EP61 · Talous · 2021-02-01

Verojoustot ja syrjivä ansiosidonnainen | Mauri Kotamäki | Neuvottelija 61

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Keskuskauppakamarin pääekonomisti Mauri Kotamäki avaa jouston käsitteen ja sen yhteyden Lafferin käyrään, selittää miksi mikro- ja makrojoustot antavat eri politiikkajohtopäätökset, ja purkaa ansiosidonnaisen työttömyysturvan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden: kaikki palkansaajat maksavat vakuutusmaksun, mutta vain kassan jäsenet saavat ansio-osan.

Sami Miettinen

Verojoustot ja syrjivä ansiosidonnainen | Mauri Kotamäki | Neuvottelija 61

Tiivistelmä: Keskuskauppakamarin pääekonomisti Mauri Kotamäki avaa jouston käsitteen ja sen yhteyden Lafferin käyrään, selittää miksi mikro- ja makrojoustot antavat eri politiikkajohtopäätökset, ja purkaa ansiosidonnaisen työttömyysturvan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden: kaikki palkansaajat maksavat vakuutusmaksun, mutta vain kassan jäsenet saavat ansio-osan.

Jousto: yksi käsite, monta merkitystä

Jakso alkaa peruskäsitteestä, jota käytetään julkisessa keskustelussa jatkuvasti ilman määrittelyä.

Jousto viittaa siihen, että kun jotain suuretta muutetaan esimerkiksi yhdellä prosentilla, niin kuinka paljon sitten toinen suure muuttuu.

Kotamäki varoittaa heti sekaannuksesta: “työn tarjonnan jousto” on saattanut syödä sisäänsä kaikenlaista, eikä keskustelijoilla ole aina selvää, mistä joustosta puhutaan. Siksi on hyvä olla eksakti.

Kaksi marginaalia. Mikrotaloustieteen jaottelu on:

Suomessa työllisyystavoitteista puhuttaessa viitataan käytännössä aina ekstensiiviseen marginaaliin.

Lafferin käyrä: mistä kiistellään ja mistä ei

Molemmat ovat yhtä mieltä käyrän muodosta. Miettinen johtaa sen päätepisteistä: nollan veroasteella kertymä on nolla, ja sadan prosentin veroasteella ollaan “gunpoint-totalitarismissa”, jossa markkinatalous ei toimi. Väliin jää maksimi.

Se on ilmiselvää, että Laffer-käyrä on käänteisen uun muotoinen. Ei se nyt voi olla oikein mitään muuta.

Kiista koskee huipun paikkaa, ei muotoa. Onko keskimääräinen ansiotulovero huipussaan 30, 60 vai 80 prosentissa? Kotamäen mukaan tästä ei ole tarkkaa tulosta: on eri arvioita, eri menetelmiä ja eri frameworkeja, jotka antavat eri tuloksia.

Ja tässä jousto on ratkaiseva muuttuja:

• Pieni jousto (lähellä nollaa) → ihmiset eivät reagoi verotukseen → huippu on kaukana, veroaste voi olla korkea.
• Suuri jousto → dynaamiset käyttäytymisvaikutukset purevat → huippu on matalammalla.

Kotamäki suhtautuu varauksella siihen, mitä hän kutsuu lähes-konsensukseksi:

Me ollaan selkeästi Laffer-käyrän vasemmalla puolella, eli veroja korottamalla me voitaisiin saada sitä kokonaisverotuottoa lisättyä. Niin se voi olla näin, ehkä se todennäköisesti jopa onkin näin, mutta se ei ole ihan ilmiselvää — ja siinä on hyvin paljon sellaisia epävarmuuksia, mitä ei ole käsitelty sellaisella riittävyydellä, että me voitaisiin rinta rottingilla tulla julistamaan tätä totuutta.

Miettinen kertoo omasta plotistaan, jossa y-akselilla oli verokertymä per capita ja x-akselilla kokonaisveroaste: Suomi on siirtynyt markka-ajan noin 30 prosentista nykyiseen noin 42:een, ja kokeilut 43–44 prosentissa näyttivät pikemminkin pienentäneen kertymää. Hän myöntää, että syynä voi olla myös talouskasvu — mutta pitää huomionarvoisena, ettei argumentti juuri esiinny julkisuudessa.

