Neuvottelija.AI

EP407 · Tutkimus · 2026-09-07

Venäjän turvaton taivas | Pekka Toveri | Neuvottelija 407

Europarlamentaarikko ja entinen tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri evp Pekka Toveri arvioi suoraan Brysselistä Ukrainan ja Venäjän sodan tilannetta talven kynnyksellä. Zelenskyi on julistanut Venäjän ilmatilan turvattomaksi, Putin valmistelee hiljaista liikekannallepanoa Duuman vaalien jälkeen ja Venäjän kuukausitappiot ylittävät rekrytoinnin, mutta Iranin sota on vienyt Patriot-ohjukset ja ballistiset ohjukset menevät läpi. Toveri selittää, miten Ukraina yrittää palauttaa liikkeen taistelukentälle droonikuplan suojassa, miksi liitopommit ovat Ukrainan pahin ongelma ja miten Flamingo, maarobotit ja tekoälyaseet muuttavat sotaa. Lopuksi käydään läpi EU:n 90 miljardin rahoitus, Euroopan puolustusbudjettien kasvu ja suomalaisen asevelvollisuusarmeijan laatu. Julkaistu 7.9.2026.

Sami Miettinen

Venäjän turvaton taivas | Pekka Toveri

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 407 Sami Miettinen haastattelee Pekka Toveria — europarlamentaarikkoa, entistä tiedustelupäällikköä ja kenraalimajuria evp — suoraan Brysselistä. Aiheena on Ukrainan ja Venäjän sodan tilanne talven kynnyksellä: Zelenskyin ilmoitus Venäjän ilmatilan turvattomuudesta, Putinin valmistelema hiljainen liikekannallepano ja se, miksi Iranin sota on tehnyt tästä talvesta Ukrainalle poikkeuksellisen vaikean. Julkaistu 7.9.2026.

Lukuohje. Jakso on kesken olevan sodan tilannearvio, ei jälkikäteiskatsaus. Se sisältää ennusteita, arvioita vastapuolen aikeista ja luvuin esitettyjä tiedustelutietoja, jotka voivat muuttua nopeasti. Osa Ukrainan sisäpolitiikkaa koskevista väitteistä on Toverin omien kontaktien kertomaa ja on merkitty tekstissä sellaiseksi. Näkemykset ovat Toverin omia.

Lähtökohta: kuka pelkää lentää

Jakso alkaa aivan tuoreesta uutisesta, ja Toverin arvio siitä on myönteinen.

Zelenskyi ilmoitti, ettei Venäjän ilmatila ole turvallinen. Muutama vuosi sitten tätä olisi pidetty punaisena viivana, jonka yli ei mennä — Ukraina uhkaamassa siviili-ilmailua. Toverin mielestä se on hyvä veto, ja perustelu on symmetria: Ukrainan ilmatila on ollut suljettuna vuoden 2022 hyökkäyksestä lähtien.

Sotilaallisesti kyse on halvasta vaikuttamisesta. Ukrainalta puuttuvat tunkeutumiskykyiset, suurella taistelukärjellä varustetut risteilyohjukset, joilla se pääsisi käsiksi Venäjän raskaaseen teollisuuteen. Siksi iskut suunnataan sinne, missä pienelläkin aselastilla saa tehoa: suojaamattomiin jakelukeskuksiin ja öljynjalostamoihin.

Lentokenttien lamauttaminen on tämän logiikan puhtain muoto. Lennokin ei tarvitse kantaa taistelukärkeä lainkaan — riittää, että se pyörii kentän yläpuolella, eivätkä siviilikoneet lennä. Ajoitus on Toverin mukaan tarkoituksellinen: sodan realismia tuodaan Venäjän kansalle tiedoksi juuri ennen Duuman vaaleja.

Hiljainen liikekannallepano

Toinen jakson kantavista teemoista on se, mitä Venäjä valmistelee vaalien jälkeen.

Toveri pitää kiinnostavana sitä, että Putin ylipäätään pitää kiinni demokratian illuusiosta — vaalitulos on ennalta tiedossa, mutta näytelmä vedetään läpi laillisuuden todistamiseksi. Se on hänen mukaansa jäänyt “hinnat päälle” Neuvostoliiton ajoilta.

Olennaista on, että liikekannallepanoa on rakennettu hartaudella, ja rakenteet ovat jo paikallaan:

Kohdentaminen on tuttua: kuritetaan syrjäseutuja, maaseutua, Kaukoitää ja vähemmistöjä, ja Pietarin ja Moskovan kantaväestön rekrytointia vältetään niin pitkälle kuin mahdollista.

Miksi venäläiset eivät kapinoi

Miettinen esittää jakson terävimmän kysymyksen suoraan: miksi kukaan suostuu tähän, kun eloonjäämisen odotusarvo on ilmeisen huono.

Toverin vastaus on rekrytoinnin muuttunut luonne. Alussa värvättiin rahalla; nyt yhä useampi on pakkorekrytoitu. Mekanismi on velka: sinulla on isot lainat — rekrytoidu, niin lainat annetaan anteeksi; ellet, joudut maksamattomista lainoista vankilaan, ja sieltä me otamme sinut joka tapauksessa.

Kohtelu joukoissa on hänen mukaansa monin paikoin raakaa — nälkää, puuttuvia varusteita, olematonta koulutusta, hakkaamista ja uhkailua. Toverin oma luonnehdinta siitä, miksi tämä ei johda kapinaan, on venäläisten “lammasmainen asenne auktoriteettia kohtaan”; Miettinen sanoo, ettei usko suomalaisten ottavan tällaista kohtelua vastaan.

