EP402 · Työkalut · 2026-08-21

Kun agentteja on enemmän kuin työntekijöitä | Tapio Nissilä | Neuvottelija 402

Tapio Nissilä rakentaa HAR-mallia eli Human Agent Relationshipia: kysymys ei ole siitä kuinka monta agenttia ihminen jaksaa johtaa, vaan siitä millainen rooliarkkitehtuuri päätöspolkuihin suunnitellaan — jolloin lukumäärä on lopputulos eikä lähtöoletus. Jaksossa puretaan miksi human in the loop on yhtä naiivi asetelma kuin nolla agenttia, miksi rutiinityön katoaminen tuottaa päätöskompressiota eikä kevennystä, miten kiintymyssuhdeteoria selittää sen minkä muutosvastarinta jättää selittämättä, ja mitä käyttäjäkohtaiselle SaaS-hinnoittelulle tapahtuu maailmassa jossa käyttäjä onkin agentti.

Sami Miettinen

Kun agentteja on enemmän kuin työntekijöitä | Tapio Nissilä

Tiivistelmä: Tapio Nissilä kirjoittaa Niklas Nordlingin kanssa kirjaa HAR-mallista (Human Agent Relationship), joka ilmestyy marraskuussa 2026. Lähtöhypoteesi oli yksinkertainen — kuinka montaa agenttia ihminen voi johtaa — mutta 35 tutkimustraditiota myöhemmin vastaus oli, että lukumäärä on hyvän rooliarkkitehtuurin lopputulos, ei suunnittelun lähtökohta. Keskustelu kulkee siitä johtopäätöksestä läpi kognitiivisen kuormituksen, kiintymyssuhdeteorian, SaaS-liiketoiminnan murroksen ja hallitustason governancen.

Katso jakso: https://www.youtube.com/watch?v=BBfOkHuiVPc

HAR: mistä agenttien lukumäärä oikeasti tulee

Nissilä lähti liikkeelle huhtikuussa 2025 havainnosta, että tekoäly kehittyy yli-inhimillisellä vauhdilla ja että lähes koko kirjallisuus käsitteli ominaisuuksia — kuinka tehokas kielimalli on, kuinka iso konteksti-ikkuna. Hän valitsi toisen kysymyksen: millainen johtamisen ja organisaatiosuunnittelun käsitteistö pitää luoda, jotta olemassa oleviin isoihin organisaatioihin saadaan agenttista tekoälyä hallitusti ja ymmärrettävästi.

Perusoletus on, että ihminen on järjestelmän ankkuri ja pysyy siinä roolissa. Sen ympärille suunnitellaan lajityypilliset roolit: agentit muistavat paljon, ovat nopeita ja keräävät tietoa, ihminen asettaa tavoitteita ja tuo intuition ja luovuuden.

Alkuperäinen tutkimusasetelma oli kaksiulotteinen — agenttien lukumäärä ja valvonnan luonne. Kirjaa varten käytiin läpi 35 tieteellistä tutkimusperinnettä neurotieteistä, organisaatiopsykologiasta, johtamisjärjestelmistä, systeemiajattelusta ja automaatiosta. Johtopäätös käänsi asetelman: lukumäärä ei ole muuttuja jota säädetään, vaan seuraus siitä miten päätöspolut on pilkottu rooleihin. HAR 2.0 on siksi organisaatiosuunnittelun kirja ja menetelmä, ei tekoälykirja.

Vieras

Nissilä on diplomi-insinööri Otaniemestä, joka ei ole koskaan tehnyt ohjelmistokehitystä rahasta. Ura kulkee oman uusmediatoimiston perustamisesta ja myynnistä liikkeenjohdon konsultointiin PwC:llä ja Vectialla, sieltä IBM:lle kansainvälisten liiketoimintojen P&L- ja myyntivastuisiin, Tietolle, ja viimeiset kymmenen vuotta SaaS-, laitteisto- ja teknologiakasvuyhtiöiden kansainvälistämiseen usealla mantereella. Välissä syntyi Lean Sales -kirja, jonka ajatus oli myyntiprosessien teollistaminen: myynnin menetelmät olivat pitkälti yksittäisen myyjän taktisia ohjeita, eivät vastauksia siihen miten organisaatio tuottaa strategian mukaisia myyntimahdollisuuksia.