Miksi pääomaverokeskustelu on mittasuhteiltaan vinossa

Jakson terävin yksittäinen luku koskee suuruusluokkia. Ansiotulojen kokonaismäärä on noin 130 miljardia vuodessa, pääomatulojen noin 10 miljardia — suhde on 1:10 tai 1:12.

Kaikki puhuu siitä, kuinka pääomaveroa pitäisi jotenkin saada hirveästi ylöspäin, vaikka sen eurovaikutus on hyvin marginaalinen tässä koko fiskaalikertymässä.

Kotamäki vahvistaa tämän omalla havainnollaan: kun Laffer-käyriä piirretään verolajeittain, pääomaveroasteen käyrä on lähes vaakasuora — potentiaali kerätä veroja pääomaverotuksen kautta on lopulta pieni.

Miettinen lisää kaksi hämäävää elementtiä:

• Nollakorkomaailmassa pääoma kasvaa ilman verotettavaa yield-komponenttia.
• Yrityskaupan luovutusvoitto on kertapamaus. Yleisölle ja poliitikolle näyttää siltä, että joku on tienannut valtavasti — vaikka kyse on 20 vuoden alipalkasta, ja seuraavana vuonna myyjä on eri henkilö.

Toinen sekaannuksen lähde on työeläkemaksu. Kun kokonaisveroasteesta puhutaan luvulla, joka sisältää parinkymmenen prosentin eläkemaksun, ja annetaan ymmärtää että se olisi valtionveron marginaaliveroaste, luku on Miettisen mukaan käytännössä 20 prosenttiyksikköä liian suuri. Kotamäki myöntää konseptin monimutkaisuuden.

Mikro vastaan makro

Tässä on jakson tärkein metodologinen havainto. Mikrotutkimuksissa saadaan Suomessa tyypillisesti ekstensiivisen marginaalin joustoksi noin 0,2, ja valtiovarainministeriö käyttää sitä laskelmissaan. Makromalleissa — Suomen Pankilla ja VM:llä — jousto on helposti ykkösen luokkaa, eli moninkertainen.

Kotamäki selittää eron kahdella tavalla.

Mikrotutkimukset ovat lokaaleja. Ne vertailevat pieniä eroja, esimerkiksi kuntien välisiä veroasteita, eikä ihmisillä ole syytä reagoida pieniin muutoksiin — optimointifriktiot ja kitkat vaimentavat vasteen. Pidemmällä aikavälillä, esimerkiksi eläkkeelle jäämisen tai vanhempainvapaan pituuden kohdalla, reaktio on suurempi kuin tutkimuksissa näkyy.

Makrossa mukaan tulevat yleisen tasapainon vaikutukset. Yksilön työn tarjontapäätös ei ehkä muutu, mutta käteen jäävä raha kasvaa, kulutus kasvaa ja taloudellinen aktiviteetti leviää.

Ja seuraus on suoraan poliittinen:

Kun jousto on suurempi, niin silloin ne poliittiset implikaatiotkin näyttää pikkasen erilaisilta kuin jos on se pieni mikrojousto siellä.

Verotuksen muoto ratkaisee, ei vain taso

Kotamäki korostaa, että veroasteen korotus ei ole yksi asia: ratkaisevaa on miten se kerätään. Könttäsummavero ei juuri muuttaisi käyttäytymistä; jo valmiiksi kireän työn verotuksen kiristäminen muuttaisi.

Tästä seuraa kiinteistöveron puolustus — hänen mukaansa vihatuin vero Suomessa:

Näiden tyyppisten verojen jousto on aika pieni, eli ne ei hirveästi muuta ihmisten käyttäytymistä. Sitä pitää kuitenkin asua.

Miettinen myöntää pointin maapohjan verosta (maata ei voi viedä pois) mutta kertoo kiistelleensä Mika Malirannan kanssa laskennallisesta asumistuloverosta. Ja hän nostaa esiin rakenteellisen seurauksen:

Tämä on Suomen ainoa verovapaa tuloluokka, tämä omistusasunnon myyntivoitto, joka muuten sattumalta selittää, että se on suomalaisten täysin ylivoimaisesti dominantti varallisuuden muoto.