Tähän liittyy jakson kiinnostava sivuhuomio siitä, keneen sota nyt sattuu. Iskut Wildberriesin logistiikkaan, öljynjalostamoihin ja nyt ilmaliikenteeseen osuvat yläluokkaiseen, oligarkkiseen, urbaaniin Venäjään — siihen osaan, joka on tähän asti voinut ajatella, ettei sota kosketa sitä.

Tappiot ylittävät rekrytoinnin

Tässä on jakson kovin yksittäinen lukupari, ja se on aritmeettisesti ratkaiseva.

Heinä- ja elokuussa Venäjän tappiot olivat kumpanakin yli 40 000 kuukaudessa, ja rekrytointikyky on noin 30 000. Vaje on siis noin 10 000 kuukaudessa, ja se selittää liikekannallepanon tarpeen.

Toveri antaa myös havainnollisen esimerkin siitä, että venäläiset itse tietävät miten järjestelmä toimii: omien droonijoukkojen perustamistavoite oli noin 30 000 rekrytoitavaa, ja pari kuukautta myöhässä kasaan ei ollut saatu edes kolmasosaa. Vaikka droonitehtäviä mainostetaan helppona ja turvallisena, kaikki tietävät, että järjestelmään päästyään sinulle tehdään mitä tahansa — ilmavoimien mekaanikkojakin on pistetty jalkaväkenä etulinjaan.

Ukrainan sisäpoliittinen kriisi

Jakso ei kaunistele Ukrainan tilannetta, ja kertoo tuoreesta hallituskriisistä. Tämä osuus on osittain Toverin kontaktien kertomaa ja hän merkitsee sen itse arvioksi.

Lähtölaukaus oli Starlink. Venäläiset olivat pystyneet ohjaamaan liitopommeja, ballistisia ohjuksia ja drooneja Starlinkin kautta suoraan loppukohteeseen, ja tämä katkaistiin: käyttö vaatii nyt ukrainalaisen tunnisteen. Toveri oikaisee jakson aikana liikkeellä olleen teorian, jonka mukaan järjestely olisi ollut Fedorovin ja Elon Muskin kahdenkeskinen diili — hänen mukaansa se ei ollut yksin Fedorovin ansiota. Kierto on osin edelleen mahdollista ostamalla linkkejä ulkomailta, mutta rajoitusta on tarkennettu sijaintiin ja nopeuteen perustuvaksi: nopeasti liikkuva linkki on lennokissa, ja yhteys katkeaa.

Varsinainen riita oli kuitenkin henkilö- ja valtakysymys. Fedorov ehti olla puolustusministerinä noin puoli vuotta, teki paljon uudistuksia, oli suosittu — ja riiteli kovasti asevoimien komentajan Syrskyin kanssa, jota Toveri luonnehtii “neuvostokettuksi”, vanhan kannan kenraaliksi, jonka mielestä sotilaan tehtävä on kaatua käskettäessä.

Toverin kontaktien mukaan Zelenskyin lähipiirissä katsottiin, että Fedorovista pitäisi päästä eroon kahdesta syystä: hänestä oli tulossa poliittinen haastaja, ja hän oli äärimmäisen tehokas kitkemään korruptiota — mikä ei sopinut kaikille lähipiirissä. Kun tilanne räjähti, myös epäsuosittu Syrskyi sai kenkää eräänlaisena hätäpelastuksena.

Toverin arvio Fedorovin omasta virheestä on selvä: eron jälkeen hän kieltäytyi tarjotuista tehtävistä ja vaati julkisesti vaalien järjestämistä sodasta huolimatta. Koska selvä enemmistö ukrainalaisista pitää sodanaikaisia vaaleja mahdottomina — miehitettyjen alueiden asukkaat, ulkomailla olevat, rintamalla olevat sotilaat — hän söi sillä omaa kannatustaan.

Liike takaisin taistelukentälle

Tästä alkaa jakson sotataidollisesti kiinnostavin osuus, ja sen teesi on yksinkertainen.

Ukrainan asevoimien johdon tavoite on saada liike takaisin taistelukentälle, koska poterossa istuminen tulen alla ei ratkaise mitään — ja koska he tietävät olevansa siinä parempia: Venäjän asevoimilla ei ole kykyä liikesodankäyntiin, vaan eteneminen on “sata metriä päivässä jalkaväkitouhua”.

Panssarivaunuja ei ole hylätty, toisin kuin yleinen kuva antaa ymmärtää. Venäjällä on edelleen noin 3 000 taistelupanssarivaunua rivissä — yhtä paljon kuin sodan alkaessa — joskin tappiot on korvattu 40–50 vuotta vanhemmalla kalustolla.

Ratkaisu, jolla liike on saatu palautettua, on droonikupla. Eteläisellä rintamalla, missä aloite on paremmin Ukrainalla, on tehty komppanian ja vajaan pataljoonan mekanisoituja hyökkäyksiä 5–6 kilometrin syvyyteen. Menetelmä on tämä: omilla lennokeilla ammutaan alas Venäjän lennokit, viedään vastustajalta silmät, ja sen suojassa ajetaan vaunujoukolla läpi.

Toveri huomauttaa, ettei tässä ole periaatteessa mitään uutta — taistelukentän muokkaaminen ja vastustajan tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmän tuhoaminen on ollut amerikkalaisessa doktriinissa vuosikymmeniä. Uutta on välineistö. Ja lännen johtopäätös on selvä: emme halua Ukrainan sotaa 2.0 emmekä kulutussotaa Venäjän ehdoilla — liike on turvattava, yhdistämällä olemassa olevat mekanisoidut joukot uusiin suorituskykyihin.

Tykistö ei kadonnut, taktiikka muuttui

Miettinen esittää oletuksen, että tykistö olisi jäämässä pois pelistä, kun kill zone on levinnyt kymmeniä kilometrejä. Toveri korjaa kuvaa.

