, mitä toimiva euro edellyttäisi.
MMT eli moderni rahateoria | Lauri Holappa
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 45. jaksossa Sami Miettinen haastattelee valtiotieteen tohtori Lauri Holappaa, joka on väitellyt modernin rahateorian mekaniikasta ja työskentelee Demos Helsingin tutkijana. Asetelma on jakson oma vitsi: “ilkeä investointipankkiiri” ja Li Anderssonin entinen talouspoliittinen erityisavustaja ovat yllättävän monesta asiasta samaa mieltä. Molemmat pitävät MMT:tä ensisijaisesti järjestelmäkuvauksena eivätkä politiikkasuosituksena, ja jakso käy läpi sen rakennuspalikat järjestyksessä: chartalismi, endogeeninen raha, rahakertoimen kumoutuminen, luottomarkkinoiden kurivalta ja lopulta inflaatio ainoana todellisena rajoitteena.
Vuosi, joka osui kriisiin
Holappa sai väitöskirjansa esitarkastukseen jo edellisvuoden lopulla, ja siirtyi sitten noin kahdeksaksi kuukaudeksi Li Anderssonin talouspolitiikasta vastaavaksi erityisavustajaksi – ei puoluetoimijana vaan kokemuksen vuoksi. Ajoitus oli poikkeuksellinen: sodanjälkeisen Suomen pahin yhteiskunnallinen kriisi osui juuri tuohon jaksoon, ja kevät ja kesä kuluivat koronatoimien talouspoliittisen reaktion suunnittelussa. Pestin jälkeen hän siirtyi Demos Helsingin tutkimuspuolelle; hän on edelleen myös Helsingin yliopiston vieraileva tutkija.
Miettinen kertoo nauraneensa ääneen onnitteluille, joita Holappa sai “päästyään toteuttamaan jälkikeynesiläistä elvytystä” – joku oli piirtänyt graafin julkisen velkaantumisen tasosta ennen ja jälkeen hänen työsuhteensa. Holappa huomauttaa, että tilanteessa tuskin mistään poliittisesta katsantokannasta olisi ollut mielekästä esittää vyönkiristystä. Ja kuten Miettinen toteaa: massiivisesta elvytyksestä huolimatta koroissa ei tapahtunut mitään eikä inflaatiota tullut.
MMT on järjestelmäkuvaus
Miettinen esittää kantansa heti: MMT on ensisijaisesti järjestelmäkuvaus eikä politiikkasuositus. Holappa on ehdottomasti samaa mieltä ja pitää sitä myös teoreettisen suuntauksen kannalta tärkeänä – MMT:n pitäisi säilyttää asemansa pyrkimyksenä kuvata rahajärjestelmän keskeisiä piirteitä ja makrotaloudellisia mekanismeja eikä lyöttäytyä liiaksi minkään politiikkasuosituksen taakse. Sellaisena se on syntynytkin, yhtenä teoreettisena perspektiivinä.
Chartalismi: verotusoikeus valuutan arvon perustana
Ensimmäinen rakennuspalikka on chartalismi, jota MMT:tä ennen kutsuttiin uuschartalismiksi – MMT:tä voi pitää chartalismin modernina ilmentymänä. Suuntauksen kehittäjänä pidetään taloustieteilijä Georg Friedrich Knappia, jonka keskeinen ajatus oli, että valuutan arvo määrittyy paljolti valtion verotusoikeuden kautta.
Mekanismi on suora. Kun valtiolla on tehokas verotusjärjestelmä ja hyvin organisoitu väkivaltamonopoli, jokaisen toimijan on selviytyäkseen veromaksuistaan hankittava juuri sitä valuuttaa, jota valtio laskee liikkeelle. Siitä syntyy luottamus valuuttaan. Tämä selittää Holapan mukaan sen, miksi syvällisiä rahajärjestelmän kriisejä tai dollarisaatiota ei näy globaalin pohjoisen valtioissa: verojärjestelmä on niin tehokas, että vaikka verosuunnittelua ja -kiertoa on, käytännössä kaikki toimijat on pakotettu merkittäviin veronmaksuihin. Kehittyvissä talouksissa sen sijaan huomattava osa toimijoista on kokonaan verovelvoitteiden ulkopuolella.
Ero valtavirtanäkemykseen on tässä: siinä ajatellaan, että kiihtyvä inflaatio voisi helposti romahduttaa luottamuksen valuuttaan – mutta se ei ota huomioon verotuksen ja väkivaltamonopolin merkitystä.
Dollarisaatio ja kehitysmaiden velkakriisit
Miettinen nostaa esiin, mikä chartaalisen perustan voi romauttaa: dollarisaatio. Jos maa velkaantuu vieraassa valuutassa, rahajärjestelmästä tulee dualistinen – on vieraan valuutan maksuja ja velkoja sekä omaa valuuttaa – ja pieni maa liukuu helposti tuholle.
