EP48 · Talous · 2020-11-25
EXIT-opas ja pääomatulot | Kim Väisänen | Neuvottelija 48
Kim Väisänen ja Sami Miettinen käyvät läpi, miten Suomessa noustaan varallisuusluokasta toiseen – ja miksi useimmat kuvitellut ohituskaistat eivät ole ohituskaistoja. Jaksossa puretaan tuloluokkien pysyvyysmyytti, todetaan että Suomen köyhin postinumero on lähes aina Otaniemi, ja lasketaan mitä ansio- ja pääomatulojen 1:10-suhde tarkoittaa verokeskustelulle. Startup-sijoittaminen osoittautuu huonoksi tieksi vaurauteen, ja jäljelle jää yrityksen rakentaminen ja myynti: Väisänen kuvaa viisi asiaa, joiden pitää olla kunnossa hyvässä exitissä, sekä sen miksi valmistautumiseen tarvitaan pari vuotta eikä kahta kvartaalia.
EXIT-opas ja pääomatulot | Kim Väisänen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 48. jaksossa Sami Miettinen haastattelee Kim Väisästä aiheesta, jonka he muotoilevat suoraan: miten Suomessa voi nousta varallisuusluokasta toiseen. Jakso alkaa tilastojen oikaisemisella – tuloluokat eivät ole pysyviä, ja varallisuus on ennen kaikkea iän funktio – ja etenee siihen, mitä ansio- ja pääomatulojen 1:10-suhde tarkoittaa verokeskustelun mittasuhteille. Kuviteltuja ohituskaistoja käydään läpi yksi kerrallaan, ja jäljelle jää yksi: yrityksen rakentaminen ja myynti. Sen ympärille rakentuu jakson toinen puolisko, jossa Väisänen avaa EXIT-kirjansa viisi ehtoa.
Tuloluokat eivät ole pysyviä
Miettinen aloittaa Taloustaito-lehden faktasta: jos vanhemmat kuuluvat alimpaan tulokymmenykseen, lapsista vain 18,4 prosenttia jää sinne – ja viisi prosenttia nousee ylimpään kymmenykseen.
Väisäsen mukaan tämä kannattaa pitää mielessä, koska tuloluokka riippuu elämäntilanteesta, iästä ja työuran vaiheesta. Hänen suosikkiesimerkkinsä on tilastollinen kuriositeetti: Suomen köyhin postinumero on lähes aina Otaniemi. Siellä asuvat tulevat vuorineuvokset ja diplomi-insinöörit, joilla ei opiskeluaikana ole tuloja lainkaan – ja jotka valmistuttuaan aloittavat kolmen ja puolen tai neljän tuhannen kuukausipalkalla ja siirtyvät hyvin nopeasti ylimpiin tuloluokkiin.
Molemmat pitävät fatalistista kuvaa harhaanjohtavana: harva on koko ikänsä pohjalla tai koko ikänsä kärjessä. Väisänen lisää kuitenkin ehdon, jonka varassa liikkuvuus lepää – laadukas terveydenhuolto ja laadukas koulutus. Koulutus on hänen mukaansa se, millä ihmisen tulotaso parhaiten nousee, ja hän ivailee samalla “tulevaisuusinvestoinnin” käsitteelle: menneisyyteen ei voi investoida, mutta koulutus on aina investointi tulevaisuuteen.
Varallisuus on iän funktio
Miettinen kertoo laskeneensa suomalaisten varallisuusjakaumat Liberan kirjaan. Väisäsen tiivistys on suora: Suomen rikkaat ovat yksinkertaisesti yli viisikymppisiä. Toiseksi suurin selittäjä on, omistaako pääkaupunkiseudulla asunnon – ja kolmanneksi lapsettomuus. Eläkeläinen, joka omistaa asunnon Helsingissä eikä ole hankkinut lapsia, on lähes varmasti ylimmässä kymmenessä prosentissa. Kuusitoistavuotiaalla taas on nolla euroa varallisuutta riippumatta suvusta – varallisuutta ei voi siirtää lapselle etukäteen.
Myöhemmin jaksossa Väisänen antaa rajat: noin 500 000 euron varallisuudella pääsee ylimpään kymmeneen prosenttiin ja noin 1,6 miljoonalla ylimpään prosenttiin. Käytännössä kuka tahansa, jolla on maksettu asunto keskustan suunnalla, kuuluu jo ylimpään kymmenykseen.