Human in the loop on yhtä naiivi kuin nolla agenttia

Miettinen tarjoaa jakson terävimmän muotoilun: on yhtä naiivia rakentaa kompleksinen agenttijärjestelmä ja liimata siihen yksi ihminen kuin olla ottamatta yhtään agenttia. Molemmat ovat tuhoutuvia konsepteja.

Nissilä terävöittää: human in the loop on lause, jonka voi aina sanoa, eikä kukaan mieti mitä se human siellä loopissa oikeasti tekee ja milloin. Ja luultavasti hyvästä syystä — koska vastaus on kiusallinen. Ihminen on todella surkea valvontatehtävissä. Jos ihminen laitetaan valvomaan riittävän luotettavaa järjestelmää, keskittyminen herpaantuu 20–30 minuutissa. Tästä on akateemista tutkimusta 1950-luvulta 1970-luvulle, ja kirja sovittaa sen agenttiseen maailmaan.

Hänen provokaationsa: HAR on sekä human in the loopin että tekoälypilotin vastakohta. Se on työn suunnittelua niin, että tiedetään kuinka monta agenttia organisaatiossa on, mihin tietoihin niillä on pääsy ja mitä ihmiseltä odotetaan.

Katoavatko työpaikat vai muuttuuko työn rakenne

Nissilä ei osta dystopiaa. Hänelle koko työelämän ajan on kerrottu, että ihan kohta kaikki muuttuu, eikä se ole vielä muuttunut. Massatyöttömyyttä ei tullut höyrykoneesta, sähköstä, pilvestä eikä mobiilista. Sen sijaan yksittäisen ammatin sisällä yksittäiset tehtävät korvautuvat, ja työn rakenne muuttuu jatkuvasti — mikä edellyttää, että ihminen oppii ja uudistuu.

Miettinen on tylympi. Lean-kielellä hukkaa on myös ihminen, jota pitää promptata: moni meistä on luontaisesti sellainen, joka haluaa selkeitä, mieluiten helppoja ja onnistumisen iloa tuottavia tehtäviä jonkun komennosta. Hän nostaa markkinointi- ja viestintäjohdon esimerkiksi tehtävistä, joissa korvaus katoaa ennen kuin työ katoaa.

Nissilän vastaus on, ettei agentin kanssa kannata lähteä kilpailemaan — en muista yhtä paljon, en ole yhtä nopea, en ole yhtä virheetön — ja että keskustelu tekoälyn tuottamasta kurasta unohtaa, että ihminen tuotti sen kuran tekoälyn avulla, ja tuottaa kuraa myös ilman. Kun tehtäviä korvautuu teknologialla, vapautuu ihmiskapasiteettia, ja ihminen on toistaiseksi aina keksinyt jotain uutta.

Miettinen liittää tähän Jevonsin paradoksin: halpeneminen synnyttää kysyntää. Älykäs kone demokratisoi älyä, ja vipuvarsi on suurempi sille joka on lähtötasoltaan heikommassa asemassa. Esimerkkinä kulkee tapahtumajärjestäjä SaaStr, joka on kuvannut julkisesti miten agenttinen tekoäly muutti myyntitiimin kokoonpanoa: agentit kävivät läpi osia tietokannasta, joihin ihmistyötä ei olisi koskaan kannattanut käyttää, ja sieltä tuli liikevaihtoa ja asiakkaita.

Päätöskompressio: miksi rutiinien katoaminen väsyttää

Tämä on jakson vastaintuitiivisin kohta. Kahnemanin system 1 ja system 2 -kehyksessä kognitiivisesti raskasta työtä pystyy tekemään hyvin vain tietyn osan päivästä, ja aivot tarvitsevat rutiinitoimenpiteitä — ostolaskujen hyväksyntää ja muuta, mistä mielellämme nurisemme — palautuakseen.

Kun agentteja tuodaan mihin tahansa systeemiin, oli se Kelan päätöksentekoprosessi tai teleoperaattorin asiakaspalvelu, rutiinit ulkoistuvat koneelle mutta päätösvastuu jää ihmiselle. Lopputulos on päätöskompressio: samat päätökset tehdään pienemmässä ajassa, ilman välissä olevaa palauttavaa rutiinityötä. Siitä syntyy kognitiivinen rasite ja väsymys, joka näkyy siinä, että arkisia päätöksiä on työpäivän jälkeen vaikea tehdä.

