Talous · 2022-01-13
Markka takaisin! | Sami Miettinen Rahapodissa #270
Nordnetin Rahapodi kehystää Suomen panttivangiksi ja kysyy, voitaisiinko markka oikeasti tuoda takaisin. Sami Miettinen käy läpi kaksi oikeusperiaatetta, jotka asian ratkaisevat, sen miksi Kreikan vuoden 2015 lähtöyritys tukki porsaanreiän, mitä 67 miljardin Target 2 -ylijäämä on avioerossa arvoltaan ja minkälaisen rinnakkaisvaluuttamallin hän itse ehdottaisi — päätyen lopuksi siihen, että euro, jossa korkoja ei voi nostaa, saattaa olla lahja eikä ansa.
Markka takaisin! | Sami Miettinen Rahapodissa #270
Tiivistelmä: Martin Paasi ja Miikka Luukkonen avaavat jakson kehyskuvalla: Suomi on otettu panttivangiksi, ja paikalle on tuotu neuvottelija hakemaan se ulos. Seuraa yksityiskohtaisin julkinen selonteko, jonka Miettinen on antanut siitä, mitä eurosta lähteminen käytännössä vaatisi — ja lopetus, joka kääntää koko lähtöoletuksen päinvastaiseksi.
Ensin neuvottelukysymykset
Ennen pääaihetta juontajat käyttävät vierasta siihen, mitä hän on. Neuvottelu on joukkuelaji — Ahtisaaren tiimit olivat yhdentoista hengen kokoonpanoja, kolme juristia ja kuusi diplomaattia, ja Ahtisaari itse otti vain saranakohdat. Kompromissi on huono taktiikka, koska Miettisen kirjan iskulause on, ettei saa mitä ansaitsee vaan mitä neuvottelee. Roolit merkitsevät: hiljainen alfa, kirjuri ja puhelias kolmas, joka voidaan jyrätä kun homma lähtee raiteiltaan — hienojakoisempi jako kuin hyvä ja paha poliisi.
Chris Vossin Never Split the Difference -kirjasta Miettinen on kunnioittava mutta eri mieltä. Taktinen empatia on kirjan paras anti, ja Vossillakin oli tiimi korvanapissa taustalla. Mutta panttivankineuvottelua romantisoidaan liikaa liike-elämään: Voss neuvoo olemaan ankkuroimatta ja odottamaan vastapuolen pelinavausta, mikä toimii kun vastapuoli osoittautuukin haluavan viikonlopun ryyppyrahat pyytämänsä kymmenen miljoonan sijaan. Yrityskauppaneuvottelussa vastapuoli osaa pyytää sen sata miljoonaa — joten jos haluat sata, sano satakolmekymmentä, koska sieltä on helpompi tulla alas kuin seitsemästäkymmenestä ylös.
Kaksi periaatetta
Jakson tekninen ydin on pari oikeusperiaatetta.
Lex monetae — suvereeni valtio saa aina valita, missä yksikössä maksu tapahtuu, olivat ne sitten oravannahkoja, bitcoineja, kruunuja tai euroja. Tämä tekee konversion ylipäätään mahdolliseksi, ja siksi viiden tonnin europalkka voi muuttua viiden tonnin markkapalkaksi ilman että vaihtokurssia sovelletaan: suvereenissa valtiossa kaikki transaktiot voidaan pakottaa valtion määräämään yksikköön.
Lex contractus — mutta olemassa olevan sopimuksen vastapuoli voi vaatia, ettei satoja miljardeja euroja, jotka on jo sovittu toisella järjestelmällä, voi yksipuolisesti muuttaa toiseen valuuttaan.
Vuonna 2014, kun Miettinen työsti kirjaa Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot Elina Valtosen ja Vesa Kanniaisen kanssa, tämä olisi ollut melko suoraviivaista, koska pientä pränttiä ei vielä ollut. Sitten Kreikka melkein lähti 2015 — tunneista kiinni, hänen mukaansa, ettei meillä ole drakmaa — ja kaikki huomasivat sen olevan mahdollista. Sen jälkeen jokaisessa Suomen valtionlainassa on collective action clause, joka vaatii 75 prosenttia velkojista hyväksymään valuutan vaihdon, ja yrityslainoissa on yhä useammin 50 prosentin vastine. Porsaanreikä löydettiin ja tukittiin. Kukaan Suomessa ei ilmeisesti vastustanut: nämä tehdään niin, että joko kaikki allekirjoittavat tai kukaan ei, ja vastahankainen viedään nurkan taakse.
Eurovelkojen maksaminen euroina kotimaisen markan rinnalla ei ole se pakotie miltä näyttää: se on dollarisaatio, ja Venezuela osoitti mihin se johtaa.