Holappa pitää tätä yhtenä keskeisimmistä ongelmista ja tekee siitä tärkeän täsmennyksen. Kehitysmaiden velkakriiseistä puhuttaessa katsotaan yleensä pelkkiä velkaantumisasteita, mutta ydin on siinä, että velkaantuminen on vieraassa valuutassa, useimmiten dollarimääräisenä. Jos samat korkeat velkaantumisasteet olisivat kotimaan valuutassa, ongelmaa ei olisi. Taustalla on usein korruptiota mutta myös rakenteellisia hankaluuksia: kehittymätön vientisektori ja pakko tuottaa sellaista, josta arvoa on vaikea louhia – mikä pakottaa ottamaan ulkomaanvaluuttaisia lainoja.
Miettinen tuo keskusteluun odious debt -käsitteen ja Thomas Pikettyn uusimman kirjan esimerkin Haitista, jolle Ranska asetti orjuudesta vapautumisen ehdoksi valtavat ulkoiset velat – joita maa yhä maksaa. Onko niitä reilua maksaa enää nykyaikana? Holappa laajentaa historiaan: 1980-luvun alun velkakriisi syntyi pitkälti Volckerin shokista eli Yhdysvaltain keskuspankin korkopäätöksistä, joihin velallismailla ei ollut mitään vaikutusvaltaa – vaikka luottoja otettaessa oli markkinoitu vakaampaa korkotasoa. Johtopäätös on selvä: merkittävää velkaantumista vieraassa valuutassa on vältettävä, ja se on käytännössä stabiiliuden ehto kaikille valtioille; merkittävät valuuttavarannot auttavat kehittyvissä talouksissa ulkoisen vakauden ylläpidossa.
MMT jälkikeynesiläisyyden haarana
Holappa pitää MMT:tä yhtenä jälkikeynesiläisyyden suuntauksena. MMT:n lisäarvo on chartalismin merkityksen korostaminen, mutta koko taustalla oleva makrotaloudellinen kehikko nousee jälkikeynesiläisestä traditiosta. Esimerkkinä hän mainitsee L. Randall Wrayn, keskeisen MMT-teoreetikon, joka kirjoitti ensimmäisen ison MMT-teoksen Understanding Modern Money 1990-luvun lopulla ja toimii samalla Journal of Post Keynesian Economicsin päätoimittajana. Holapan arvion mukaan noin 90 prosenttia MMT-henkisistä tutkijoista määrittelee itsensä jälkikeynesiläisiksi.
Miksi jälkikeynesiläisyyttä halveksitaan Suomessa
Miettinen kysyy suoraan, mistä johtuu se ivailukulttuuri, jota jälkikeynesiläisyyttä kohtaan Suomessa esiintyy – hän pitää sitä lapsellisena. Holappa myöntää ilmiön ja lisää, että joissakin tapauksissa se menee ammattieettisesti kyseenalaisen puolelle. Hän pitää sitä osittain suomalaisena kansallisena erityispiirteenä.
Kansainvälisesti kuva on toinen. Keskustelu sekulaarista stagnaatiosta – pitkään jatkuneesta heikon kasvun kaudesta ja deflaation rajalla pysyttelystä – sai Lawrence Summersin toteamaan julkisesti, että jälkikeynesiläinen perspektiivi, jota nämä tutkijat ovat pitkään argumentoineet, on tässä oikeassa. Samoin finanssikriisin selittämisessä Hyman Minskyä pidettiin kansainvälisessä keskustelussa – Financial Timesia ja The Economistia myöten – hyvin keskeisenä selitysmallina, myös valtavirtatutkijoiden kommentaareissa. Miettinen tulkitsee ilmiön kuppikuntaisuudeksi: on iso in-group ja pieni out-group, ja nillitetään sanamuodoista sen sijaan että keskityttäisiin siihen, miten eurot oikeasti siirtyvät.
Jälkikeynesiläiset ja rahoitusmarkkinoiden todellisuus
Miettinen esittää paradoksin: perinteinen taloustiede vaikuttaa oikeistolaisemmalta ja kaupallisemmalta, jälkikeynesiläisyys vasemmistolaiselta – miten vasemmistolaisempi kuvaus voi olla oikeampi?
Holapan vastaus on kiinnostava. Sympatiat vasemmalle ovat monilla johtavilla jälkikeynesiläisillä todellisia, mutta käytännössä lähes kaikki heistä toimivat neuvonantajina hedge-rahastoissa tai puhujina ja puolivirallisina neuvonantajina Wall Streetin rahoituslaitoksissa. Minskystä lähtien jälkikeynesiläisillä on ollut läheiset suhteet rahoituksen tosiasialliseen maailmaan, koska koko ajattelu lähtee siitä, että yritetään ymmärtää reaalisia, tosiasiassa olemassa olevia instituutioita ja tarkastella reaalikapitalismia.