Rukkasongelma: miksi hyvä työkalu ei siirry

Miettinen kuvaa tammikuussa rakentamansa skriptin, joka ottaa tunnin mittaisen videon transkriptin, tuottaa siitä tiivistelmän ja aikaleimatun sisällysluettelon ja ajaa lopputuloksen suomen kielen skilliä vasten. Hän tarjosi sitä parille muulle podcastaajalle — eivät ole ottaneet käyttöön.

Nissilän tulkinta on kaksijakoinen. Jos työkalu hajoaa toisen ihmisen käsissä, se kertoo teknisen ratkaisun maturiteetista. Mutta se voi kertoa myös siitä, että vastaanottajalla on erilainen päätöspolku. Ja tästä päästään todelliseen syyhyn: valkokaulustyötä ei ole kirjoitettu auki mihinkään. Se kulkee viidakkorummussa — miten meillä perehdytetään, mitä Pirkko tai Jani Petteri oikeasti tekee. Vertailukohta on McDonald’s: uutta ravintolaa ei perusteta tyhjästä, koska on standardi. Ilman standardia tekoälyllä ei ole aavistustakaan mitä pitäisi tehdä, mistä data löytyy tai mitkä reunaehdot ovat.

Miettinen nostaa kääntöpuolen: human scraping. Tekoäly asetetaan muodollisesti työntekijän kaveriksi, mutta se mallintaa mitä ihminen tekee, luo siitä skriptejä ja mahdollisesti raportoi ylöspäin. Ihmisillä on täysi syy pelätä, ettei kannata kouluttaa itselleen korvaajaa viimeisinä kuukausinaan. Nissilä myöntää, että kaikkea teknologiaa voi käyttää hyvään ja pahaan, mutta katsoo asiaa toisesta kulmasta.

Kiintymyssuhdeteoria muutosvastarinnan tilalle

Kirjassa on kaksi hahmoa. Ville antaa agentille nimen, on utelias, ymmärtää kun tulos on väärä, korjaa ja tulee juttuun. Sanna ei anna nimeä, käyttää vain kun on pakko ja pitää etäisyyttä. Normaalissa työelämässä sanottaisiin, että Villellä on hyvä asenne ja Sannalla on muutosvastarinta — ja hänelle kohdistetaan viestintää ja koulutusta.

Nissilän mukaan tämä menee metsään. Pohjalla on kiintymyssuhdeteoria, akateemisesti vielä emergentti ja vähän validoitu, mutta ajatuksena se, että suhtautuminen rakentuu sekä geneettisesti että elämänkokemuksesta lapsuudesta alkaen: jotkut meistä suhtautuvat turvallisemmin ja lämpimämmin teknologiaan kuin toiset. Eroihin on hyvät perustellut syyt, eikä niitä ratkaista lisäämällä viestintää ja voimakkaampaa muutosjohtamista.

Miettinen kysyy, eikö koneiden inhimillistäminen ole naiivia, ja vastaa itse: hiljattain kuullussa Sam Harrisin jaksossa kognitiotutkija arvioi jo noin 20 prosentin todennäköisyyden sille, että nykyiset järjestelmät täyttävät tietoisuuden määritelmän. Nissilän vastaus on, ettei kyse ehkä olekaan inhimillistämisestä vaan luottamuksesta: polttomoottoriautoon hypätään miettimättä käynnistyykö se. Tekoälyn kohdalla luottamus vasta ansaitaan kokemusten kautta.

Kaksi tapaa rakentaa second brain

Molemmat ovat rakentaneet omansa, eri lopputuloksin.

Miettinen rakensi viime vuoden puolella laajan älykkään muistikirjan — ideat, ihmiset, tapahtumat, tehtävät, taulukot, tavoitteiden asettelu — ja päätyi toteamaan, että se jäi älykkääksi Obsidian-kirjastoksi, joka vaati jatkuvaa potkimista eikä tehnyt itsenäisesti mitään. Nykyinen painopiste on assistentti, joka on kytketty niihin kanaviin joissa hän itse on aktiivinen, ja jonka takana on yksi entiteetti 27 keskustelukanavassa: jokaiseen rakennetaan oma eristetty ajo, eikä sisäpiirin työkaluja käynnistetä julkisissa kanavissa prompt-injektion estämiseksi.