Venäjä ampuu edelleen arvioiden mukaan jopa 600 000 kranaattia kuukaudessa. Muuttunut on käyttötapa: ei enää tykistörykmenttiä paikalleen ampumaan pari vuorokautta, vaan yksittäisiä tykkejä, nopea tulitehtävä ja pois.

Ukrainan etu on läntinen tykistö: pidempi kantama ja tarkkuus. Kun järjestelmä on riittävän tarkka, kahdella tai kolmella kranaatilla 40 kilometrin päähän saadaan vaikutus, johon ennen tarvittiin kaksisataa.

Tässä yhteydessä Toveri muistuttaa droonien alkuperästä: droonit tulivat, koska Ukrainalta loppuivat tykistön kranaatit ja keksittiin pudottaa käsikranaatteja lennokeista. Ne korvasivat puutteen — mutta FPV-lennokin puolen kilon räjähdepanos ei vedä vertoja 155-kranaatille. Ongelma ei ole se, kumpi on parempi, vaan se, miten 155:t saadaan maaliin.

Liitopommit: Ukrainan pahin ongelma

Tämä on Toverin oma korostus, ja se asetetaan nimenomaan droonien vastakohdaksi.

Droonien räjähdevaikutus on niin pieni, että vähäiselläkin linnoittautumisella siltä suojautuu — varsinkin asutuskeskuksessa. Liitopommi ei anna tätä mahdollisuutta. Venäjällä on ääretön määrä vanhoja lentopommeja — 200, 500 ja jopa 3 000 kilon — joihin lisätään siivekkeet ja hakeutumisjärjestelmä, ja niitä ammutaan tuhansittain kuukaudessa.

Venäjän eteneminen on perustunut pitkälti juuri tähän: liitopommeilla tuhotaan asepesäkkeet, sen jälkeen jalkaväki syvyyteen. Ja koska ne ammutaan Ukrainan ilmatorjunnan ulottumattomista, niihin on vaikea vastata.

F-16-kalustolla on ajoittain pystytty yllättämään ja ampumaan pommittajia alas, mutta ei siinä määrin, että Venäjän kyky olisi vakavammin kärsinyt. Ukraina on nyt saanut lännestä vastaavaa kalustoa ja tekee samaa venäläisille.

Ilmavoimien kulumisesta Toveri antaa kaksi tarkennusta. Operaatio Hämähäkinverkolla on tuhottu koneita kaukanakin oleville kentillä, ja Fire Pointin välineillä saadaan aika ajoin lisää. Venäjä ei ole pariin vuoteen kyennyt korvaamaan tappioitaan, varsinkaan strategisissa pommittajissa. AWACS-koneet ovat toinen korvaamaton luokka — “kultaakin kalliimpia” — ja keskeisiä juuri liitopommitusten suojaamisessa, koska ne antavat ennakkovaroituksen eikä kone jää AMRAAM-ohjusten uhriksi. Lisäksi operatiivinen käyttö on kovaa: koneilla lennetään paljon enemmän kuin rauhan aikana, ja ne kuluvat.

Ukrainan lentokalustosta vähän yli puolet on jo F-16:ia tai Mirageja — siirtymä länsikalustoon on tapahtunut lähes huomaamatta.

Talvi, ballistiset ohjukset ja Patriot-pula

Tässä on jakson synkin osuus, ja se on suora seuraus toisesta sodasta.

Ukraina on onnistunut hyvin polttoainelogistiikkaa vastaan — iso osa Venäjän öljynjalostamokapasiteetista on saanut osumia, jopa Pietarin seudulla asti. Mutta suihkumoottorilla varustetut droonit ja ballistiset ohjukset menevät läpi.

Torjuntakyvyn numerot ovat karut. Ukraina pudottaa perinteisistä mäntämoottorilennokeista noin 95 %, mutta suihkumoottorilla varustetuista vain noin 60 %. Ballistisiin ohjuksiin ainoa toimiva vastaus on Patriot — ja Toverin sanoin sitä kykyä “ei luoda keittiössä ja autotallissa”, toisin kuin lennokintorjuntaa. Ukraina kehittää suihkumoottorillisia torjuntalennokkeja ja Toveri uskoo, että lennokkiongelma ratkeaa; ballistinen ohjus ei ratkea.

Ja juuri siinä on pula. Yhdysvaltain asevoimilla oli Iraniin hyökättäessä noin 2 200 Patriot-ohjusta; nyt arvioiden mukaan vähän yli 600. Kulutusta havainnollistaa yksi tapaus: noin 100 Patriotia ammuttiin yhden Jordaniassa olevaan tukikohtaan suunnatun iskun torjumiseksi. Iranilla on kyky tehdä vastaavia iskuja vielä tusinoittain.

Tuotanto ei kurota kiinni: Lockheed Martin tuotti tänä vuonna noin 600 ohjusta, ja tavoite on nostaa tuotanto 2 000:een vuoteen 2030 mennessä — mitä Toveri pitää epävarmana.

Tähän liittyy jakson kyynisin havainto. Kun Trump lupasi Ukrainalle lisenssivalmistusta, valmistaja säikähti: jos ukrainalaiset saavat luvan, he tuottavat niitä paljon nopeammin ja paljon halvemmalla, ja markkina menee. Jarrut tulivat päälle, ja tarjolle tuli sen sijaan puolta halvempi Patriot, jonka ainoa ongelma on että se on myös suorituskyvyltään puolta heikompi. Toverin päätelmä on suora: puolustusteollisuus ei aina ajattele yhteistä hyvää vaan osakkeenomistajien etua.

Miettinen lisää oman havaintonsa Arabiemiraateista: torjunta ei ole siisti tapahtuma — alas tulee paljon rautaa silloinkin, kun ohjus saadaan räjäytettyä.