Uusklassinen maailma on hänen mukaansa sen sijaan idealisoitu kuva kapitalismista: pohjalla on vaihdantatalous, ja sen päällä on rahajärjestelmän illuusio, joka pitää häivyttää jotta nähtäisiin ihmisten hyödykepreferenssien realisoituminen. Miettinen tiivistää saman: yksilötason mikrosta vedetään suoraan makroon ja unohdetaan välistä keskuspankkien ja pankkien kaltaiset isot instituutiot, jotka eivät todellakaan käyttäydy yksilötason rationaalisten preferenssien mukaan.
Rahakerroin on väärä – myös Hararilla
Jakson konkreettisin osuus alkaa siitä, että Miettinen kertoo lukeneensa Yuval Noah Hararin Sapiensia – erinomaisena pitämäänsä kirjaa – ja löytäneensä sieltä sodanjälkeisen peruskurssin luotonlaajenemiskertoimen: joku vie euron pankkiin ja se vivutetaan kymmenkertaiseksi talletuksiksi.
Väite on molempien mukaan yksinkertaisesti väärä. Pankeilla ei nykyään ole kymmenen prosentin reservivaatimuksia – jos on, ne ovat nollan ja kahden prosentin välillä – eikä yksikään pankki luo rahaa tällaisella mekanismilla. Holappa toteaa asian olevan käytännössä kiistaton kaikkien rahajärjestelmän perusominaisuuksia ymmärtävien kesken, ja kuka tahansa voi lukea sen minkä tahansa vakavasti otettavan keskuspankin tai BIS:n raporteista.
Peruskysymys on arkinen: kukaan ei ole koskaan hakenut asuntolainaa niin, että virkailija soittaisi ja kysyisi, onko pankissa tarpeeksi reservejä. Reservit voidaan hankkia jälkikäteisesti, eivätkä ne etukäteen rajoita lainauspäätöstä.
Miksi raha on endogeenista
Syvempi perustelu on korkotavoitteessa. Niin kauan kuin keskuspankilla on korkotavoite eikä rahamäärätavoite, se pyrkii ohjaamaan makrotaloutta korolla – ja se johtaa väistämättä siihen, että rahan tarjonnan on oltava endogeenista eli kysyntään mukautuvaa.
Holappa käy mekanismin läpi. Pankkien välisillä markkinoilla voidaan lainata keskuspankkirahaa eli reservejä, ja lisäksi on diskonttoikkuna suoraan keskuspankista. Jos keskuspankki ei olisi valmis akkomodoimaan kysyntää, kysyntä siirtyisi pankkien välisille markkinoille ja korkotaso lähtisi nousemaan – jolloin keskuspankki menettäisi juuri sen korkotason, jonka se halusi. Korkotavoitetta ja rahamäärän kontrollia ei siis voi yhdistää.
Historiallinen todiste on olemassa: rahamäärätavoitekokeilut 1980-luvulla – monetarismi, jota Paul Volcker yritti Yhdysvaltain keskuspankissa – epäonnistuivat nopeasti ja haudattiin, koska ne eivät toimineet kuvauksen tasolla eivätkä käytännön politiikkana.
Rahan kvantiteettiteoria
Mistä virheellinen käsitys sitten tulee? Holapan mukaan rahan kvantiteettiteoriasta, jonka juuret ulottuvat David Humeen asti: ajatuksesta, että keskuspankki voi reservien määrää säätelemällä hallita rahamäärää, ja että kierrossa oleva rahamäärä on suorassa yhteydessä inflaatioon. Tämä mindset on määrittänyt klassista ja uusklassista taloustiedettä alusta asti.
Miettinen kuittaa yhtälön MV = PQ toteamalla, ettei kukaan ole nähnyt rahan kiertonopeutta luonnossa – tai jos on, se on villisti käyttäytyvä eläin. Holappa täsmentää: identiteettinä sen voi ymmärtää, mutta kausaalisuus on kyseenalainen – ajatus siitä, että rahamäärän kasvattaminen väistämättä kiihdyttää inflaatiota. Lisäksi jää epäselväksi, mistä rahasta puhutaan: keskuspankkirahasta vai liikepankkien lainasopimusten sivutuotteena syntyneestä liikepankkirahasta. Juuri näiden peruskirjanpidollisten elementtien epäselvyys johtaa “mössöiseen puheeseen” siitä, että rahamäärä kasvaa – mikä raha?
Euroalueen rahamäärät
Miettinen antaa suuruusluokat euroalueelta. Käteistä eli seteleitä ja kolikoita on noin 1 500 miljardia – 500 euron setelin poistaminen on pitänyt käteisen tarjonnan matalana. Muuta keskuspankkirahaa eli reservejä on noin 4 000 miljardia, samanarvoista kuin käteinen mutta liikepankkien saatavapuolella. Kaikki muu raha, noin 20 000 miljardia, on liikepankkien velkapuolella talletuksina.
