EP46 · Talous · 2020-11-15
Uusklassinen taloustiede ja sen historia | Juhana Vartiainen | Neuvottelija 46
Juhana Vartiainen vetää makrotaloustieteen kehityksen läpi Adam Smithistä nykypäivään: työnjaon periaate, Ricardon suhteellinen etu ja Dani Rodrikin kritiikki siitä miksi häviäjät selittävät trumpismin, Marxin analyysi pätevänä mutta ohimenevänä historiallisena vaiheena, Marshallin marginalismi, Keynes makrotaloustieteen perustajana ja Hayek sen vastavoimana. Loppuosassa käsitellään Friedmanin inflaatio-odotuskritiikkiä, keskuspankkien itsenäistämistä joka onnistui liiankin hyvin, ja sitä miksi moderni rahateoria ei Vartiaisen mielestä ole uutta – sekä missä sen todellinen riski piilee.
Uusklassinen taloustiede ja sen historia | Juhana Vartiainen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 46. jaksossa Sami Miettinen pyytää valtiotieteen tohtori Juhana Vartiaista kertaamaan kuulijoille, miten makrotaloustiede on kehittynyt. Jakso on tiivis oppihistoriallinen katsaus Adam Smithistä nykypäivän deflaatiomaailmaan: Ricardo, Marx, Marshall, Keynes, Hayek ja Friedman – ja lopuksi arvio siitä, mitä modernissa rahateoriassa on uutta ja mitä ei. Kantavaksi havainnoksi nousee se, että tämän päivän talouspoliittinen kiista toistaa pitkälti Keynesin ja Hayekin 1930-luvun väittelyä.
Adam Smith ja työnjaon periaate
Vartiainen aloittaa siitä, mistä klassinen taloustiede lähti: Adam Smithistä ja työnjaon periaatteen oivalluksesta. Smith kirjoittaa, että saamme päivittäin kaikenlaisia hyödykkeitä – vaatteita, olutta, pihvejä – eikä se johdu siitä, että kutojat, oluenpanijat tai karjankasvattajat olisivat huolissaan meidän hyvinvoinnistamme, vaan siitä että he pyrkivät parantamaan omaa taloudellista asemaansa. Kun kaikki toimivat näin, kaikkien hyvinvointi- ja kulutusmahdollisuudet kasvavat.
Ricardo, suhteellinen etu ja Rodrikin kritiikki
David Ricardo oli Vartiaisen mukaan sekin nerokas tyyppi. Hän oli huolissaan siitä, että liikaa menee vuokranantajille, koronkiskureille ja maanomistajille, kun varsinainen tuottava työ tehdään yrittäjinä ja työntekijöinä.
Hänen nimissään on suhteellisen edun periaate, jonka Vartiainen muotoilee tarkasti: jos on kaksi maata ja kummassakin useita elinkeinoja, niin vaikka toinen maa olisi tehokkaampi ihan jokaisessa elinkeinossa, molempien asukkaat voivat silti parantaa hyvinvointiaan aloittamalla kansainvälisen kaupan. Erikoistuminen kannattaa aina. Miettinen huomauttaa, että Paul Samuelson piti tätä yhtenä vaikeimmista asioista selittää, ja lisää poikkeukset: suuret skaalaedut tai kaupan esteet – tullit, “trumpismi”, kiinalainen kommunismi – rikkovat tuloksen.
Vartiainen ohjaa kritiikin nykyaikaisempaan muotoon, jonka esittää Harvardin professori Dani Rodrik. Ricardon teoria sanoo, että kaupan esteitä poistettaessa kansantulo nousee keskimäärin molemmissa maissa – mutta ei kaikilla. Häviäjiä löytyy aina: kilpailevan maan tuotteet tulevat markkinoille, joltakulta menee työpaikka, ja uuden löytäminen kasvavilta aloilta kestää aikansa. Rodrikin pointti on, että kun esteitä on jo poistettu pitkälle, jäljellä olevien vähäisten tullien poistamisen lisähyöty on pieni – mutta häviäjät häviävät silti. Vartiaisen mukaan tämä selittää trumpismia hyvin: NAFTAn kaltaiset sopimukset nostivat Yhdysvaltain kansantuloa vähän, mutta äänekkäät häviäjäryhmät olivat todellisia.