Putinin kolme rintamaa

Toverin arvio on, että Putin yrittää saada ratkaisun kevääseen mennessä ja hyökkää kolmella rintamalla. Painetta on, koska Venäjän talous on huonossa kunnossa — valtion-, makro- ja mikrotalous — ja eliitti on entistä eristyneempi. Jopa liittolaiset ovat liikkeessä: Intian pääministeri on ilmoittanut, että sota olisi syytä lopettaa, kiinalaiset ovat ottaneet etäisyyttä, ja Trump on epäsuorasti tukenut Ukrainaa sanomalla, että syvyyteen iskeminen on hänestä ok.

Kolme rintamaa ovat:

  1. Maarintama. Hiljaisella liikekannallepanolla saataisiin ehkä puoli miljoonaa miestä, joilla murrettaisiin Ukrainan puolustus ja saataisiin vihdoin Donbass haltuun — mitä Putin on Toverin mukaan käskenyt ainakin kuusi kertaa.
  2. Syvän taistelun rintama. Tuotannon painopiste on siirretty Iskandereihin ja ballistisiin ohjuksiin: tuhotaan puolustusteollisuutta, sitten talven tullen energiateollisuutta, ja vaikutetaan meriliikenteeseen. Tavoitteena on sekä talouden romahdus että humanitaarinen katastrofi, jolla katkaistaisiin Ukrainan selkäranka.
  3. Läntinen rintama. Hybridisodankäyntiä kiristetään, jotta länsimaat keskittyisivät omiin ongelmiinsa. Toveri kertoo, että läntiset tiedustelupäälliköt eivät sulje pois rajoitettua sotilaallista operaatiota lähiaikoina — juuri siksi, että huomio siirtyisi pois Ukrainasta eikä kukaan uskaltaisi antaa Patriotejaan Ukrainalle.

Miettinen huomauttaa, miten halpaa tämä on: yhdellä droneuhalla saksalaisella lentokentällä saadaan koko maa polvilleen.

Pahan akseli oppii

Tämä on jakson strategisesti tärkein havainto, ja se koskee muutakin kuin Ukrainaa.

Venäjä kouluttaa Pohjois-Koreaa ja Irania sodankäynnissä, ja vaikutus näkyy mitattavasti. Kun ensimmäiset pohjoiskorealaiset ballistiset ohjukset tulivat Venäjälle, noin 40 % hajosi taivaalle ja lopuilla tarkkuus oli kilometrin luokkaa. Uusimmissa versioissa tarkkuus on jo 10 metriä. Sama pätee Iraniin: ohjusiskujen tarkkuus ja läpäisyprosentit ovat parantuneet, koska venäläiset opettavat niille, mitä ovat Ukrainassa oppineet.

Toverin laajempi huomio on, ettei Euroopassa tunnuta ymmärtävän mitä tämä tarkoittaa: “mehän ollaan käytännössä jo maailmansodassa”, kun aasialaisia joukkoja tulee taistelemaan eurooppalaista valtiota vastaan.

Kosto kopioi kostoa

Jakson kuvaus eskalaatiologiikasta on symmetrinen ja tarkka: molemmat osapuolet kopioivat toisiaan.

Ukraina iski Asovanmerelle ja Mustanmeren pohjoisosiin upottaen yli 200 alusta ja pysäytti Venäjän öljyn- ja viljankuljetukset — Venäjä iski takaisin Ukrainan meriliikenteeseen. Venäläiset olivat iskeneet supermarketteihin ja kauppakeskuksiin — Ukraina iski jakelukeskuksiin. Venäjä on iskenyt polttoaineen jakeluasemia vastaan.

Energiassa asetelma on epäsymmetrinen oppimisen suhteen. Ukraina on oppinut kolmen kylmän talven kautta: hajautetut järjestelmät, paikalliset generaattorit, koulutettu korjauskyky, ja EU:n kanssa keväästä asti tehty työ infran kestävyyden parantamiseksi. Venäjä sen sijaan on tuudittautunut keskitettyihin suuryksiköihin, joihin ei kukaan pääse käsiksi.

Silti tilanne on vakava: 80 % Ukrainan energiantuotantolaitoksista on ottanut iskua, ja viime talvena romahdus oli lähellä. Toveri arvioi, että Ukraina iskee takaisin ja on siitä varoittanutkin — Venäjän läntisillä raja-alueilla tulee kylmä.

Toveri myös huomauttaa historiallisesta perusteesta, joka koskee kumpaakin osapuolta: toisen maailmansodan massiivisilla kaupunkipommituksilla ei murrettu Saksan kansan selkärankaa eikä lamautettu puolustusteollisuutta. Miettinen vetää tästä johtopäätöksen: Venäjä tuhlaa kyvykkyyksiään kerrostaloja räjäyttelemällä, mikä vain nostaa moraalia.

Krim saarena

Krimin osuus on jakson selkein esimerkki logistisesta ajattelusta.

Krimiä ei enää huolleta kunnolla. Rautatieyhteydet on katkottu, mantereen puolelta tulevia siltoja vastaan on isketty, meriliikenne on pysäytetty Asovanmerellä, ja Kertšin salmen silta on kärsinyt niin, ettei sitä voi käyttää raskaaseen liikenteeseen. Seurauksena alueella on ruoka- ja polttoainepulaa, ja huoltoa yritetään tuoda maakaistaletta pitkin kuorma-autoilla, joita ukrainalaiset onnistuvat tuhoamaan.

Kiinnostavin kohta on Toverin arvio siitä, miksi siltaa ei ole räjäytetty, vaikka se vaikuttaisi helpolta: ukrainalaiset ovat sallineet sen pysyä pystyssä, jotta venäläiset pääsevät sitä pitkin poistumaan — “se on hyvä reitti päästä venäläisistä eroon alueelta”.