Suomen ainoa verovapaa pääomatulo
Suomalaisten yksityisvarallisuus on vähän alle 700 miljardia euroa, ja siitä ylivoimaisesti suurin osa on asunnoissa. Miettinen esittää yhden syyn: oman asunnon myyntivoitto on kahden vuoden asumisen jälkeen verovapaa – Suomen ainoa verovapaa pääomatuloluokka, jonka hinta yhteiskunnalle on noin 1,5 miljardia vuodessa.
Hän kysyy, miksi tästä ollaan poliittisesti hiljaa. Väisäsen vastaus on kylmä: 71 prosenttia suomalaisista asuu omistusasunnossa ja loput haaveilevat siitä. Poliitikko, joka esittää kiinteistöveron reipasta korotusta tai oman asunnon myyntivoiton verottamista, tekee poliittisen itsemurhan – myös vasemmalla, koska omat äänestäjät omistavat asuntonsa. Sivujuonteena mainitaan Mika Malirannan ajatus laskennallisesta asumistuloverosta ja Wahlroosin popularisoima ajatus vapaa-ajan verottamisesta.
Miettinen suhteuttaa varallisuuden kansainvälisesti: 700 miljardia on noin kolme kertaa bruttokansantuote, kun Thomas Pikettyn laskelmissa kunnollisessa länsimaassa suhde on viisi. Olemme köyhä länsimaa. Väisänen kääntää saman toisin päin: Italiassa on rikas kansa ja köyhä valtio, Suomessa rikas valtio ja köyhä kansa.
Perintövero ja mittasuhteet
Perintöverosta Väisänen kertoo esimerkin: kun sitä korotettiin merkittävästi, lopputulos oli hänen mukaansa se, että miljardeja pääomaa poistui Suomesta eikä palannut. Hänen johtopäätöksensä on yleinen: veronkorotukset johtavat aina käyttäytymismuutoksiin, eikä Suomen varallisuus verottamalla nouse – se on kuin nostaisi itsensä suosta tukasta. Perintöveron tuotto on joka tapauksessa alle miljardi vuodessa, koska varakkaita ei ole tarpeeksi.
Tähän hän liittää jakson terävimmän poliittisen huomion: älykäs vasemmistolainen toivoisi Suomeen huomattavasti lisää varakkaita yksityishenkilöitä, koska heiltä saisi sitä pääomaa, jota hyvinvointivaltion rakentaminen ja ylläpito vaatii.
Mittasuhteet ovat jakson toistuva teema. Vuoden 2018 vahvistetussa verotuksessa suomalaisilla oli ansio- ja pääomatuloja yhteensä 144 miljardia, josta pääomatuloja 13 miljardia – suhde on siis noin 1:10, joskus 1:12. Väisäsen huomio on, että julkinen keskustelu menee juuri päinvastoin: pääomatuloista keskustellaan kymmenen kertaa enemmän.
Hän kritisoi myös yleistä vertailutapaa, jossa katsotaan eri veroluokkien osuutta bruttokansantuotteesta ja päätellään siitä, että Suomessa pääomaa verotetaan vähän. Ilman tietoa siitä, miten tulot jakautuvat ansio- ja pääomatuloihin eri maissa, bruttokansantuoteosuuksien vertailusta ei voi päätellä mitään. Miettinen lisää oman kantansa: jos marginaaliveroasteet ovat ansiotuloissa mielipuolisen korkeat, järkevämpi johtopäätös olisi laskea niitä kuin nostaa pääomatuloveroa. Ainoa pääomatuloluokka, jota Suomessa tosiasiassa verotetaan eurooppalaista keskiarvoa vähemmän, on asuntovarallisuus.
Startup-sijoittaminen ei ole ohituskaista
Miettinen kysyy, olisiko enkelisijoittaminen köyhimmän kymmenyksen oikotie. Väisäsen vastaus on ehdoton: ei missään tapauksessa.
Perustelut ovat numeroita. Suomalaisista yrityksistä kuolee joka kuukausi noin prosentti, ja aloittavista yrityksistä puolet on kadonnut viiden vuoden päästä. Startup-sijoittamiseen pitää olla hirvittävästi rahaa, jolla aloittaa – tai kuten Richard Branson asian muotoili, lentoyhtiön omistamalla voi tienata pienen omaisuuden, mutta on parempi aloittaa suuresta.