Hänen huomionsa on, että kadunmiehen tasolla rahaksi ymmärretään käteinen ja talletukset, mutta keskuspankin taseessa oleva reservikanta jää käsittämättä – eikä nähdä, että se on aivan eri puolella tasetta.
Bond market power fallacy
Tästä siirrytään Holapan väitöskirjan ytimeen. Miettinen kertoo itse ehdottaneensa määrällistä elvytystä ja pääoma-avaimen käyttöä EU-ratkaisuksi jo 2012, ja se toteutettiin 2015; nyt jo luokkaa kolmannes euroalueen valtionlainoista on rahoitettu keskuspankin taseesta.
Holapan väitöskirjan käsite on bond market power fallacy. Käytännön ilmentymä on tämä: Suomen valtionvelan huutokaupassa noin kuusitoista primary dealeria ostaa velkakirjat ja myy ne eteenpäin – mutta ne saattavat olla ostajan taseessa vain minuutteja, jopa sekunteja, ennen kuin ne siirtyvät Suomen Pankin taseeseen. Miettinen kysyy, onko siinä mitään järkeä. Holapan vastaus: ei tietenkään ole.
Syy välikäteen on juridinen. Suora keskuspankkirahoitus on kielletty, joten velkakirjoja ei voi ostaa suoraan valtiolta liikkeeseenlaskusta, vaan tarvitaan välikäsi. Holappa kutsuu EKP:n asemaa suorastaan skitsofreeniseksi: yhtäältä julkisten talouksien rahoittaminen keskuspankkirahalla on kielletty, toisaalta sen tehtävä on huolehtia hintavakaudesta – ja pitkien korkojen hallinta on osa hintavakautta, mikä edellyttää velkakirjojen ostoja. Finanssikriisistä lähtien on lisäksi ollut väistämätöntä huolehtia siitä, että finanssipolitiikalla on liikkumatilaa.
Olennainen huomio on regiimin muutos: euroalueen ensisijainen uhka on ollut jo toistakymmentä vuotta deflaatio, ei inflaatio. Kun aikanaan totuttiin siihen, että hintavakaus on synonyymi inflaation hillinnälle, nyt ongelmat ovat toiset ja asiat pitäisi ajatella eri tavalla.
Järjestelyn seuraus on Holapan mukaan se, että se mahdollistaa tietyille toimijoille pienen marginaalin tekemisen täysin ilman riskiä – tavallaan tyhjästä tiliä, jonka on vaikea nähdä hyödyttävän yhteiskuntaa. Sivumennen mainitaan Holapan esiintyminen MOT-ohjelmassa Tuomas Malisen ja Olli Rehnin kanssa, jossa siirron kestoa kysyttiin muutamaan kertaan ilman vahvistusta.
Inflaatio on oikea rajoite
Näin päästään jakson johtopäätökseen. Klassisesti on ajateltu, että jos valtionlainalle ei löydy kysyntää, se pitää fiskaalialijäämät kurissa. Miettisen havainto on, että tämä kurivoima on vahvojen euromaiden joukossa aika olematon – Kreikalle sitä kyllä tarjottiin isolla kepillä 2015.
MMT:ssä pääasiallinen kuri on inflaatio. Markkinakuria rahoitussijoittajien taholta on Miettisen mukaan turha perätä suverenissa valtiossa, koska keskuspankki voi aina ottaa kysynnän. Holappa vahvistaa ja täsmentää rahapoliittisen suvereniteetin kriteerit: oma liikkeeseen laskettu valuutta, ei merkittävää vierasvaluuttaista velkaa, ja mieluiten enemmän tai vähemmän kelluva valuuttakurssi.
Hän korostaa myös, ettei yksikään MMT-tutkija väitä, että voitaisiin kuluttaa rajattomasti – kysymys on siitä, että tunnistetaan rajoitteet oikein. Suomessa siirryttiin jo 1990-luvun alusta, vielä markka-aikana, puhumaan luottoluokittajista ja luottomarkkinoista, jolloin hukattiin se, mitkä ovat talouden reaaliset ongelmat ja uhat. Suomi on nyt menettänyt rahapoliittisen suvereniteettinsa, joskin EKP on nollakorkopolitiikalla luonut eräänlaisen kvasisuvereniteetin.
Ulkoiset rajoitteet: vaihtotase ja vientisektori
Holappa nimeää oman painotuksensa: iso rajoite pienille valtioille ja valuutta-alueille on, että pitkäaikaiset vaihtotaseen alijäämät ovat hankalia. Siksi on tärkeää ylläpitää vientisektorin elinvoimaisuutta – sekä kustannuskilpailukykynä että ennen kaikkea teknologisena osaamisena.