Toveri on kuitenkin selväsanainen rajoituksesta: Ukraina ei pysty miehittämään Krimiä vielä, koska siihen tarvittaisiin maayhteys, ja siihen on pitkä matka. Saavutettu on jotain muuta — Krimin käytettävyys tukialueena eteläisen rintaman taisteluihin on heikentynyt merkittävästi, lentotukikohtiin on iskettu ja Mustanmeren laivaston pääosat on vedetty pois.

Puolustusteollisuus siirtyy länteen

Tästä syntyy jakson strategisesti siisteimpiin kuuluva symmetria, jonka Miettinen muotoilee.

Kun Ukraina pääsee Fire Pointin ja Flamingon kaltaisilla välineillä yhä syvemmälle Venäjän strategiseen selustaan, niin vastaavasti lännestä on tullut Ukrainan strateginen selusta — ja sinne siirretään aseiden tuotantoa. Miettinen kertoo, että Suomesta kävi muutama viikko sitten iso porukka Kiovassa keskustelemassa siitä, mitä täällä voitaisiin tuottaa.

Toverin mukaan tämä ärsyttää venäläisiä suunnattomasti. Ne ovat kyenneet iskemään Ukrainan puolustusteollisuuteen ja pakottaneet sen hajauttamaan ja piiloutumaan — mutta yhä enemmän tuotantoa on siirretty länteen yhteisprojekteihin tai laitoksiin, jotka tuottavat vain Ukrainalle. Myös kaluston huolto tapahtuu osin Naton alueella, jonne Venäjä ei voi iskeä.

Juuri tästä syystä hybridioperaatioiden merkittävimpiä kohteita ovat huoltokuljetukset ja ne laitokset, joissa Ukrainalle menevää aseistusta tuotetaan.

Venäjän oma haaste on peittoala: sillä oli ennen sotaa maailman vahvin maasijoitteinen ilmatorjunta, mutta maa on iso eikä kaikkea voi suojata. Se on menettänyt toistasataa ohjuslavettia ja tusinoittain tutkia, joita se ei pysty korvaamaan. Kun ukrainalaiset saavat ranskalaisilta ja amerikkalaisilta tiedustelutukea maalittamiseen ja tietoa ilmatorjunnan ryhmityksistä, niitä voidaan väistää ja tunkeutua syvyyteen.

Moskova ja Putin ilmapuolustuksen sitojina

Tämä on jakson hauskin ja samalla terävin oivallus.

Toveri sanoo, että Venäjän ilmapuolustusta sitoo merkittävästi kaksi kohdetta: Moskova ja Putin. Kaikkiin paikkoihin, joissa Putin viettää aikaansa, on ryhmitetty käsittämätön ilmatorjunta. Miettinen huomauttaa, että taistelu Moskovasta on Putinille erityisen paha, koska se on pääkaupungin kunnian varassa — ja Trump on tätä hoksannut, kysyessään Zelenskyiltä, eikö olisi hauskaa pommittaa vähän Moskovaa.

Loogisesti tästä seuraa, että kun Venäjän ilmatila on julistettu turvattomaksi, seuraava askel hivutetaan Moskovan lentokenttään.

Tähän liittyy myös jakson lakonisin yksityiskohta: se kuuluisa valokuva, jossa öljysäiliön kansi lentää näyttävästi, syntyi Venäjän oman ilmatorjuntaohjuksen osumasta. Toverin kommentti: “Tekevälle sattuu.”

Toveri myös suhteuttaa mittasuhteet rehellisesti kumpaankin suuntaan: Venäjän ilmatorjunta on kyvykäs ja ampuu alas ehkä yli 99 % siitä, mitä sen suuntaan tulee — mutta Ukraina ampuu paljon enemmän lennokkeja itään kuin sieltä tulee länteen, ja “määrässä on laatu”. Pisimmälle ulottuvat, kiinalaisista kopioidut lennokit yltävät parhaimmillaan lähes 3 000 kilometriin.

Ilmatorjunnan taloudesta hän tekee vielä kaksi havaintoa. Venäläiset ovat rakentaneet “sveitsiläisen linkkuveitsen” — järjestelmiä, joissa on kaikkea mahdollista — ja yhden lavetin tuhoutuessa menee paljon rahaa; Pantsireita on menetetty lähes sata. Ja S-400:aa on käytetty maakäyttöön tarkoitetulla versiolla: se ei ole täsmäase, mutta korttelin kokoiseen kohteeseen osuu, ja koska se tulee ballistisella lentoradalla, se on vaikeasti torjuttava — hyvä terrorisoimaan siviiliväestöä. Nyt kun lavetteja on menetetty ja niitä on siirrettävä Moskovan suojaksi, tämä paine on hieman helpottanut.

Flamingo ja se, mitä superaseesta kannattaa ajatella

Ukrainan oma iskukyky saa jaksossa realistisen, ei innostuneen käsittelyn.

Flamingo on bussin kokoinen ja siinä on 500 kilon taistelukärki, mutta Toveri huomauttaa sillä olevan sama ongelma kuin Kalibrilla: jos vastapuolella on ilmatilannekuva ja maali saadaan kiinni, se on suhteellisen helppo ampua alas. Siksi Ukraina käyttää täsmälleen samaa taktiikkaa kuin venäläiset: Flamingo-iskut yhdistetään satojen lennokkien massaan, kyllästetään ilmapuolustus ja tehdään aukkoja, joista Flamingot pääsevät läpi.

Ukraina kehittää lisäksi ainakin kahta ballistista ohjusta, joita on ilmeisesti testiluonteisesti ammuttu Moskovaan ja jotka venäläiset ovat torjuneet. Tavoite on sarjatuotanto ja määrä, jolla torjuntakyky uuvutetaan.