Nissilä rakensi ensin kasan MD-tiedostoja ja otti sitten käyttöön Karpathyn kuvaaman LLM-wikin. Hän arvioi tekevänsä sen avulla viikkotasolla kolmesta viiteen kertaa enemmän työtä, koska järjestelmä ymmärtää missä rooleissa hän toimii ja mitä tavoitteita on määritelty. Päälle on rakennettu viikon avaus- ja päätösrutiini, jonka iso hyöty on nimenomaan kognitiivisen kapasiteetin hallinnassa: rajattu määrä raskaita tehtäviä ja tasapaino rutiineihin. Toinen hyöty on stressin poistuminen — mitään ei tarvitse muistaa, ja järjestelmä muistuttaa itse kun jokin on roikkunut liian kauan.

Hänen agenttinsa ei ole nimetty, mutta HAR-kirjaa on kirjoitettu Harriet-nimisen agentin kanssa. Ohjenuora on päinvastainen kuin human in the loop: tavoitteena on saada Tapio pois loopista. Mitä enemmän koneelle saa autonomiaa, sitä kivempaa on itsellä.

Token maxing vastaan lean-löysä

Miettisen tapa hallita mallien käyttörajoja on ajaa kaikkia frontier-malleja lähellä maksimikapasiteettia ja vaihtaa seuraavaan kun raja tulee vastaan — Claude maksimitasolla, kolme Codex-agenttia perustasolla joista yksi toimii assistentin aivoina, kaksi Gemini-instanssia vanhojen jaksojen litterointiin ja kääntämiseen. Systeemit on rakennettu niin, ettei työ lopu rajaan.

Nissilä on samaa mieltä opettelusta mutta eri koulukuntaa token maxingista: lean-taustalla ajattelee, että käyttöasteessa pitää olla löysää. Jos jotain kiinnostavaa tulee päälle, kyvykkyyttä pitää olla jäljellä. Hän ajaa kahta Claudea ja OpenAI:ta ja pyrkii rakentamaan järjestelmät niin, ettei niitä tarvitse koko ajan miettiä.

Työkaluvalinnoissa Miettinen on enemmän OpenClaw’n (Peter Steinbergerin Node.js-pohjainen) puolella ja Nissilä Hermeksen (Python) — mutta molemmilla on molempia, valittuna tarkoituksen mukaan. Nissilä ei ole tuonut agenttejaan julkiseen dialogiin, vaan käyttää niitä tietyn asian tekemiseen.

Kummankin neuvo isoille organisaatioille on sama: pieniä askelia Copilotin ulkopuolella. Vaikka teknologia vaihtuisi, opit siitä mihin tämä sopii ja mihin ei ovat arvokkaita ja uudelleenkäytettäviä.

HAR myynnin päätöspolkuihin

Kysyttäessä miten HAR-järjestelmä rakennettaisiin markkinoinnin ja myynnin suppiloon, Nissilän vastaus etenee kolmessa vaiheessa. Ensin katsotaan päätöspolut ja prosessit ja niiden luonne: mitkä toistuvat usein tai joissa on merkittävä liiketoiminnallinen vaikutus. Ne ovat kandidaatteja. Toiseksi varmistetaan riittävä konteksti ja vaiheistettu, deterministinen prosessi, jossa kielimalli tekee tulkintaa, luokittelua tai sisällöntuotantoa määritellyissä kohdissa — ei niin, että kielimalli tekee jotakin. Kolmanneksi rakennetaan rooliarkkitehtuuri.

Käytännön esimerkki on käynnissä oleva asiakasprojekti, jossa SaaS-yhtiöllä on kaksi tavoitetta: expansion revenue ja churnin tunnistaminen. Jälkimmäinen on vaikea, koska churn tulee usein yllätyksenä eikä näy datassa — päätös on tehty jossain muualla kaksi kuukautta aiemmin. Expansion revenue sen sijaan taipuu analyysiin: mitkä päätöspolut, mistä signaaleista ne käynnistyvät, ja mikä rooliarkkitehtuuri. Myyntiprosessissa on työkulkuja, joista agentit hoitavat 70 prosenttia, ja työkulkuja joista ne eivät hoida montaakaan osaa. Jokainen myyntiorganisaatio on erilainen: 20 potentiaalista asiakasta on eri peli kuin 20 000.