Mekanismi: jos vaihtotase on jatkuvasti alijäämäinen, rahavirtoja menee ulkomaille enemmän kuin tulee, mikä heikentää valuuttaa kroonisesti. Sitä voi kompensoida joko pitkäaikaisilla suorilla ulkomaisilla investoinneilla (FDI) tai lyhytaikaisilla portfoliosijoituksilla – mutta portfoliosijoitusten varaan valuuttastabiliteettia ei voi rakentaa, koska ne liikkuvat nopeasti. Esimerkkinä on 1990-luvun Aasian kriisi, jossa maiden oma vientisektori saattoi olla heikko ja ulkoinen vakaus oli rakennettu nopeasti kasvaneiden rahoitusmarkkinoiden varaan – ja se romahti kerralla.
Tähän liittyy suora MMT-linkki: aggressiivinen kotimaisen kysynnän stimulointi voi heikentää vaihtotasetta, koska se lisää myös ulkomaisten hyödykkeiden kysyntää parantamatta lähtökohtaisesti omaa vientisektoria. Se muodostaa aidon rajoitteen. Valuuttakurssin heikkeneminen puolestaan kiteytyy lopulta inflaatio-ongelmaksi, kun ulkomaisten hyödykkeiden hankinta vaikeutuu ja hinnat nousevat.
Miettinen lisää oman mekanisminsa: Baumolin tauti, jossa julkinen sektori ylikysyy työvoimaa, palkat nousevat ja säteilevät yksityiselle sektorille, jolloin vientikilpailukyky heikkenee – erityisen hankalaa kiinteän valuuttakurssin alueella, jossa kurssin heikkeneminen ei kompensoi.
Hän esittää myös toisen skenaarion inflaatiosokille: entä jos keskuspankkitalletusten määrä kasvaa niin suureksi, ettei pankkijärjestelmä halua pitää sitä? Reservit ovat aina yksi yhteen keskuspankin taseen kanssa, ja jonkun pankin on ne joka päivä omistettava – “mustaa pekkaa”. Jos reservejä kasvatettaisiin mielettömäksi osaksi pankkien tasetta, päädyttäisiin käänteisesti Chicago plan -tyyppiseen tilanteeseen. Holappa suhtautuu skenaarioon epäillen eikä näe sen uppoavan olemassa oleviin instituutioihin kovin hyvin.
Miksi suvereeni valtio ei ajaudu maksukyvyttömyyteen
Holapan vastaus on historiallinen. Jo ennen poikkeuksellisia keskuspankkioperaatioita rahapoliittisesti suverenit valtiot eivät ole koskaan ajautuneet maksukyvyttömyyskriiseihin – on jopa vaikea ymmärtää, mitä maksukyvyttömyys sellaiselle valtiolle edes tarkoittaisi. Rahoitusmarkkinatoimijat ovat ymmärtäneet tämän pitkään, eikä keskuspankin ole tarvinnut tehdä aktiivisia operaatioita.
Esimerkki on Japani, jossa julkinen velkaantuminen on ollut valtavaa mutta markkinoilta on saanut käytännössä ilmaista luottoa, koska toimijat ymmärtävät, että siellä voi olla korkeintaan teoreettinen inflaatioriski – talous on ollut pikemminkin jatkuvassa deflaatiossa. Maksukyvyttömyysriski puuttuu, mikä tekee siitä turvallisen kohteen.
Tästä seuraa Holapan tärkeä täsmennys: keskuspankkioperaatiot eivät ole niin keskeinen osa MMT-kehikkoa kuin usein ajatellaan. Euroalueella ne ovat välttämättömiä juuri siksi, ettei täällä ole rahapoliittisen suvereniteetin perusinstituutioita kasassa. Miettinen liittää keskusteluun Richard Koon tasedeflaation käsitteen.
Hyperinflaation todellinen mekanismi
Kysymykseen hyperinflaation uhasta Holappa vastaa, että sen synnyttäminen vaatii duunia. Historiallisia episodeja on lopulta hyvin vähän, ja jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa ne ovat lähes aina liittyneet maksutasekriiseihin eli valuutan heikentymiseen.
Hän käy esimerkit läpi. Venezuelassa talous rakentui täysin öljyn varaan; kun öljyn hinta laski, kyky hankkia ulkomaisia hyödykkeitä heikkeni – eikä maa tuottanut itse juuri elintarvikkeita eikä lääkkeitä – jolloin niitä varten piti kasata yhä suurempi määrä kansallista valuuttaa, mistä seurasi palkkavaatimuskierre. Zimbabwessa maareformi siirsi maat ymmärrettävästi pois kolonialistiselta eliitiltä mutta niille, joilla ei ollut kykyä pyörittää maataloustuotantoa maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa; tuotanto romahti ja valtio yritti kompensoida palkkoja nostamalla. Weimarin tapaus liittyi Ruhrin alueen miehitykseen ja vientisektorin romahdukseen sekä – Miettisen lisäyksenä – vierasvaluuttaisiin sotakorvauksiin.