Perverssi laskutoimitus
Miettisen kiinnostavin havainto on, että valuuttaliikkeen suunta ratkaisee, kuka suostuu. Nomuran pääekonomisti mallinsi Suomelle noin kuuden prosentin liikkeen vuonna 2014.
Jos lähtevän maan valuutta vahvistuu, sen eurovelat helpottuvat — ja velkojat suostuisivat konversioon mielellään, koska he saisivat enemmän euroja. Siksi kaikki ottaisivat D-markkoja lähtevältä Saksalta eikä kukaan ottaisi liiroja lähtevältä Italialta. Siksi myös Saksa ei lähde: kilpailukyvyn menetys pysäyttäisi sen seinään.
Sitten jokerikortti. Suomi on +67 miljardia Target 2:ssa — saatava, johon kukaan ei ole sopimuksella sitoutunut ja joka syntyi vahingossa, koska järjestelmää suunniteltaessa kukaan ei ajatellut saldojen voivan mennä näin pahasti miinukselle. Italia ja Espanja ovat yli 500 miljardia toiseen suuntaan ja Saksa noin tuhat. Draghi on sanonut, että lähtevän Italian pitäisi maksaa alijäämänsä; kukaan ei puhu siitä, onko ylijäämä valuuttavaranto. Jos on, lähtevä Suomi avaisi 67 miljardin varannolla — ja jos ei ole, alijäämämailla on vahvempi syy lähteä.
Mitä hän itse tekisi
Ei lähtisi yksin eikä ensimmäisenä ilman seuraa. Tšekkoslovakia hoiti kahdenvälisen jaon ilmoitusasiana — ilmoitettiin helmikuun alussa 1993, toteutettiin viikossa — mutta yhdeksäntoista tai kahdenkymmenenseitsemän osapuolen versio on toinen juttu, ja yksin lähtevä viedään nurkan taakse kuten Tsipras. Hän haluaisi Hollannin ja Itävallan mukaan hiljaisella sopimuksella ensin; Virolla ei ole velkaa eikä tarvetta, Saksa on liian pahasti kiinni tuhannessa miljardissaan.
Hänen varsinainen ehdotuksensa on toinen ja tyylikkäämpi: kaikki euromaat ottavat kansallisen valuutan käyttöön yhtä aikaa, antavat markkinoiden hinnoitella ne ja määrittelevät euron näiden valuuttojen painotettuna korina — IMF:n SDR-rakenne sovellettuna euroalueeseen. Se palauttaisi jokaiselle kansantaloudelle vastasyklisen iskunvaimentimen ja säilyttäisi sisämarkkinat, mikä on se aidosti arvokas osa. Target 2 joko unohdetaan kokonaan tai settlataan kymmenellä sentillä eurolta.
Mekaniikka on helppo osa: Suomen setelipaino toimii, korttiverkot osaavat jo valuuttavalitsimen samaan tapaan kuin ruotsalaisilla on rinnakkaiset euro- ja kruunutilit, ja raha on muutenkin enimmäkseen digitaalista. Ainoa todellinen heikkous on, että Suomi tappoi oman kotimaisen maksujärjestelmäinfrastruktuurinsa euroon liittyessään, siinä missä Kreikka piti varajärjestelmänsä — tosin hallitus nimesi kotimaisen huoltovarmuuspankin vuoden 2020 lopussa, minkä hän epäilee liittyvän kaapelikatkoihin ja Target 2:n häiriöihin eikä markkaan, mutta joka palvelisi kumpaakin tarkoitusta.
Miksi hän äänestää euron puolesta
Jakson loppu kääntää koko argumentin, ja Miettinen tarjoaa mekanismin.
Euroalue ei voi nostaa korkoja, koska Italia ei kestä niitä. EKP on siksi fiskaalidominanssin panttivankina: kun inflaatio on viisi prosenttia ja korko nolla, reaalikorko on syvästi negatiivinen, mikä on itsessään tuhoisaa — miksi pankki lainaisi miinus viiden prosentin reaalikorolla? — mutta mikä myös inflatoi velat pois. Purkin potkiminen on lakannut olemasta neutraalia ja alkanut tuottaa perverssejä lopputuloksia, ja endgame on, että korot pysyvät alhaalla, inflaatio syö velan ja euro heikkenee, mikä antaa koko alueelle vientivetoapua.
Jos tämä on se skenaario, lähteminen on täsmälleen väärä liike. Hänen neuvonsa muuttuu jakson lähtöoletuksen vastakohdaksi: Suomen ei kannata olla partiopoika, vaan ottaa velkaa niin kauan kuin se on reaalisesti halpaa, laskea veroja, rakentaa infrastruktuuria ja pysyä kyydissä. Vastapuolen riski on saksalainen virkamies, joka vaatii velat maksettaviksi täysimääräisinä — todellinen mahdollisuus, koska Saksa saa tuhat miljardia takaisin jos kova raha voittaa, ja koska nämä päätökset tekevät yksittäiset virkamiehet eivätkä skenaariokomiteat, kuten ERVV:n perustamisdokumentaatio osoittaa.