Marx: pätevä analyysi ohimenevästä vaiheesta
Miettinen siirtää keskustelun Malthusiin ja Karl Marxiin, joka koki englantilaisen puuvillatalouden ja teollistumisaallon hyvin negatiivisena.
Vartiaisen arvio on huomattavan tasapuolinen. Marx oli omalla tavallaan nerokas, ja vaikka hänen amatöörimatemaatikkona kehittämäänsä mallia ei enää pidetä pätevänä, hänen analyysinsä tavoitti yhden olennaisen piirteen sen ajan kapitalismista: kun työläisiä on todella paljon, palkka painuu niin alas että sillä juuri ja juuri pysyy hengissä – ja kapitalisti saa suuret voitot, koska työläisen tuottama arvonlisä ylittää tuon vähimmäispalkan. Siitä syntyi riisto, jota Marx Pääomassa kuvaa.
Ratkaiseva täsmennys on kuitenkin historiallinen. Vaihe, jossa on valtava proletariaatin vara-armeija, joka suostuu tekemään työtä nälkäpalkalla, on ohimenevä. Se oli ainutkertainen tilanne, kun väki muutti Englannissa maaseudulta kaupunkeihin nopeammin kuin tehtaat ehtivät sitä imeä. Kun reserviarmeija ehtyi, kapitalistit joutuivat kilpailemaan työntekijöistä, työntekijät organisoituivat ammattiliittoihin, eikä nälkäpalkalla enää suostuttu tekemään töitä.
Kiina-analogia ja luddiitit
Vartiainen vetää suoran rinnastuksen Kiinaan: markkinareformien alkuvaiheessa maaseudulta tuli valtavasti väkeä moderniin teollisuuteen, työpaikkojen haluajia oli niin paljon että palkat pysyivät alhaisina, ja toiminta oli valtavan kannattavaa. Nyt Kiinassa on tultu kypsempään vaiheeseen: maaseutu alkaa olla tyhjentynyt ja työntekijän palkka alkaa olla lähellä marginaalituottavuutta, kuten uusklassisessa teoriassa ajatellaan.
Miettinen lisää, ettei tuottavuus ollut Marxilla hyvin mallinnettu, ja muistuttaa luddiiteista, jotka yrittivät ratkaista ongelman estämällä tuotantovälineiden ja tuottavuuden kehityksen – mikä ei toiminut. Työn tuottavuus nousi, ylitarjonta poistui ja työntekijät erikoistuivat parempiin palkkoihin. Hän mainitsee myös Pikettyn kirjoista löytämänsä esimerkin: musta surma tappoi työvoimaa niin paljon, että työvoimasta tuli niukkaa ja maaorjia jouduttiin vapauttamaan.
Marshall ja uusklassinen taloustiede
Marx tuskin oli missään vaiheessa hallitseva hahmo taloustieteessä, Vartiainen huomauttaa. 1800-luvulla kehittyi uusklassinen, marginalistinen taloustiede, joka oppihistoriassa pannaan erityisesti Alfred Marshallin nimiin. Se oli huolellisempi esitys Smithin ajattelusta: mukana täydellinen kilpailu, rationaalinen kuluttaja ja tuottaja sekä kustannus- ja tuotantofunktiot. Vartiaisen mukaan tämä alkaa jo olla sitä taloustiedettä, jota hänen oma ikäpolvensa on opiskellut ja jota yliopistoissa yhä opetetaan.
Keynes perusti makrotaloustieteen
Marshallin analyysi käsitteli koko kansantaloutta ja työmarkkinoita oikeastaan samalla kysynnän ja tarjonnan kehikolla. Keynes sen sijaan perusti makrotalousteorian.
Vartiainen kertoo lukeneensa Yleisen teorian kirjakerhoa varten edellisenä kesänä ja pitää sitä loistavana. Erityisen vaikuttavaa on, että se kuvaa nykytilannetta – alhaisten korkojen likviditeettiloukkua – todella hyvin: analyysit liian alhaisesta investointihalukkuudesta ja siitä, miten voidaan juuttua tilanteeseen, jossa rahapolitiikan narulla ei voi työntää ja tarvitaan finanssipolitiikan potkua, ovat profeetallisia.