Johtopäätös: maailmanhistoriasta ei löydy episodia, jossa silmitön, tyhjästä syntynyt rahan painaminen olisi ollut hyperinflaation juurisyy. Alkupiste on aina ollut tuotantojärjestelmän romahdus tai maksutaseongelma.
ECU-2 ja kaksitasoinen valuuttajärjestelmä
Miettinen esittelee oman ehdotuksensa, jolla hän osallistui kymmenen vuotta aiemmin Wolfson-kilpailuun: paluu ECU-tyyppiseen järjestelmään, jossa kaikilla euro- tai EU-mailla olisi kansallinen kelluva valuutta ja euro määriteltäisiin pääoma-avaimella painotetuksi korivaluutaksi näistä paikallisvaluutoista. Silloin tilanne muistuttaisi Ruotsia tai Puolaa: paikallinen, chartaalisesti vahva valuutta, mutta mahdollisuus käyttää myös ylikansallista valuuttaa. Malli säilyttäisi rahapoliittisen suvereniteetin lähes kokonaan ja yhdistäisi siihen yhteisen valuutan tarpeen. Vertailukohtana hän käyttää IMF:n SDR:ää, joka on viiden valuutan markkinaosuuksilla painotettu summa – eikä hän kannata mitään kiinteitä sidoksia, koska kelluva valuutta hoitaa kriisin näppärämmin.
Holappa antaa “sympatiapisteitä” perusidealle: siinä yritetään ylläpitää rahapoliittisen suvereniteetin vahvuuksia. Hän muistuttaa kuitenkin, että Suomella oli pienenä valtiona vaikeuksia markan kanssa ja että valuuttakriisi on mahdollinen olotila – markka-ajan epävakaus unohtuu helposti. Hybridiratkaisun etsiminen, jossa hyödynnetään molempien rakenteiden vahvuuksia, on hänen mielestään lähtökohtaisesti oikea tapa ajatella.
Mitä toimiva euro edellyttäisi
Teoreettisella tasolla euron voi Holapan mukaan reformoida toimivaksi, mutta kysymys on siitä, nauttisiko se riittävää poliittista legitimiteettiä. Olennainen ehto on institutionaalinen: federaatiomalli, jossa nykyisenkaltaiset kaikista julkisista palveluista vastaavat valtiot muodostavat federaation kevyellä keskushallinnolla, ei ole talouspoliittisesti järkevä. Hyöty tulee juuri siitä, että keskuspankki on alistettu keskushallinnolle, jolloin se on rahapoliittisesti suvereeni. Yhdysvalloissakin osavaltiot voivat ajautua talouskriiseihin, koska ne eivät ole suverenejä – mutta keskushallinto ei voi. Siksi taakkaa pitäisi siirtää osavaltioilta keskushallinnolle.
Poliittiset vaikeudet ovat isot: yhteistä eurooppalaista julkisuutta ei ole, kieliä on monta, ja aidosti elävä parlamentti edellyttäisi paljon. Holapan tiivistys: euro voisi olla toimiva järjestelmä, mutta kaikkien euron kannattajien on tunnustettava, että se edellyttää isoa institutionaalista reformia.
Miettinen esittää tähän oman huolensa. Kreikka 2015 suljettiin poliittisilla päätöksillä suverenin rahan ulkopuolelle, ellei se toteuttanut vahvaa politiikkasuositusta – “austerity potenssiin kolme”. Jos tämä on malli, johon mennään, ja EKP rupeaa rahoittamaan vain federaatiovelkaa, jota jaetaan vain fiskaaliregiimiä noudattaville jäsenvaltioille, se ei kuulosta hyvältä. Rahapolitiikka ei saisi olla fiskaalipolitiikan ase. Hänen arvionsa on, ettei EKP halua enää kauan rahoittaa yksittäisiä jäsenmaita määrällisellä elvytyksellä mutta rahoittaisi mielellään ylempää kerrosta, koska federaatio ei voi mennä konkurssiin – ja siksi hän epäilee koronabondin laajenevan federaatioksi kyökin kautta. Holappa huomauttaa, ettei sen luominen ole EKP:n käsissä vaan on puhtaasti poliittinen kysymys – ja että unionissa on tällä hetkellä auki isompiakin fundamentaalisia kysymyksiä, oikeusvaltioperiaatetta myöten.