Molemmat tiivistävät saman periaatteen:

Jos verotat jotain, niin saat sitä vähemmän.

Euro, jäykät palkat ja työn kysyntä

Sivupolku, joka on jakson analyyttisesti kiinnostavin kohta. Miettinen huomauttaa, että jouston kysymys ei koske vain työn tarjontaa vaan myös työn kysyntää: jos euro vahvistuu reaalisesti, palkkasumman reaalirasitus yrityksille kasvaa, ja työn kysyntä laskee — kun taas kelluvan valuutan maassa kurssi joustaa vastasyklisesti ja toimii puskurina.

Kotamäki vahvistaa jäykkyyden:

Suuremmassa osassa työehtosopimuksista on sen verran jäykkyyksiä, että se ainut sopeutumiskanava on työttömyys.

Näin kävi 90-luvun laman jälkeen ja osin finanssikriisin jälkeen. Hän lisää, että suuret yritykset ovat jo optimoineet toimintansa viimeisen päälle, joten kysyntäshokissa ei ole slackia — sopeutus tapahtuu työvoiman kautta.

Ja sitten hänen oma arvionsa eurosta, joka on huomionarvoinen juuri siksi että hän on euromyönteinen:

Meidän talouspoliittinen frameworkki suhteessa euroon on mielestäni kyllä epäonnistunut aika lailla pahasti. Me tiedettiin, että kun tulee yllättäviä shokkeja, meidän on tehtävä sellaisia toimenpiteitä sisäisesti, jotka sitä kustannuskilpailukykyä palauttaa. Ja tämä oli tiedossa, mutta me ei olla ikinä päästy sellaiseen frameworkiin, mitä se olisi vaatinut. Minä pidän sitä kyllä politiikan epäonnistumisena.

Ansiosidonnaisen epäoikeudenmukaisuus

Jakson toinen puolisko käsittelee konkreettista epäkohtaa, jonka Kotamäki selvitti aikanaan sosiaali- ja terveysministeriölle.

Rakenne: kaikki palkansaajat maksavat palkastaan työttömyysvakuutusmaksua, jolla ansiosidonnainen työttömyysturva pääosin rahoitetaan. Mutta ansio-osan saa vain, jos kuuluu työttömyyskassaan.

Sellaiset ihmiset, jotka on maksanut työttömyysvakuutusmaksua vaikka vuosikymmeniä palkastaan, niin heillä ei ole minkäännäköistä ansiosidonnaista vakuutusta, vaikka he siihen kustannuksiin osallistuvat.

Rahoitusosuudet: valtio ja yhteinen maksu kattavat noin 95 prosenttia, kassojen jäsenmaksut noin 5,5 prosenttia. Eli noin 5 prosentin lisämaksulla saa 100 prosentin turvan — ja ilman sitä ei mitään ansio-osaa.

Ja vaikutus kohdistuu väärin päin. Peruspäivärahalle jäävät ovat tyypillisesti työmarkkinoilla heikommassa asemassa: matalammin koulutettuja ja rikkonaisemmalla työuralla. Määrä ei ole marginaalinen — noin 70 000 ihmistä vuodessa, ja koronavuonna kymmeniä tuhansia enemmän.

Yleinen väärinkäsitys, jonka Kotamäki oikaisee:

Työttömyyskassat lain silmissä, niillä ei ole mitään tekemistä AY-liikkeen kanssa. Voit kuulua työttömyyskassaan, eikä sinun tarvitse kuulua ammattiyhdistysliikkeeseen. On kassoja ja on liittoja, ja ne on erilliset jutut.

Viestintä auttaa jossain määrin — YTK eli Loimaan kassa on kasvanut vahvasti markkinoimalla — mutta rakenteellinen ratkaisu olisi kohdella kaikkia samoilla säännöillä.

Analogia, joka tekee asian ilmeiseksi: eläkevakuutuksessa ei ole erillistä kassaa, johon pitäisi liittyä saadakseen maksamansa eläkkeen. Sama koskisi sairausvakuutusta. Kotamäen kysymys on suora:

Mikä syy meillä on oikeastaan sulkea joitain ihmisiä vakuutuksen ulkopuolelle. En oikeastaan ole vielä selkeitä syitä keksinyt.