Väisänen korostaa, että kyse on portfoliopelistä: hänellä on 26 yhtiötä salkussa ja toistaiseksi kaksi konkurssia. Rahastotasolla luvut ovat karuja – hänen mukaansa vain noin viisi prosenttia startupeihin sijoittavista rahastoista yltää yli kolminkertaiseen tuottoon kymmenessä vuodessa, mikä olisi riskit ja vaihtoehtoiset sijoituskohteet huomioiden taloudellisesti järkevä tavoite.
Hän myöntää myös sijoittamisen psykologian: joskus suuri riski kantaa, useimmiten ei, ja tunne omasta älykkyydestä vaihtuu seuraavana päivänä päinvastaiseksi. Järkevä sijoittaisi indeksiin – osakkeet ovat tuottaneet lähteestä riippuen 6–9 prosenttia sadan vuoden ajan, ja kulut ovat lähellä nollaa. Molemmat tunnustavat noudattavansa käytännössä samaa kaavaa: oma asunto, indeksirahastot ja pienet kulut, ja sen päälle muutama enkelitiketti. You can’t beat the market.
Ainoa oikea ohituskaista: rakenna ja myy
Jäljelle jää yksi reitti. Miettinen huomauttaa, että ne, jotka näkyvät verotietolistoilla ylhäällä, ovat lähes aina myyneet firman – he ovat tiivistäneet monen kymmenen vuoden alikompensaation yhteen exit-vuoteen. Väisänen vahvistaa: Suomen pääomatuloista ylivoimaisesti suurin erä on luovutusvoitot, ja ne ovat pääsääntöisesti yrityksen osakkeita. Ja ne eivät toistu – yhden vuoden hyppy ylimpään promilleen ei jää päälle.
Viisi asiaa, joiden pitää olla kunnossa
Kysymykseen siitä, miten kiitorata rakennetaan, Väisänen antaa EXIT-kirjansa rakenteen.
Kolme ensimmäistä muodostavat kolmion: yrityksen pitää olla hyvä työntekijöille, asiakkaille ja omistajille. Työntekijöitä ei voi riistää, koska sillä tavalla mikään firma ei menesty – mutta ei voi myöskään olla niin, että asiakkaat ja työntekijät ovat tyytyväisiä eivätkä omistajat saa mitään, koska silloin sijoitetulle pääomalle ei tule tuottoa.
Neljäs on hyvä hallinnointitapa eli good corporate governance: paperit kunnossa, hallinto asianmukaisesti järjestetty ja dokumentoitu, prosessit kunnossa.
Viides on Väisäsen sanoin “sinä” – eli hyvä välittäjä, joka etsii firmalle parhaan mahdollisen ostajan parhaaseen mahdolliseen hintaan. Hänen lukemansa tutkimusten mukaan paras yksittäinen keino parempaan exit-tuottoon on useampi ostajaehdokas. Moni myy firmansa niin, että joku vain soittaa ja kertoo olevansa kiinnostunut – ja siitä lähdetään liikkeelle. Kun mukaan otetaan välittäjä nimellistä palkkiota ja pohjapalkkiota vastaan, “ykkönen voi muuttua kakkoseksi”.
Palkkioista käydään lyhyt ammattilaisten vaihto: kaksi prosenttia on amerikkalainen taso, Suomessa riittää puolet tai jopa neljännes, ja päälle tulee rätsetti eli nouseva palkkio tietyn hintapisteen ylittävästä osuudesta.
Valmistautumiseen tarvitaan pari vuotta
Miettinen kuvaa yleisen ongelman: myyntiä ei valmistella, vaan tulee tarjous tai tilanne, jossa on pakko myydä, ja sitten hierotaan kvartaali ostajan kanssa ja toinen kvartaali myyjän porukan kanssa.
Väisäsen mukaan pari vuotta olisi hyvä valmistautumisaika. Periaatteessa yhtiö, jolla kolme ensimmäistä asiaa ja hallinnointitapa ovat kunnossa, on exit-valmis milloin tahansa – mutta varsinainen myyntiprosessi vaatii sen, että joku miettii potentiaaliset ostajat, rakentaa pitkän ja lyhyen listan, käy keskustelut ja tekee aiesopimukset ja term sheetit.
Ostajan puolelta aikaa vie due diligence. Kymmenen vuoden verojen läpikäyminen ei ole parin tunnin homma, ja jos ostaja on pörssiyhtiö, johdon on käytettävä siihen paljon aikaa tai ostettava palvelut – koska virheestä seuraa oikeudenkäynti siitä, että osakkeenomistajien rahoja on haaskattu.