Kun Miettinen kysyy, tuleeko Fire Pointilta “ukrainalainen Kinžal” eli hypersooninen superase, Toveri suhtautuu viileästi. Hän ei ole kuullut ukrainalaisten kehittävän hypersoonista ohjusta, ja perustelee miksi se ei kannattaisi: venäläiselläkin Kinžalilla teho-painosuhde ei ole kovin hyvä, se on kallis, ja vaikka se on vaikeasti torjuttavissa, se ei ole mahdoton — niitä on ammuttu alas, toisin kuin Putin väittää. Ja koska kallista järjestelmää pystyy tuottamaan vain vähän, saman lopputuloksen saa perinteisellä ballistisella ohjuksella halvemmalla ja helpommin.

Maarobotit ja tekoälyaseet

Miettisen “suosikkikilahtamisaihe” tuottaa jakson konkreettisimman tulevaisuusosuuden, ja luvut ovat isompia kuin voisi olettaa.

Ukrainalla on käytössä yli 20 000 maarobottia, ja ensi vuoden tavoite on 30 000–50 000. Niillä on tehty kaksi maailmanhistoriallista ensimmäistä: maastonkohta on vallattu roboteilla, ja on tehty täysin miehittämätön maihinnousu, jossa pieni alus vei pari maarobottia joen yli.

Tarkoitus on selvä ja se on inhimillinen: vähentää etulinjan jalkaväen määrää, koska tappiot tulevat sinne. Tavoitteena on puhuttu jopa 70 % vähennyksestä tietyillä rintamaosuuksilla.

Toveri tekee kuitenkin tärkeän erottelun: nämä ovat etupäässä kauko-ohjattuja, eivät tekoälyllä toimivia. Tekoälyaseita on jo erikseen — myös venäläisillä — ja ne lentävät kohteeseen, etsivät maalin itsenäisesti ja iskevät. Niiden etu on ratkaiseva: elektroninen häirintä ei tehoa, koska kone ei tarvitse satelliittilinkkiä vaan seuraa maastoa kameralla.

Vaihtoehto häirinnälle on valokuitu — Miettinen kuvaa, miltä valokaapelin peittämät metsät näyttävät — mutta siinä on omat kantama- ja maasto-rajoitteensa, ja kaapeli katkeaa.

Rajoite tekoälyaseille etulinjassa on hahmontunnistus: se ei välttämättä erota venäläistä jalkaväkitaistelijaa ukrainalaisesta riittävän luotettavasti, jolloin tulee omia tappioita. Ja tässä Toveri tekee jakson kylmimmän huomion: Venäjän puolella tämä ei ole ongelma — “jos rapatessa roiskuu” — kun taas Ukrainan puolella se on.

EU:n 90 miljardia ja Unkarin veto

Rahoituspuolella jaksossa on tuore käänne, ja Toveri puhuu tässä europarlamentaarikkona.

Vuosi sitten tilanne oli tiukka: Trump ei ollut ystävällinen, Euroopasta ei tullut mitään. Unkarin vastustuksen takia rahat olivat aivan loppumassa, ja tilanne ratkesi vasta vaalien jälkeen, kun Magyar ilmoitti, ettei Unkari vastusta lainoja Ukrainalle. Sen jälkeen 90 miljardin rahoitus saatiin läpi.

Toveri ei kuitenkaan esitä sitä ratkaisuna. 90 miljardia ei riitä edes ensi vuoden loppuun, ja lisäksi tarvitaan vähintään noin 30 miljardia kahdenvälistä apua Kanadalta, Aasian mailta ja muualta.

Merkitys on toisenlainen ja hänen mielestään tärkeämpi: ensimmäistä kertaa Ukrainalla on rahoitusprofiili noin puolentoista vuoden päähän. Kädestä suuhun eläminen loppuu, isompia projekteja voi suunnitella, ja EU on jo aloittanut valmistelut jatkosta — jottei taas oltaisi kahta viikkoa ennen rahojen loppumista. Vaihtoehtoina ovat lainaraha, IMF:n raha tai Venäjän jäädytetyt varat. Ja se on myös signaali Venäjän suuntaan: tätä riittää.

Miettinen esittää tähän vastapainon, ja Toveri myöntää sen: Venäjä on diktatuuri ja pystyy kurjistamaan kansalaisiaan ja viemään heidän rahansa, joten sota voi jatkua. Mutta paine kasvaa — jos jo nyt ollaan paineessa kansalaisten tyytymättömyyden takia, mitä sitten kun heiltä viedään säästöt. Toveri lisää, että Venäjälle on täysin uusi tilanne joutua tuomaan bensaa naapurimaista tai Intiasta, koska jalostuskapasiteettia ei ole.

Naton 3,5 % ja siirtymä kyvykkyysajatteluun

Puolustusrahoituksesta jakso tekee havainnon, joka on olennaisempi kuin prosenttiluvut.

Trumpin ansioksi luetaan, että läpi Euroopan on saatu 3,5 % puolustusmenoja ja päälle vielä puolitoista prosenttia löysempää tavoitetta — joskin Espanja ei ole tätä hyväksynyt, ja mitä lähemmäs itärintamaa mennään, sitä enemmän liikkuu oikeaa rahaa, Suomi mukaan lukien.

Miettisen esittämä ja Toverin vahvistama pointti on mihin raha pitäisi laittaa. Ennen rakennettiin varastoja ja laitettiin niihin ampumatarviketta, rautaa, tykkiä ja miinaa. Nyt teknologinen kehitys on niin nopeaa, että tavara happanee — hyödyllisempää on rakentaa kyvykkyys tuottaa. Toverin muotoilu: ei ole mitään järkeä ostaa miljoonaa droonia nyt, koska ne ovat parin kuukauden päästä vanhentuneita — luodaan kyky tuottaa nopeasti ja massamaisesti sitä, mitä siinä vaiheessa tarvitaan, sekä kulttuuri, jossa suorituskykyjä kehitetään nopeasti ja otetaan palautetta joukoilta.