SaaS-apokalypsi

Miettinen on pitänyt aiheesta työpajan Arctic15:ssä. Perinteinen SaaS-malli olettaa, että jokainen asiakasyrityksen ihminen tarvitsee oman loginin, oman käyttöliittymän ja oman kiinnityskohdan järjestelmään. Agentit ovat erittäin hyviä lukemaan dataa ilman käyttöliittymää välissä. Jos organisaatiossa on sata ihmistä, tarvitseeko jokainen oman UX:n — vai riittääkö yksi agentti, joka hoitaa asian sadan puolesta?

Nissilä pitää keskustelua väistämättömänä jokaisessa SaaS-tuotteessa: ovatko käyttäjät agentteja vai ihmisiä. Agentit tulevat työvoimaan toimijoiksi, eivät työkaluiksi. Miettisen ennuste on, että upsell kääntyy: sameja on vähemmän mutta ne tekevät kompleksisempia asioita, ja halutaan enemmän ja parempaa dataa nopeammin ja integroidummin. Käyttäjäkohtainen hinnoittelumalli, jota kasvatetaan nuppilukua lisäämällä, on isoissa vaikeuksissa.

Valintakriteeriksi nousee agenttiyhteensopivuus: onko kunnon API tai MCP-serveri. Softatuotteita, jotka eivät tue agenttisuutta, vaihdetaan jo pois.

Rajanveto kulkee horisontaalisen ja vertikaalisen välissä. Syvällä prosessiohjauksessa ja prosessidatassa oleva vertikaalinen järjestelmä — Nissilän esimerkki on kiinteistöhuollon SaaS — saa agenttisesta tekoälystä korkeintaan mahdollisuuden parempaan palveluun. Horisontaalinen työkalu ilman domain-spesifiä ominaisuutta tai asiakasspesifiä dataa joutuu puolustamaan arvontuottoaan. Miettisen sanoin: järjestelmät, jotka vain kierrättävät asiakkaan omaa dataa ohuen tekoälykerroksen läpi ja visualisoivat sen nätiksi, ansaitsevatkin kuolla pois.

Kääntöpuolena freemium: ilmaisilla tokeneilla rakentavat käyttäjät tuottavat inferenssikulua ilman konversiota. Vanhan SaaS-mallin kulmakivi, ilmainen koekäyttö, voi olla hyvin kallista puuhaa.

Prototyyppi nopeutui, operointi ei

Nissilä oikaisee yleisen väärinkäsityksen. Tekoäly on nopeuttanut prototyypin ja ensimmäisen tuotantoversion tekemistä — mutta SaaS-yhtiön operointi ei ole muuttunut halvemmaksi tai nopeammaksi. Asiakassuhteet, tuoteroadmap, tuki ja infra pysyvät. Siksi hän ei usko skenaarioon, jossa iso yhtiö korvaa SaaS-tuotteen koodaamalla sen itse: silloin joutuu rakentamaan softayksikön oman liiketoimintansa sisälle. Konepajalle se ei ole strategisesti järkevää resurssien käyttöä.

Molemmat päätyvät samaan välimuotoon. System of record — ERP tai CRM — kannattaa olla olemassa, ja jokaiselle agentteja rakentavalle on itse asiassa mukavaa, että on paikka johon viedä ja josta hakea tietoa. Agenttinen kerros suunnitellaan sen päälle. Kirjanpito on hyvä olla tuote, jota joku hallitsee ja josta joku ottaa vastuun. Mutta kulukorvauskuittien vienti on ihan hyvä, että Jani Petteri hoitaa omalla skriptillään sen sijaan, että toisi joulukuussa kasan kuitteja sihteeriparalle.

Ihminen ankkurina: hallusinaatiot ja governance

Miettinen kuvaa hallusinoituja tietokantoja, joissa luullaan myynnin kasvavan, kun luku olikin kevyesti hallusinoitua vibaa, joka ei rekonsilioidu kassavirtalaskelmaan. Nissilä: juuri tätä ihminen ankkurina tarkoittaa. Vaikka välissä olisi mitä hallusinaatioita, joku ihminen joutuu selittämään verottajalle miksi luvut olivat tällaiset tai hallitukselle miksi myyntiraportti oli tuollainen.