Poliittinen tilanne on hänen mukaansa poikkeuksellisen yksimielinen: viime kaudella kaikki eduskuntapuolueet demareita lukuun ottamatta kannattivat uudistusta, ja nyt myös demarit. Ratkaisevaa on, että SAK — aiemmin kiivain vastustaja — muutti kantaansa, ja EK on samoilla linjoilla. Silti hallitusohjelmaan kirjattiin, että asia on “syytä selvittää”:

Se oli ihan selkeä kirjaus siitä, että ostetaan lisää aikaa käytännössä.

Lopuksi: tilimallit ja siirtymä

Miettinen nostaa esiin negatiivisen tuloveron, Elina Lepomäen perustilin ja Thomas Pikettyn ehdotuksen aikuistumisiän pesämunasta. Kotamäki pitää tilimalleja periaatteessa ylivertaisina:

Jos sosiaaliturvajärjestelmä keksittäisiin nyt, niin todennäköisesti tällainen tilimalli olisi ylivertainen ratkaisu kaikkeen nähden — ei vähintään sen takia, että se ottaa huomioon ihmisen koko elinkaaren.

Mutta este ei ole idea vaan polku:

Miten me siirrytään tällaiseen kauniiseen ja reiluun ja universaaliin tilimalliin, koska meidän nykyiset instituutiot ja lainsäädännöt on tässä mallissa. Tämä siirtymä on se tuhannen taalan kysymys.

Mitä tästä kannattaa muistaa

• Jousto = kuinka paljon B muuttuu, kun A muuttuu prosentin. Termiä käytetään löysästi; ole eksakti siitä, mistä joustosta puhutaan.
• Lafferin käyrän muodosta ei kiistellä, huipun paikasta kiistellään — eikä siitä ole tarkkaa empiiristä tulosta.
• Jousto määrää huipun paikan: pieni jousto → korkea veroaste mahdollinen; suuri jousto → huippu matalalla.
• Ansiotulot 130 mrd vs. pääomatulot 10 mrd. Pääomaverokeskustelu on mittasuhteiltaan käänteinen sen fiskaaliseen merkitykseen nähden.
• Pääomaveron Laffer-käyrä on lähes vaakasuora — kerättävissä oleva potentiaali on pieni.
• Mikrojousto ~0,2, makrojousto ~1. Ero syntyy lokaalisuudesta ja yleisen tasapainon vaikutuksista, ja se muuttaa politiikkajohtopäätökset.
• Verotuksen muoto ratkaisee, ei vain taso. Kiinteistö- ja maapohjavero ovat joustoltaan pieniä.
• Omistusasunnon myyntivoiton verovapaus on Suomen ainoa verovapaa tuloluokka — ja selittää varallisuuden keskittymisen asuntoihin.
• Jäykät palkat tarkoittavat, että sopeutus tapahtuu työttömyyden kautta. Kotamäki pitää euroalueen kotimaista talouspoliittista kehikkoa epäonnistuneena, vaikka on itse euromyönteinen.
• Ansiosidonnaisen epäkohta: kaikki maksavat ~95 %, ansio-osan saa vain kassan jäsen. Noin 70 000 ihmistä vuodessa jää peruspäivärahalle, ja he ovat heikommassa asemassa.
• Kassat eivät ole liittoja. Tämä menee jatkuvasti sekaisin.
• Uudistuksella on käytännössä kaikkien puolueiden, SAK:n ja EK:n tuki — silti hallitusohjelma osti lisää aikaa.
• Tilimalli olisi puhtaalta pöydältä ylivertainen; siirtymä on vaikea kysymys.