Keynesin keskeinen kehitelmä on se, että tuotannon määrä riippuu siitä, kuinka paljon kulutetaan ja investoidaan. Se ei seuraa suoraan marshallilaisesta teoriasta: kulutus riippuu kotitalouksien päätöksistä, investoinnit yritysten odotuksista, jotka voivat olla pessimistisiä tai optimistisia – eivätkä palkat missään tapauksessa sopeudu niin, että täystyöllisyys vallitsisi koko ajan. Vartiaisen arvio on selvä: Keynes on Adam Smithin ohella taloustieteen merkittävin hahmo.
Hayek, spontaani järjestys ja tämän päivän kiista
Vastavoimaksi tulivat itävaltalaisen koulukunnan Hayek ja Mises. Hayek suhtautui kriittisesti Keynesin teoriasta kumpuavaan ajatukseen, että valtiovallan on ohjattava talouskehitystä korkean työllisyyden ylläpitämiseksi. Hän ei uskonut valtiovallan siihen kykenevän ja pelkäsi sen johtavan autoritaariseen poliittiseen järjestelmään.
Hayekin ydinajatus on Vartiaisen mukaan spontaani järjestys: talousjärjestelmä on niin monimutkainen, ettei kukaan oikein ymmärrä miten se on syntynyt – se on miljoonien ihmisten spontaanien päätösten tulos, palkkasopimuksia ja kansainvälistä kauppaa. Vaatteissasi tai puhelimessasi on tuotantopanoksia välillisesti sadoista tuhansista lähteistä. Jos valtiovalta yrittää ohjata tätä liikaa, markkinatalouden perusmekanismi häiriytyy – mekanismi on juuri se, että markkinat seulovat jatkuvasti hyviä yrityksiä huonoista ja uudet tuotteet syrjäyttävät vanhat.
Tästä syntyy jakson kantava havainto. Nykyinen talouspoliittinen keskustelu maailmassa ja Euroopassa toistaa pitkälti Keynesin ja Hayekin kiistaa – he olivat kohteliaita ja ystävällisiä toisilleen mutta täysin eri mieltä. Nyt keskuspankit syytävät rahaa markkinoille ja pitävät korot nollassa, jotta talous ei romahtaisi, ja finanssipolitiikka on ekspansiivista: politiikkaa tehdään keynesiläisen sääntökirjan mukaan. Hayek sanoisi tähän, että katsokaa – meillä on zombiyrityksiä, jotka pysyvät hengissä vain nollakorolla, rahoitusmarkkinat eivät voi seuloa hyviä ideoita huonoista, tuottavuuskasvu on surkeaa ja velka kasvaa pikkuhiljaa. Ei tämä hyvin pääty.
Friedman ja inflaatio-odotukset
Rahapolitiikan puolelta Miettinen nostaa esiin Fisherin ja Friedmanin. Vartiainen huomauttaa, että Keynes oli jo huomattava rahateoreetikko, joka mietti käteisrahan hallussapidon motiiveja.
Friedmanin kriittinen vastaväite kohdistui toisen maailmansodan jälkeiseen ajatukseen, että täystyöllisyyttä voidaan aina ylläpitää budjettia ja finanssipolitiikkaa säätämällä. Mekanismi toimii vain yllätyksen kautta: kun julkisia menoja ja inflaatiota lisätään, hinnat nousevat nopeammin kuin palkkasopimuksia tehdessä ajateltiin, jolloin yritykset ovat odotettua kannattavampia ja palkkaavat lisää väkeä. Mutta kun ihmiset oppivat, että julkinen valta kiihdyttää inflaatiota täystyöllisyyden vuoksi, inflaatio osataan ennakoida: jos ammattiliitto tietää inflaation kiihdytettävän kahdesta viiteen prosenttiin, se vaatii jo etukäteen viittä prosenttia vastaavat korotukset plus tuottavuuden. Johtopäätös: korkeaa työllisyyttä ei voi pysyvästi ylläpitää juksaamalla ihmisiä joka kierroksella, koska ihmiset eivät ole tyhmiä.
Keskuspankkien itsenäistäminen onnistui liiankin hyvin
Friedmanin kritiikki johti keskuspankkien itsenäistämiseen ja ajatukseen, ettei rahapolitiikalla voi tehdä mitään fiksumpaa kuin ylläpitää pitkällä aikavälillä vakaata inflaatiovauhtia. Ja se onnistui: korkeat inflaatio-odotukset juurittiin talousjärjestelmästä 1990-luvulla.