Miettinen esittää tästä johtopäätöksen, joka on samalla jakson kiusallisin: Ukraina on “perversisesti täydellinen koelaboratorio”, ja hyvien armeijoiden maiden kuten Suomen kannattaisi käyttää rahaa kyvykkyyksiin ja käyttää kuluva osa Ukrainassa.

Miksi Eurooppa on hitaampi

Toveri antaa tähän rakenteellisen selityksen, joka ei ole syytös.

Innovaation muuttuminen tuotteeksi joukoille tapahtuu Euroopassa rauhan ehdoilla. Ennen kuin sotavaruste annetaan varusmiehen tai ranskalaisen ammattisotilaan käteen, edessä on verifiointi, tarkastus ja testaus, jotta tuote on turvallinen eikä rauhan ajan harjoituksessa kuole ihmisiä.

Ukrainassa prosessit ovat suoraviivaisempia: innovaatio otetaan kentälle ja kokeillaan, ja jos se toimii, niitä tehdään paljon. Toverin yleistys on, että sotaa käyvissä maissa sotatekninen kehitys kiihtyy merkittävästi, koska tarve on mittava ja sodassa on mahdollisuus ottaa riskejä, jota rauhan aikana ei ole.

EIB:n taksonomia: puolustus tupakan ja pornon vieressä

Tämä on jakson konkreettisin esimerkki siitä, miten asenne on kääntynyt.

Miettinen kertoo rahastopuolen kaverin havainnon: aiemmassa rahastossa kaksoiskäyttöhankkeisiin tai aseisiin piti pyytää sijoittajalta erikseen lupa — nyt asetelma on kääntynyt terveesti toisin päin.

Toveri antaa institutionaalisen vastineen. Vielä 2023 Euroopan investointipankin kestävän kehityksen taksonomiassa puolustusteollisuus oli samassa lokerossa tupakkateollisuuden ja pornografian kanssa. Hänen sanoin oli uskomatonta, miten kova vääntö piti käydä — toista vuotta meni ennen kuin se saatiin muutettua, ja tämä tapahtui samaan aikaan kun Ukrainassa käytiin sotaa.

Suunta on kuitenkin selvä: EU-maiden puolustusbudjetit ovat kasvaneet vuodesta 2014 noin 250 % ja puolustusinvestoinnit noin 500 %, ja noin 180 miljardia menee materiaalihankintoihin. Toverin kommentti: siinä alkaa olla massaa.

Ääripäät vastustavat, keskusta tukee

Europarlamentin poliittisesta kartasta Toveri antaa jäsennyksen, joka on symmetrinen.

Puolustusinvestointeja vastustaa kaksi tahoa. Äärioikeisto, koska se on Putinista, ja koska se puhuu siitä, miksi tuemme Ukrainaa kun meillä on omia ongelmia. Ja äärivasemmisto, joka puhuu Toverin mukaan täsmälleen samalla tavalla, pasifismin kautta.

Keskellä oleva valtaosa on samaa mieltä siitä, että puolustusta pitää vahvistaa ja Ukrainaa tukea — vaikka määrästä on erimielisyyttä.

Toveri tekee kuitenkin tähän itse tärkeän varauksen, joka on jakson rehellisin kohta: europarlamentin ihmiset ovat eurooppalaisempia ja katsovat isoa kuviota. Kansallisella tasolla tilanne on toinen — Saksassa 40 % on iskun jälkeenkin sitä mieltä, ettei Ukrainaa pitäisi tukea, koska kotimaassa on tarpeeksi ongelmia. “Kyllä tässä haasteita vielä riittää.”

Suomen asevelvollisuus ja johtajien laatu

Loppuosassa siirrytään Suomeen, ja Toverin argumentti on laadullinen, ei isänmaallinen.

Lähtökohta on valikoituminen. Kun puolet ikäluokasta käy armeijan ja 15 % varusmiehistä koulutetaan johtajatehtäviin, rekrytointi ammattihenkilöstöön tehdään tästä joukosta. Seuraukset näkyvät hakijamäärissä: kadettikouluun on kuusi kertaa enemmän pyrkijöitä kuin paikkoja, ja joukko-osastoissa aliupseerin tehtävän vapautuessa hakijoita voi olla kymmeniä — reservin aliupseereita ja välillä reserviupseereita. Toverin mukaan missään Euroopan maassa ei ole tällaista tilannetta.

Vertailukohta on palkka-armeija. Maissa, joissa on puhdas palkka-armeija, on kauheat rekrytointiongelmat etenkin miehistötehtäviin mutta myös upseeri- ja aliupseeritehtäviin, eikä porukkaa juuri voi valikoida. Toveri tekee tässä kuitenkin tärkeän erottelun, joka estää argumenttia liukumasta ylimielisyyteen: West Point on korkealle arvostettu laitos, jonne pitää pyrkiä — mutta rinnalla on ohjelmia, joissa siviiliopinnot maksetaan ja sitoudutaan palvelemaan kolme vuotta luutnanttina, ja niihin pääsee jos pystyy kävelemään ja syömään purkkaa yhtä aikaa.

Väite, jonka Toveri esittää, on siis rajattu: Suomen ammattihenkilöstön laatu on keskimääräisesti korkeampaa kuin pääosalla muista asevoimista. Samoin reserviläisistä — Bosniassa ja Afganistanissa ammattiarmeijoiden privateja katsellessaan hän näki kavereita, joilla ei oikein ollut muuta mahdollisuutta; osa oli hyviä, mutta osa oli tullut neljäksi vuodeksi saadakseen merkinnän paperiin päästäkseen vartijaksi. “Ei meillä ole mitään hävettävää.”