Itävaltalainen koulukunta vastapoolina
Yleisökysymyksenä Miettinen kysyy itävaltalaisesta koulukunnasta – jälkikeynesiläisyyden vastakohdasta, jota hän luonnehtii mikrotaloustieteen laajentamiseksi makrotalouteen. Näkeekö Holappa siinä mitään hyvää?
Holappa toteaa sen tuntuvan vieraalta mutta löytää yhden metodologisen yhtymäkohdan: kumpikaan ei edusta valtavirtaa, eikä itävaltalainen taloustiede rakennu samalla tavalla virheellisen ja reduktionistisen tasapainohakuisen menetelmän ympärille – sekin pyrkii katsomaan reaalikapitalismin instituutioita ja rakentamaan analyysikehikon ilmiöiden ehdoilla.
Ongelmalliseksi hän kokee taustaeetoksen. Hayekilla oli hänen mukaansa erikoisia näkemyksiä demokratiasta – vaaleja kerran viidessätoista vuodessa ja päätösvalta tietyn ikäryhmän miehillä – mikä on 1900-luvulla kirjoitettuna vaikea puolustaa. Ydinero on kuitenkin kapitalismin luonteessa: jälkikeynesiläisittäin kapitalismi on mielettömän innovatiivinen ja tehokas mutta myös mielettömän epävakaa järjestelmä, ja juuri siksi sen ylläpitäminen edellyttää Minskyn sanoin big governmentia ja big bankia eli keskuspankkia tyynynä epävakautta vastaan. Itävaltalaisessa ajattelussa tätä ei haluta nähdä, vaan kuva kapitalismista on uusklassisen tapaan idealisoitu.
Miettinen toivoo, ettei keskustelussa mentäisi henkilökohtaisuuksiin vaan etsittäisiin jokaisesta metodologiasta hyviä puolia – ja huomauttaa, että Suomessa näyttää olevan helpompi olla itävaltalainen kuin jälkikeynesiläinen.
Yhdysvaltain poikkeuksellinen liikkumatila
Lopuksi katsotaan eteenpäin. Joe Biden on juuri valittu presidentiksi, ja Holappa pitää mahdollisena, että MMT tulee politiikkapöytään ainakin neuvonantajien kautta.
Yhdysvalloilla on hänen mukaansa enemmän fiskaalista liikkumatilaa kuin millään muulla maalla – dollarin reservi- ja kaupankäyntivaluutta-aseman takia sille on ylimääräistä kysyntää, jollaista millään muulla valuutalla ei ole; eurolla kohtuullisesti mutta ei läheskään samassa määrin. Siksi dollarin kurssin romahdus on hyvin epätodennäköinen, ja koska keskeiset raaka-aineet kuten öljy myydään dollarimääräisesti, edes voimakas heikkeneminen ei käynnistäisi samanlaista valuutta- ja inflaatiokriisin ketjua. Yhdysvalloissa on siis erinomaiset olosuhteet aggressiiviselle elvytyspolitiikalle silloin kun taloudessa on vajaakäyttöä – kuten koronakriisin jälkeen väistämättä on.
Miettinen ehdottaa jatkoaiheeksi “QE for the people” -tyyppisiä ratkaisuja, joissa keskuspankkiraha tai allokaatiomekanismi ulotettaisiin valtion ohi suoraan kansalaisille perustulotyyppisesti – yksi variaatio MMT:n ja jälkikeynesiläisyyden liepeillä.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 45 (julkaistu 10.11.2020) Sami Miettinen haastattelee valtiotieteen tohtori Lauri Holappaa (Demos Helsinki), joka väitteli modernin rahateorian mekaniikasta ja toimi noin kahdeksan kuukautta Li Anderssonin talouspoliittisena erityisavustajana koronakevään aikana. Molemmat pitävät MMT:tä järjestelmäkuvauksena eikä politiikkasuosituksena. Chartalismi: kehittäjänä Georg Friedrich Knapp; valuutan arvo määrittyy valtion verotusoikeuden ja väkivaltamonopolin kautta, koska jokaisen on hankittava valtion valuuttaa veroja varten — tämä selittää miksi dollarisaatiota ei esiinny tehokkaan verojärjestelmän maissa. Dollarisaatio on failure mode: kehitysmaiden velkakriisien ydin ei ole velkaantumisaste vaan se että velka on vieraassa valuutassa; Volckerin shokki laukaisi 1980-luvun velkakriisin; odious debt ja Pikettyn Haiti-esimerkki. MMT on jälkikeynesiläisyyden haara — L. Randall Wray (Understanding Modern Money, Journal of Post Keynesian Economics), ja noin 90 % MMT-tutkijoista määrittelee itsensä jälkikeynesiläisiksi. Holappa pitää suomalaista halveksuntaa kansallisena erityispiirteenä ja huomauttaa, että Lawrence Summers