Mutta se onnistui Vartiaisen mukaan liian hyvin tai yli odotusten. Alun perin ajateltiin, että keskuspankit osaavat hienosäätää inflaatiovauhdin kahteen prosenttiin. Nyt on nähty, että kun inflaatio-odotukset ovat nollassa, inflaatiota on hyvin vaikea nostaa siitä – ja ollaan hyvin lähellä juuri sitä tilannetta, jota Keynes analysoi: rahapolitiikka on menettänyt tehonsa, narulla ei voi työntää, ja siksi tarvitaan finanssipolitiikkaa.
Mikä modernissa rahateoriassa ei ole uutta
Miettinen johdattaa keskustelun jälkikeynesiläisyyden uuteen aaltoon ja moderniin rahateoriaan, joka keskittyy sekä mekanismikuvaukseen että politiikkasuositukseen kysyntäelvytyksen mahdollisesta inflaationeutraaliudesta.
Vartiaisen vastaus on hillityn kriittinen: tämä ei ole sillä tavalla uutta, koska toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin oikeastaan samalla tavalla – keskuspankki voi rahoittaa julkiset alijäämät, eikä siinä ole ongelmaa niin kauan kuin inflaatio ei lähde laukkaamaan.
Riski on hänen mukaansa pitkän aikavälin poliittinen: jos päättäjät oppivat, että julkiset alijäämät voidaan rahoittaa keskuspankista, jossain vaiheessa inflaatio lähtee laukkaamaan, koska poliitikot luovat silloin niin paljon julkista kysyntää, ettei talouden tarjontapuoli enää pysty vastaamaan siihen. Kun kysyntä ylittää tarjonnan, inflaatio kiihtyy – vaikka se voi kestää, koska odotukset ovat nollassa.
Miettinen esittää oman tasapainottavan huomionsa: terve puoli on siinä, että markkinakuriharha – ajatus jonka mukaan valtioita rahoittavat bondimarkkinat tuovat rajoitteen – on kyseenalaistettu ihan aiheellisesti. Mutta inflaatiorajoite on olemassa: kysyntää ei voi luoda tyhjästä ilman että reaalitavarat tai muut sijoituskohteet kuin pankkitalletukset alkavat jossain vaiheessa nousta arvossa.
Vartiainen tiivistää saman lauseeseen, joka kelpaa jakson opetukseksi: keskuspankki ei voi painaa autoja tai sairaanhoitajia. Jos halutaan ostaa enemmän tavaroita ja palveluksia kuin niitä on ja luodaan sitä varten maksuvälineitä, markkinatasapaino ei voi olla muu kuin nouseva hinta.
Ajankohtaisen arvionsa hän kuitenkin antaa selvästi: riski on tällä hetkellä hyvin kaukainen, koska inflaatio-odotukset ovat nollassa ja globalisaatio kohdistaa työmarkkinoille kilpailupainetta nousevista talouksista, mikä pitää palkankorotusvaatimukset alhaalla. Hän ei ennusta inflaatiota lähivuosille eikä ehkä koko vuosikymmenelle – mutta jos poliitikot oppivat, että velkaantuminen on riskitöntä, inflaatio kiihtyy jossain vaiheessa.
Mihin taloustiede on menossa
Lopuksi Miettinen kysyy, mistä voisi tulla uusia parannuksia uusklassiseen teoriaan ja voidaanko mikro ja makro koskaan yhdistää. Vartiainen sanoo olevansa ehkä liian urautunut uusklassikko ja uuskeynesiläinen keksiäkseen suunnan – mutta pitää taloustiedettä tällä hetkellä loistavassa vaiheessa, koska uutta keksitään koko ajan.
Erityisesti aletaan ymmärtää erilaisten ihmisten erilaista käyttäytymistä: uudempi tutkimuskirjallisuus mallintaa sitä, että erilaiset kotitaloudet käyttäytyvät eri tavalla, mikä kääntää rahapolitiikan perusoppeja jossain määrin päälaelleen. Kuva taloudenpitäjästä muuttuu psykologisesti monipuolisemmaksi – Adam Smithillä ihminen oli hyvä mutta ihmiskuva taloudellisessa mielessä paljon yksinkertaisempi.