Blokkivaalit ja loppuprovokaatio

Jakso päättyy sisäpolitiikkaan, ja sen kehys on huomionarvoinen: Toveri nousi Arkadianmäeltä europarlamenttiin, ja hänen tuuraajansa eduskunnassa on Martin Paasi, joka on Wille Rydmanin kanssa ehdottanut blokkivaaleja Suomeen.

Toverin arvio on myönteinen. Se on virkistävä keskustelunavaus, ja väitteet siitä että se olisi demokratian vastaista ovat hänestä “ihan höpö höpö”. Perustelu on vertaileva: useimmissa Euroopan maissa on jonkinlainen blokkijärjestely, jossa etukäteen sovitaan yhteistyöstä ja mennään yhdessä hallitukseen tai jäädään yhdessä oppositioon. Ruotsissa sosiaalidemokraatit pitivät vuosikymmeniä vähemmistöhallitusvaltaa tukipuolueiden kanssa, ja nyt siellä on oikeistoblokki, vaikka sosiaalidemokraatit on suurin puolue. Enemmistö päättää — se ei ole demokratian loukkaus.

Hänen poliittinen huomionsa on, että tämä saattaa panna sosiaalidemokraatit miettimään, onko yhtä varmaa kuin on oletettu, että vasemmistoliiton ja vihreiden kanssa saadaan hallitus pystyyn, jos vastaan tuleekin toisenlainen blokki.

Miettinen päättää jakson tietoiseksi merkittyyn provokaatioon Antti Lindtmanin suuntaan: veronkorotuksilla valtionvajeen kattaminen on äärimmäisen epäsuosittua, ja jos se on SDP:n päälinja, se ansaitsee opposition — vaikka voittaisi vaalit.

Huomio lähteestä

Artikkeli on kirjoitettu jakson suomenkielisestä puheentunnistustranskriptiosta, joka on entiteettien osalta kuratoitu ja jonka repliikkirakenne on säilytetty muuttumattomana. Transkriptio on kattava: ääntä ei puutu eikä siinä ole hallusinaatioiksi tunnistettavia aukkoja.

Kaksi kohtaa on jätetty tarkoituksella nimeämättä tai numeroimatta, koska transkriptio ei kanna niitä luotettavasti:

Ukrainan sisäpolitiikkaa koskevat väitteet Fedorovin erottamisen motiiveista ovat Toverin kontakteilta ja on merkitty tekstissä arvioiksi.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 407 (julkaistu 7.9.2026) Sami Miettinen haastattelee Pekka Toveria, europarlamentaarikkoa ja entistä tiedustelupäällikköä, kenraalimajuria evp, Ukrainan sodan tilanteesta talven 2026 kynnyksellä. Keskeiset havainnot: Zelenskyi julisti Venäjän ilmatilan turvattomaksi, mitä Toveri pitää perusteltuna symmetriana, koska Ukrainan ilmatila on ollut suljettuna vuodesta 2022 — lennokin ei tarvitse kantaa taistelukärkeä, riittää että siviilikoneet eivät lennä; Putin valmistelee hiljaista liikekannallepanoa Duuman vaalien jälkeen, ja rakenteet ovat valmiina niin ettei ihmisiä ehdi paeta maasta; Venäjän tappiot olivat heinä- ja elokuussa yli 40 000 kuukaudessa rekrytointikyvyn ollessa noin 30 000; Fedorov erosi puolustusministerin tehtävästä noin puolen vuoden jälkeen riideltyään asevoimien komentajan Syrskyin kanssa, ja Toverin kontaktien mukaan taustalla oli sekä pelko poliittisesta haastajasta että Fedorovin tehokkuus korruption kitkemisessä; Ukraina on saanut liikkeen takaisin taistelukentälle droonikuplan suojassa tekemällä komppanian ja vajaan pataljoonan mekanisoituja hyökkäyksiä 5–6 km syvyyteen sokaisemalla ensin Venäjän tiedustelun; liitopommit ovat Ukrainan pahin ongelma, koska drooneilta suojaa linnoittautuminen mutta 200–3 000 kilon liitopommeilta ei, ja niitä ammutaan tuhansittain kuukaudessa; Patriot-pula on Iranin sodan seurausta — Yhdysvalloilla oli noin 2 200 ohjusta ja nyt vähän yli 600, yhden Jordanian-iskun torjuntaan kului noin 100, ja Lockheed Martin tuottaa noin 600 ohjusta vuodessa tavoitteena 2 000 vuoteen 2030 mennessä; Venäjä kouluttaa Pohjois-Koreaa ja Irania, mikä näkyy siinä että pohjoiskorealaisten ohjusten tarkkuus on parantunut kilometristä 10 metriin; Krim on logistisesti saarrettu eikä Kertšin sillalla voi ajaa raskasta liikennettä, mutta Ukraina on sallinut sillan pysyä pystyssä poistumisreittinä; Ukrainalla on yli 20 000 maarobottia ja tavoitteena vähentää etulinjan jalkaväkeä jopa 70 % tietyillä osuuksilla; EU:n 90 miljardin rahoitus saatiin läpi Unkarin vaalien jälkeen Magyarin ilmoitettua ettei Unkari vastusta sitä, mutta se ei riitä edes ensi vuoden loppuun; EU-maiden puolustusbudjetit ovat kasvaneet 250 % ja investoinnit 500 % vuodesta 2014, ja vielä 2023 puolustusteollisuus oli EIB:n taksonomiassa samassa lokerossa tupakan ja pornografian kanssa; Suomen asevelvollisuus tuottaa rekrytointiedun — kadettikouluun on kuusi kertaa enemmän pyrkijöitä kuin paikkoja. Näkemykset ovat Toverin omia ja jakso on kesken olevan sodan tilannearvio.

Osastot: AI-tutkimus · Markdown: index.md · In English