myönsi jälkikeynesiläisten olleen oikeassa sekulaarista stagnaatiosta ja että Hyman Minskyä pidettiin kansainvälisesti keskeisenä finanssikriisin selitysmallina; johtavat jälkikeynesiläiset toimivat käytännössä hedge-rahastojen ja Wall Streetin neuvonantajina, koska suuntaus lähtee reaalisten instituutioiden ymmärtämisestä. Rahakerroin on väärä — myös Hararin Sapiensissa: reservivaatimuksia ei ole tai ne ovat 0–2 %, eikä lainauspäätöstä rajoita reservien määrä, koska reservit hankitaan jälkikäteen. Raha on endogeenista, koska korkotavoitteen ja rahamäärän kontrollin yhdistäminen on mahdotonta: jos keskuspankki ei akkomodoi kysyntää, korko karkaa tavoitteesta — 1980-luvun monetaristiset rahamäärätavoitekokeilut epäonnistuivat. Rahan kvantiteettiteoria (MV=PQ, David Hume) kelpaa identiteettinä mutta kausaalisuus on kyseenalainen, eikä ole selvää mistä rahasta puhutaan. Euroalueen suuruusluokat: käteinen ~1 500 mrd €, reservit ~4 000 mrd €, liikepankkitalletukset ~20 000 mrd €. Bond market power fallacy on Holapan väitöskirjan käsite: noin 16 primary dealeria ostaa Suomen valtionvelkaa huutokaupasta ja siirtää sen minuuteissa Suomen Pankin taseeseen; välikäsi johtuu suoran keskuspankkirahoituksen kiellosta, mikä tekee EKP:n asemasta skitsofreenisen (kielto vs. hintavakausmandaatti) ja tuottaa tietyille toimijoille riskittömän marginaalin. Euroalueen ensisijainen uhka on ollut yli vuosikymmenen deflaatio, ei inflaatio. Oikea rajoite on inflaatio, ei luottomarkkinoiden kuri, joka on vahvoilla euromailla olematon (Kreikka 2015 poikkeuksena). Rahapoliittisen suvereniteetin kriteerit: oma valuutta, ei merkittävää vierasvaluuttaista velkaa, kelluva kurssi. Ulkoiset rajoitteet: pitkäaikaiset vaihtotaseen alijäämät, vientisektorin elinvoima, FDI vs. nopeasti liikkuvat portfoliosijoitukset (1990-luvun Aasian kriisi), ja se että kotimaisen kysynnän stimulointi voi heikentää vaihtotasetta. Miettinen lisää Baumolin taudin ja skenaarion reservikannan kasvusta käänteiseksi Chicago planiksi, mihin Holappa suhtautuu epäillen. Rahapoliittisesti suverenit valtiot eivät ole koskaan ajautuneet maksukyvyttömyyskriiseihin; Japani saa käytännössä ilmaista luottoa valtavasta velasta huolimatta, joten keskuspankkioperaatiot eivät ole MMT-kehikon ydin vaan euroalueen erityispiirre; mainitaan Richard Koon tasedeflaatio. Hyperinflaatio liittyy jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa lähes aina maksutasekriisiin: Venezuela (öljyriippuvuus), Zimbabwe (maareformi ja tuotannon romahdus), Weimar (Ruhrin miehitys ja vierasvaluuttaiset sotakorvaukset) — puhtaasta rahan painamisesta johtuvaa episodia ei löydy. Miettinen esittelee Wolfson-kilpailuun tekemänsä ECU-2-ehdotuksen: kansalliset kelluvat valuutat ja euro pääoma-avaimella painotettuna korivaluuttana (vertailukohtana SDR); Holappa antaa sympatiapisteitä mutta muistuttaa markka-ajan epävakaudesta. Toimiva euro edellyttäisi isoa institutionaalista reformia: kevytrakenteinen federaatio ei ole talouspoliittisesti järkevä, koska hyöty tulee keskuspankin alisteisuudesta keskushallinnolle — USA:ssa osavaltiot voivat ajautua kriisiin, keskushallinto ei. Miettinen varoittaa mallista, jossa rahapolitiikasta tulee fiskaalipolitiikan ase (Kreikka 2015). Itävaltalaisesta koulukunnasta Holappa löytää metodologisen yhtymäkohdan (ei reduktionistista tasapainohakuisuutta) mutta pitää Hayekin demokratianäkemyksiä ongelmallisina; ydinero on että jälkikeynesiläisittäin kapitalismi on innovatiivinen mutta epävakaa, joten tarvitaan Minskyn big government ja big bank. Lopuksi: Yhdysvalloilla on enemmän fiskaalista liikkumatilaa kuin millään muulla maalla dollarin reservivaluutta-aseman takia, ja “QE for the people” nostetaan mahdolliseksi jatkoaiheeksi.
Osastot: Tekoäly ja talous + AI-tutkimus · Markdown: index.md · In English