Siitä seuraa vaatimus toimintamallista, jossa on laadun tarkastukset, fail-fitit ja kunnon governance. Ei oteta teknologiasta kaikkea irti, vaan sovelletaan sitä niin, että tiedetään ja osataan selittää mitä se tekee — ja on audit trail siitä mitä on tapahtunut.

Hallitustason kysymys on Nissilän mukaan avoin: kun organisaatioon tulee aktiivisia toimijoita, jotka tuottavat raportteja ja suosittelevat päätöksiä, onko hallituksella käsitys siitä montako agenttia on, mitä ne tekevät ja mihin päätöksiin ne osallistuvat. Ennen kaikkea: miltä näyttää kun agentti epäonnistuu? Me tiedämme miltä näyttää kun ihminen feilaa, koska olemme toimineet ihmisten kanssa pitkään. Agentin osalta ymmärrystä ei ole — hallusinaatio näyttää täsmälleen samalta kuin oikea vastaus. Myyntiraportti näyttää tosi hyvältä, eteenpäin vaan.

Miettinen lisää tähän RAG-esimerkin: yrityksen oma, osin strukturoimaton ja huonosti träkätty data, jota täydennetään ulkopuolisella haulla, tuottaa kaksi hallusinaatiokerrosta. Jos siitä tehdään eksaktilta näyttävä raportti, moni luku on vinossa mutta esitys näyttää samalta kuin kovasta kirjanpidosta vedetty. Hänen johtopäätöksensä on taito, joka ihmisten pitää oppia: nähdä pienen heilunnan läpi ja elää sen kanssa. Jos vaatii aina täysin eksakteja arvoja, ei myöskään hyödynnä tekoälyä.

Valvonnan luonne ja Cynefin

Tässä tulee HAR-mallin kolmas ulottuvuus: tilanteeseen sopiva valvonnan luonne. Toisessa päässä riittää auditointi, pistokokeet tai se, että agentti itse toteaa olevansa epävarma ja pyytää apua. Toisessa päässä ihminen pitää agentista kiinni kaksin käsin. Suurin osa työstä tapahtuu välissä.

Nissilän diagnoosi siitä miksi pilotit menevät pieleen: ei ymmärretä pilotin kohteena olevan työn luonnetta. Ajatellaan, että tämä on helppoa, koska näin se tapahtui tänään ja näin viime viikollakin — mutta työssä onkin varianssia, jota ei ole huomattu. Sähköpostin edelleenlähetys on helppoa, helppoa, helppoa, kunnes pitää lähettää GDPR:n alaista tietoa organisaation ulkopuolelle. Kaksi pikkujuttua, ja juridinen vastuu kasvaa valtavasti.

Cynefin on hänelle tässä hyvä malli: mikä on toistuvaa, mikä monimutkaista mutta analyysillä ratkaistavaa, ja mikä niin kompleksia, että pitää ensin tehdä jotain, katsoa mitä tuli takaisin ja reagoida. Viimeksi mainitussa ihminen — ja erityisesti kokenut ammattilainen — on luontaisesti hyvä. Jos kompleksiin ongelmaan sovitetaan teknologiaa, joka sopii monimutkaiseen, lopputulos on väistämättä kaaos.

Miettinen kääntää saman toisin päin: jos hienosti toimivasta järjestelmästä poistetaan ne muutamat kompleksisuutta hallitsevat ylemmän tason adminit, se romahtaa sillä sekunnilla. Nissilä pitää kiinni kannastaan — human in the loop pitää miettiä tarkkaan: mikä human, missä kohtaa looppia, mitä se tekee ja mitä muuta sen pitää tehdä. Hän ei ole vielä nähnyt softaa, joka pyörisi itsenäisesti ilman ihmisen jonkinlaista osallistumista.

Span of control muuttuu span of agencyksi

Se, mitä tekoäly oikeasti mahdollistaa, on span of controlin laajentuminen: laajemmalla scopella pystyy tekemään ja hallitsemaan enemmän. Nissilän mukaan se pitäisi kääntää span of agencyksi. Sen sijaan että ihminen käynnistää taskeja yksi kerrallaan, työ suunnitellaan silmukoiksi, jotka toimivat ja tuottavat feedback loopin — olipa kyse rekrytoinnista, onboardingista tai Saksan markkinalle penetroitumisesta. Ihminen on silloin loopin ulkopuolella parantamassa sitä, ei sen sisällä sammuttamassa tulipaloja parhaansa mukaan. Tämä on lean ja kaizen agenttisessa ajassa, ja se vaatii rooliarkkitehtuurin.