Hänen varsinainen pyyntönsä on menettelyllinen ja se, johon hän palaa joka esiintymisessään: Suomen pitäisi kirjoittaa skenaariot auki, laskea niiden todennäköisyydet ja tehdä kuhunkin neuvottelusuunnitelma — mitä muut maat tekevät ja Suomi ei.
Loppuäänestys jakautuu: Paasi markan puolesta, Luukkonen euron, ja Miettinen ratkaisevalla äänellään markkanyrkin puolelle sillä ehdolla, että salainen kassakaappisopimus Hollannin ja Itävallan kanssa tehdään ensin.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Rahapodin jakso 270 (Nordnet, julkaistu 13.1.2022, kesto 1:15:18) — Sami Miettinen vieraana Martin Paasin ja Miikka Luukkosen ohjelmassa, kehyksenä panttivankineuvottelu siitä, voisiko Suomi ottaa markan takaisin. Neuvotteluosuus: neuvottelu on joukkuelaji (Ahtisaaren 11 hengen tiimit, kolme juristia ja kuusi diplomaattia); kompromissi on huono taktiikka — et saa mitä ansaitset, saat mitä neuvottelet; roolit hyvän ja pahan poliisin ohi (hiljainen alfa, kirjuri, puhelias kolmas). Chris Vossista: taktinen empatia on paras anti, mutta panttivankineuvottelua romantisoidaan liikaa — Vossin ankkuroinnin vastainen neuvo toimii kun vastapuoli haluaakin viikonlopun rahat pyytämänsä kymmenen miljoonan sijaan, kun taas yrityskaupassa pyydetään 130 saadakseen 100. Kaksi periaatetta: lex monetae antaa suvereenin valtion valita maksuyksikön (siksi 5 000 euron palkka voi muuttua 5 000 markan palkaksi ilman vaihtokurssia), lex contractus antaa vastapuolen kieltäytyä olemassa olevien sopimusten yksipuolisesta muuttamisesta. Vuonna 2014, kun Miettinen kirjoitti Elina Valtosen ja Vesa Kanniaisen kanssa kirjan Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot, tämä oli suoraviivaista; Kreikan vuoden 2015 lähtöyrityksen jälkeen jokaisessa Suomen valtionlainassa on collective action clause, joka vaatii 75 % velkojista, ja yrityslainoissa 50 % vastine. Eurovelkojen maksaminen euroina markan rinnalla on dollarisaatiota — Venezuelan lopputulos. Perverssi laskutoimitus: vahvistuva valuutta helpottaa eurovelkojen maksua ja velkojat suostuisivat, minkä vuoksi D-markkoja otettaisiin vastaan mutta liiroja ei, ja minkä vuoksi Saksa ei lähde (kilpailukyvyn menetys). Target 2: Suomi +67 mrd €, Italia ja Espanja yli 500 mrd € miinuksella, Saksa noin 1 000 mrd € plussalla; saldot syntyivät vahingossa, ja vaikka Draghi on sanonut lähtevän Italian joutuvan maksamaan alijäämänsä, kukaan ei keskustele siitä onko ylijäämä valuuttavaranto. Mitä hän tekisi: ei lähtisi yksin — Tšekkoslovakia jakautui ilmoitusasiana viikossa, mutta yksin lähtevä eristetään; hän haluaisi Hollannin ja Itävallan mukaan. Suosikkimalli: kaikki euromaat ottavat kansallisen valuutan yhtä aikaa, markkinahinnoiteltuna, ja euro määritellään painotetuksi koriksi (IMF:n SDR-rakenne), mikä palauttaa vastasyklisen iskunvaimentimen ja säilyttää sisämarkkinat. Mekaniikka on helppo (setelipaino, kahden valuutan tilit kuten Ruotsissa); heikkous on kotimaisen maksujärjestelmäinfran purkaminen, tosin huoltovarmuuspankki nimettiin vuoden 2020 lopussa. Miksi hän äänestää euron puolesta: EKP ei voi nostaa korkoja koska Italia ei kestä — fiskaalidominanssi — joten reaalikorko pysyy syvästi negatiivisena, inflaatio syö velan ja euro heikkenee tuoden alueelle vientivetoapua; siksi Suomen kannattaa velkaantua reaalisesti halvalla, laskea veroja ja investoida sen sijaan että lähtisi. Vastariski on kovan rahan lopputulos, jonka päättävät yksittäiset virkamiehet eivätkä skenaariokomiteat. Hänen vakiopyyntönsä: kirjatkaa skenaariot auki, laskekaa todennäköisyydet ja tehkää kuhunkin neuvottelusuunnitelma.
Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English