Enkelisijoittaminen on syndikaattipeli
Väisänen kertoo omasta polustaan: kun Blancco oli myyty, hän lupasi julkisesti, että suomalaiset startupit saavat siitä osansa. Nyt kasassa on 26 yhtiötä ja yli 60 rahoituskierrosta, kahdeksannumeroinen summa kiinni – ja vastapainoksi defensiivisempiä sijoituksia asuntoihin ja kiinteistörahastoihin.
Miettinen kysyy, voisiko enkelisijoittamisessa hyödyntää samaa laumailmiötä, jonka hän oli kuullut vaihtoehtorahastojen kerääjiltä: katsotaan kuka muu sijoitti ja sijoitetaan sen perusteella. Väisänen vastaa kuivasti, että lauma toimii hyvin myös sopuleilla siihen asti kunnes ne menevät jyrkänteen yli – mutta on itse asiassa samaa mieltä lopputuloksesta: startup-sijoittaminen on ja sen pitää olla syndikaattipeliä. Yksittäisten tikettien koko on Euroopassa jopa puolittunut kymmenessä vuodessa; tehdään enemmän mutta pienempiä sijoituksia, ja käytännössä kaikki sijoittaminen on syndikaattisijoittamista.
Esimerkkinä hän käyttää omaa Framery-onnistumistaan, jossa hän oli hallituksen puheenjohtaja ja käytännössä ainoa sijoittaja – eikä tekisi enää yhtä isoa tikettiä yksin. Hän korostaa, että yhtiössä oli erittäin hyvä operatiivinen tiimi ja hänen oma roolinsa oli lähinnä auttaa esimerkiksi lopettamaan tuottamattomia projekteja.
Sivuhuomiona hän toteaa startup-kentän ammattimaistuneen molemmilta puolilta: pitchit ovat hiottuja ja “kaupallisia valheita vedetään yhtä sujuvasti kuin autokaupassa”. Suomessa alkuvaiheen rahoituksen lähteitä hän kutsuu neljäksi f:ksi – friends, fools, family ja Finnvera – siinä missä Yhdysvalloissa niitä on kolme.
Ulkomainen ostaja on hyvä uutinen
Loppupuolella keskustellaan siitä, mitä tapahtuu kun suomalainen yritys myydään ulkomaille. Väisäsen kanta on selvä: vaikka julkisuudessa valitetaan, että taas myytiin suomalainen firma, kauppa tuo pääoman tänne kotimaahan – ja myyjät voivat perustaa uusia yrityksiä tai sijoittaa muuhun omaisuuteen Suomessa. Miettinen myöntää tämän mutta suree pääkonttoritalouden menettämistä: kalliisti palkatut talous- ja toimitusjohtajan tehtävät katoavat, kun pääkonttori vaihtuu. Molemmat päätyvät samaan: pääoman kierto on hyvä asia, mukaan tulee luovaa tuhoa – huonot firmat lakkaavat, hyvät saavat rahoitusta – ja tuottavuus kasvaa.
Loppukaneetti: velka ei ole ongelma
Kysymykseen viimeisestä viisaudesta Väisänen vastaa tiivistyksellä, jonka ympärille koko jakso asettuu.
Suomi nousee ainoastaan työtä tekemällä ja yrittämällä. Vuonna 2020 otetaan kaksikymmentä miljardia lisävelkaa, eikä kukaan asiaan tutustunut kuvittele sitä verottamalla maksettavan. Mutta se voidaan maksaa yhdellä keinolla – ei keskuspankin taseesta, kuten Miettinen ehdottaa, vaan talouskasvulla.
Väisänen käyttää esimerkkinä Italiaa: valtava velkataakka ei ollut ongelma niin kauan kuin talous kasvoi, ja velka-aste nousi 55:stä 120:een noin 26 vuoden jaksolla – välillä se jopa leikkaantui talouden kasvaessa. Hänen muotoilunsa on jakson viimeinen ja kantavin lause: “Velka ei ole ongelma. Talouskasvun puute on ongelma.”
Ja tästä sulkeutuu kehä molempien työhön. Kaikki, mitä he tekevät työkseen, tähtää talouskasvuun: Väisänen haluaa parempia firmoja ja Miettinen niistä firmoista paremman hinnan – ja raha palautuu talouteen, allokoituu dynaamisten vaikutusten kautta uusiin firmoihin ja talous kasvaa taas.