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 61 (julkaistu 1.2.2021, kesto 47:02) — Sami Miettisen vieraana Mauri Kotamäki, Keskuskauppakamarin pääekonomisti; jakso on jatkoa Juhana Vartiaisen ja Elina Lepomäen jaksoille ja pyrkii avaamaan mikrotason käsitteitä. JOUSTON MÄÄRITELMÄ: kun jotain suuretta muutetaan prosentilla, kuinka paljon toinen suure muuttuu; termiä käytetään löysästi ja me ei olla aina selvillä, mistä joustosta on kyse. KAKSI MARGINAALIA: ekstensiivinen (onko töissä vai ei) ja intensiivinen (kuinka pitkiä työpäiviä); Suomen työllisyyskeskustelu viittaa käytännössä aina ekstensiiviseen. LAFFERIN KÄYRÄ: muodosta ollaan yksimielisiä — se on ilmiselvää, että Laffer-käyrä on käänteisen uun muotoinen (nollaverolla kertymä nolla, sadan prosentin verolla markkinatalous ei toimi) — kiista koskee huipun paikkaa: 30, 60 vai 80 prosenttia keskimääräistä ansiotuloveroa. Tarkkaa empiiristä tulosta ei ole; eri menetelmät ja frameworkit antavat eri tuloksia. JOUSTO MÄÄRÄÄ HUIPUN: pieni jousto (lähellä nollaa) → ihmiset eivät reagoi → huippu kaukana, korkea veroaste mahdollinen; suuri jousto → dynaamiset käyttäytymisvaikutukset → huippu matalalla. Kotamäki suhtautuu varauksella lähes-konsensukseen että ollaan selkeästi käyrän vasemmalla puolella: se voi olla ja ehkä onkin näin, mutta epävarmuuksia ei ole käsitelty riittävästi, jotta voitaisiin rinta rottingilla tulla julistamaan tätä totuutta. Miettisen oma plot: verokertymä per capita vs. kokonaisveroaste — Suomi siirtynyt markka-ajan ~30 %:sta nykyiseen ~42 %:iin, ja kokeilut 43–44 %:ssa näyttivät pienentäneen kertymää. MITTASUHTEET: ansiotuloja ~130 mrd €/v, pääomatuloja ~10 mrd €/v (suhde 1:10–1:12), mutta julkinen keskustelu käsittelee pääomaveroa moninkertaisesti; pääomaveroasteen Laffer-käyrä on lähes vaakasuora, koska kerättävä potentiaali on pieni. Hämääviä elementtejä: nollakorkomaailmassa ei ole verotettavaa yield-komponenttia, ja yrityskaupan luovutusvoitto on kertapamaus (20 vuoden alipalkka näyttää yhden vuoden ansiolta, ja myyjä on joka vuosi eri henkilö). TYÖELÄKEMAKSU sekoittaa veroastekeskustelun: kokonaisveroasteessa on mukana ~20 prosenttiyksikköä eläkemaksua, jota esitetään valtionveron marginaaliveroasteena. MIKRO VS. MAKRO — jakson tärkein metodologinen havainto: mikrotutkimusten ekstensiivisen marginaalin jousto Suomessa ~0,2 (VM käyttää tätä), makromalleissa (Suomen Pankki, VM) ~1, eli moninkertainen. Ero syntyy siitä, että mikrotutkimukset ovat lokaaleja (vertaavat esim. kuntien pieniä veroeroja, ja optimointifriktiot vaimentavat vasteen; pitkällä aikavälillä eläköitymis- ja vanhempainvapaapäätöksissä reaktio on suurempi) ja siitä, että makrossa mukaan tulevat yleisen tasapainon vaikutukset. Poliittiset implikaatiot muuttuvat jouston mukana. VEROTUKSEN MUOTO RATKAISEE, EI VAIN TASO: könttäsummavero ei muuttaisi käyttäytymistä, kireän työn verotuksen kiristys muuttaisi. Kiinteistövero ja maapohjavero ovat joustoltaan pieniä — sitä pitää kuitenkin asua — vaikka kiinteistövero on Suomessa vihattu. Miettinen kiisteli aikanaan Mika Malirannan laskennallisesta asumistuloverosta ja huomauttaa, että omistusasunnon myyntivoitto on Suomen ainoa verovapaa tuloluokka, mikä selittää varallisuuden