Vartiainen päättää suositukseen nuorille: jos on kiinnostusta sekä yhteiskuntaan että matematiikkaan ja tilastotieteeseen, kannattaa ryhtyä taloustieteilijäksi. Ala on kiinnostavassa kehitysvaiheessa ja sillä pääsee käsiksi kiinnostaviin tehtäviin.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 46 (julkaistu 15.11.2020) Sami Miettinen pyytää Juhana Vartiaista kertaamaan makrotaloustieteen oppihistorian. Adam Smith ja työnjaon periaate: hyödykkeet syntyvät oman edun tavoittelusta, ei hyväntahtoisuudesta. David Ricardo ja suhteellinen etu — kauppa hyödyttää molempia maita vaikka toinen olisi tehokkaampi kaikessa; Samuelson piti tätä vaikeimpana asiana selittää. Nykykritiikin muotoilee Dani Rodrik: kaupan esteiden purku nostaa kansantuloa keskimäärin mutta häviäjiä on aina, ja kun esteet on jo purettu pitkälle, lisähyöty on pieni vaikka häviäjät pysyvät — mikä selittää trumpismia ja NAFTA-kritiikkiä. Karl Marx: analyysi oli pätevä mutta koski ohimenevää historiallista vaihetta, jossa maaseudulta kaupunkeihin muuttanut työvoiman vara-armeija painoi palkat toimeentulominimiin; kun reservi ehtyi, kapitalistit joutuivat kilpailemaan työntekijöistä ja ammattiliitot organisoituivat. Suora rinnastus Kiinaan, jossa markkinareformien alkuvaiheen halpa työvoima on nyt kypsymässä kohti marginaalituottavuutta; sivumainintoina luddiitit ja Pikettyn esimerkki mustan surman vaikutuksesta työvoiman niukkuuteen. Alfred Marshall ja marginalistinen uusklassinen taloustiede (täydellinen kilpailu, rationaaliset toimijat, kustannus- ja tuotantofunktiot) on yhä se, mitä yliopistoissa opetetaan. Keynes perusti makrotaloustieteen: tuotanto riippuu kulutuksesta ja investoinneista, palkat eivät sopeudu täystyöllisyyteen, ja Yleinen teoria kuvaa likviditeettiloukun ja sen, ettei rahapolitiikan narulla voi työntää — Vartiaisen mukaan Keynes on Smithin ohella taloustieteen merkittävin hahmo. Hayek vastavoimana: spontaani järjestys, jota kukaan ei voi ohjata, pelko autoritaarisuudesta, ja markkinoiden seulontamekanismi. Vartiaisen keskeinen havainto: nykyinen talouspoliittinen kiista toistaa Keynesin ja Hayekin 1930-luvun väittelyä — nollakorot ja ekspansiivinen finanssipolitiikka vastaan zombiyritykset, seulonnan pettäminen, heikko tuottavuuskasvu ja kasvava velka. Friedman: täystyöllisyyttä ei voi ylläpitää inflaatioyllätyksillä, koska inflaatio-odotukset sopeutuvat — mikä johti keskuspankkien itsenäistämiseen ja inflaatiotavoitteisiin. Se onnistui liiankin hyvin: kun odotukset ovat nollassa, inflaatiota on vaikea nostaa, ja ollaan juuri Keynesin kuvaamassa tilanteessa. Modernista rahateoriasta Vartiainen toteaa, ettei se ole uutta — sotien jälkeen ajateltiin samoin — ja nimeää riskin poliittiseksi: jos päättäjät oppivat alijäämien keskuspankkirahoituksen, julkista kysyntää luodaan enemmän kuin tarjontapuoli pystyy vastaamaan. Hänen tiivistyksensä: keskuspankki ei voi painaa autoja tai sairaanhoitajia. Ajankohtaisesti hän ei kuitenkaan ennusta inflaatiota vuosikymmenelle, koska globalisaatio pitää palkkapaineet alhaalla. Miettinen puolustaa sitä, että markkinakuriharha on aiheellisesti kyseenalaistettu, mutta myöntää inflaatiorajoitteen. Lopuksi Vartiainen pitää taloustiedettä loistavassa vaiheessa kotitalouksien heterogeenisuuden ja käyttäytymistaloustieteen myötä, mikä kääntää rahapolitiikan perusoppeja, ja suosittelee alaa nuorille joita kiinnostavat yhteiskunta, matematiikka ja tilastotiede.
Osastot: Tekoäly ja talous + AI-tutkimus · Markdown: index.md · In English