Jakson lopussa paljastuu vielä, että tämä oli keskustelun toinen nauhoituskerta: ensimmäisestä, noin tunnin mittaisesta sessiosta ei jäänyt mitään, koska haastattelija ei ollut laittanut nauhoitusta päälle.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 48 (julkaistu 25.11.2020) Sami Miettinen haastattelee Kim Väisästä siitä, miten Suomessa noustaan varallisuusluokasta toiseen. Tuloluokkien liikkuvuus: alimman tulokymmenyksen vanhempien lapsista vain 18,4 % jää samaan luokkaan ja 5 % nousee ylimpään; tuloluokka on elämäntilanteen, iän ja työuran vaiheen funktio, mistä ääriesimerkki on että Suomen köyhin postinumero on lähes aina Otaniemi. Liikkuvuus edellyttää laadukasta terveydenhuoltoa ja koulutusta. Varallisuus on iän funktio: Suomen rikkaat ovat yli viisikymppisiä, toiseksi tärkein selittäjä on pääkaupunkiseudun asunto ja kolmanneksi lapsettomuus; ylimpään 10 %:iin pääsee noin 500 000 euron ja ylimpään prosenttiin noin 1,6 miljoonan varallisuudella. Yksityisvarallisuus ~700 mrd €, pääosin asunnoissa; oman asunnon myyntivoitto on Suomen ainoa verovapaa pääomatuloluokka (~1,5 mrd €/v yhteiskunnalle), poliittisesti koskematon koska 71 % asuu omistusasunnossa. Pikettyn vertailussa kunnollisessa länsimaassa varallisuus on 5× BKT, Suomessa noin 3× — “köyhä länsimaa”; Italiassa rikas kansa ja köyhä valtio, Suomessa päinvastoin. Perintövero: korotus johti Väisäsen mukaan miljardien pääomapakoon eikä tuotto ylitä miljardia vuodessa — “älykäs vasemmistolainen toivoisi Suomeen lisää varakkaita”. Mittasuhteet: vuonna 2018 ansio- ja pääomatuloja yhteensä 144 mrd €, josta pääomatuloja 13 mrd € (suhde ~1:10), mutta pääomatuloista keskustellaan kymmenen kertaa enemmän; BKT-osuuksien kansainvälinen vertailu on harhaanjohtavaa ilman tietoa tulojen jakaumasta; ainoa eurooppalaista keskiarvoa kevyemmin verotettu luokka on asuntovarallisuus. Startup-sijoittaminen ei ole ohituskaista: kuukaudessa kuolee ~1 % yrityksistä, viidessä vuodessa puolet aloittaneista; vain ~5 % startup-rahastoista yltää yli 3×-tuottoon kymmenessä vuodessa; Väisäsellä 26 yhtiötä ja kaksi konkurssia; järkevämpää olisi indeksisijoittaminen (osakkeet 6–9 % sadan vuoden ajan, kulut lähellä nollaa). Ainoa todellinen reitti on yrityksen rakentaminen ja myynti, koska luovutusvoitot ovat Suomen suurin pääomatuloerä ja exit tiivistää vuosikymmenten alikompensaation yhteen vuoteen. EXIT-kirjan viisi ehtoa: yrityksen pitää olla hyvä (1) työntekijöille, (2) asiakkaille ja (3) omistajille, (4) hyvä hallinnointitapa, ja (5) hyvä välittäjä — paras yksittäinen keino parempaan hintaan on useampi ostajaehdokas; palkkiotaso 2 % on amerikkalainen, Suomessa puolet tai neljännes plus rätsetti. Valmistautumisaika ~2 vuotta: pitkä ja lyhyt ostajalista, keskustelut, aiesopimukset — ja ostajan due diligence, joka pörssiyhtiöllä on raskas oikeudenkäyntiriskin takia. Enkelisijoittaminen on syndikaattipeli: tikettikoot ovat Euroopassa jopa puolittuneet kymmenessä vuodessa; Väisänen ei tekisi enää Frameryn kaltaista isoa tikettiä yksin. Rahoituksen lähteinä Suomessa neljä f:ää — friends, fools, family ja Finnvera. Ulkomainen ostaja tuo pääoman kotimaahan, vaikka pääkonttoritalouden menettäminen harmittaa. Loppukaneetti: vuoden 2020 kahtakymmentä miljardia lisävelkaa ei makseta verottamalla vaan talouskasvulla — Italian velka-aste nousi 55:stä 120:een 26 vuodessa eikä ollut ongelma niin kauan kuin talous kasvoi: “Velka ei ole ongelma. Talouskasvun puute on ongelma.”
Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English