keskittymisen asuntoihin — jos verotat jotain, saat sitä vähemmän. EURO JA TYÖN KYSYNTÄ: jousto koskee myös työn kysyntää — euron reaalinen vahvistuminen nostaa palkkasumman reaalirasitusta ja laskee työn kysyntää, kun kelluva valuutta joustaa vastasyklisesti puskurina. Palkat eivät jousta alas: suuremmassa osassa työehtosopimuksista on sen verran jäykkyyksiä, että ainut sopeutumiskanava on työttömyys (90-luvun lama, osin finanssikriisi); suuryritykset ovat jo optimoineet eikä slackia ole. Kotamäki on euromyönteinen mutta pitää Suomen talouspoliittista kehikkoa suhteessa euroon epäonnistuneena — sisäisen sopeutuksen välttämättömyys tiedettiin etukäteen, mutta kehikkoa ei koskaan rakennettu; minä pidän sitä politiikan epäonnistumisena. ANSIOSIDONNAISEN EPÄOIKEUDENMUKAISUUS: kaikki palkansaajat maksavat palkastaan työttömyysvakuutusmaksun, jolla ansioturva pääosin rahoitetaan (~95 %), mutta ansio-osan saa vain työttömyyskassan jäsen (kassojen jäsenmaksut ~5,5 % rahoituksesta). Ulkopuolelle jäävät ovat tyypillisesti matalammin koulutettuja ja rikkonaisemmalla työuralla — eli heikommassa asemassa kuin ansioturvan saajat. Määrä: noin 70 000 ihmistä vuodessa, koronavuonna kymmeniä tuhansia enemmän. KESKEINEN VÄÄRINKÄSITYS OIKAISTAAN: työttömyyskassat lain silmissä, niillä ei ole mitään tekemistä AY-liikkeen kanssa — kassaan voi kuulua kuulumatta ammattiyhdistysliikkeeseen; YTK eli Loimaan kassa on kasvanut markkinoimalla. ANALOGIA: eläkevakuutuksessa tai sairausvakuutuksessa ei ole erillistä kassaa, johon pitäisi liittyä saadakseen maksamansa etuuden — mikä syy meillä on sulkea joitain ihmisiä vakuutuksen ulkopuolelle. POLIITTINEN TILANNE: Kotamäki selvitti asian STM:lle edelliselle hallitukselle; viime kaudella kaikki eduskuntapuolueet demareita lukuun ottamatta kannattivat, nykyisin myös demarit; ratkaisevaa on että SAK (aiemmin kiivain vastustaja) muutti kantaansa viime vuonna ja EK on samoilla linjoilla. Silti hallitusohjelmaan kirjattiin että asiaa on syytä selvittää — ihan selkeä kirjaus siitä, että ostetaan lisää aikaa. YRITTÄJÄT: heille tarjotaan TyEL:n sijasta YEL:iä, jota Miettinen pitää ponzi-tyyppisenä ja tehottomana eläketurvan lähteenä, eikä oma rahastoeläke ole Suomessa laillinen toisin kuin Ruotsissa tai Englannissa; yrittäjien työttömyysvakuutus on täysin vapaaehtoinen, joten siinä ei ole samaa epäkohtaa, mutta haitallinen valikoituminen on vapaaehtoisuuden ongelma. Vaikein ryhmä on samanaikaisesti palkansaaja ja yrittäjä; yhdistelmävakuutuksia on ehdotettu mutta ne ovat sotkuisia. TILIMALLIT: Miettinen nostaa negatiivisen tuloveron, Elina Lepomäen perustilin ja Thomas Pikettyn aikuistumisiän pesämunan. Kotamäki: jos sosiaaliturvajärjestelmä keksittäisiin nyt, tilimalli olisi ylivertainen ratkaisu, koska se ottaa huomioon koko elinkaaren eikä vain kuluvaa vuotta — mutta siirtymä nykyisistä instituutioista on tuhannen taalan kysymys. Kotamäellä on käynnissä pari Laffer-käyrä-tutkimushanketta, joissa haastetaan aiempien artikkelien oletuksia yhdestä tasapainosta. Lopussa Miettisen ehdotus keskuspankkitileistä ja joustavista kakkosvaluutoista; DSGE-mallin puutteet ja rahan neutraalius jätetään seuraavaan jaksoon.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English