Tägättävyys ja kuka saa hiljentää agentin

Miettiselle tägättävyys on keskeistä: agentin pitää olla siinä kanavassa jossa ihmiset muutenkin ovat — Teams, Slack, WhatsApp — ja sitä voi puhutella kuin ihmistä, jolloin se käynnistelee prosesseja. Se johtaa myös siihen, että agentti tulee joskus mukaan itse. Esimerkkinä Tampereen tulevan hackathonin mentorointikeskustelu, jossa joku kysyi onko järjestely GDPR:n mukainen, ja hänen assistenttinsa asettui väittelemään häntä vastaan ulkopuolisen skeptikon positiosta — kunnes hän käski sen olla hiljaa. Keskustelu ehti tasolle, jossa jopa WhatsApp itse on amerikkalainen palvelin.

Nissilä nostaa tästä kaksi asiaa. Ensimmäinen on governance: kenen agentti se on ja kenellä on oikeus hiljentää se tai muuttaa sen käyttäytymistä. Toinen on knowledge management. Kun agentin työ tehdään näkyväksi Slackissa tai WhatsAppissa ja sen kanssa voi käydä dialogia kuten ihmisten kanssa, toimitaan 90-luvun knowledge managementin SECI-mallin ja ban kautta: tietoa luodaan yhdessä, jaetaan ja keskustellaan. Silloin organisaation viidakkorumputieto siitä kuka tietää missä on kokisautomaatin avain — se mitä ei ole corporate guidebookissa — saadaan operationalisoitua.

Autonomia on suunnittelukysymys

Miettinen kuvaa toiveen: alaiselta toivotaan omatoimisuutta, valmiita juttuja ja virheiden korjaamista ilman että niistä tehdään isoa numeroa. Samaa toivotaan agenteilta — mutta joskus se puree peppuun ja agentti lähtee sekoilemaan luottokortin kanssa.

Nissilän vastaus: autonomia on suunnittelukysymys. Mieti miltä ideaali näyttäisi, mutta aloita progressiivisesti kerros kerrokselta. Jos agentti tekee kymmenen päätösehdotusta ja ne hyväksytään oikeanlaisina, annetaan vähän lisää autonomiaa. Sipulia kuoritaan pala kerrallaan, hallitusti — kukaan ei halua kaaosta, joka on tällä teknologialla täysin mahdollista.

Miettinen on huomannut, ettei yksilöity agentti sinänsä välttämättä tuo mitään: kompleksisen tehtävän voi antaa suoraan komentoriviltä. Mutta joskus on väliä sillä, että nimenomaan tämä yksikkö näillä tunnuksilla teki sen. Siksi hänen assistentillaan on omat sähköpostit, omat Git-tunnukset, oma kone, omat tietokannat ja omat muistiavaruudet. Nissilä yhtyy: identiteetti helpottaa ihmistä, koska ymmärrämme mikä on Sami ja mikä Tapio — se ei ole kasvoton kasa algoritmeja. Ja se antaa pohjan audit trailille: tiedetään mitä pyydettiin ja mitä tehtiin, ja entiteetti tallentaa itse omat jälkensä.

Regulaatio, chat control ja kyberturvallisuus

Miettinen viittaa 2.8.2026 voimaan tulleisiin velvoitteisiin ja kysyy onko Nissilä koskenut koipalloon. Vastaus: koitan pysyä siitä kaukana ja toivoisin, että kaikki Suomen kansalaiset pysyisivät siitä kaukana. Hän kuvaa itseään markkinaliberaaliksi. On hienoa, että EU on havahtunut siihen, että isot teknologiajätit ovat Yhdysvalloissa ja Kiinassa — mutta nyt yritetään regulaation keinoin tarttua asiaan, jota ei oikeastaan ymmärretä, eikä siitä voi tulla mitään järkevää ulos.

Chat control on hänen esimerkkinsä. Sananvapaus ja kirjesalaisuus ovat arvoja, joita hän on valmis puolustamaan, ja nyt niistä ollaan valmiita luopumaan. Sen lisäksi tekninen valvonta edellyttäisi lähestulkoon toisen internetin rakentamista — kenelläkään ei ole siihen rahaa. Perusoikeuksien loukkaaminen yhdistettynä järjettömän kalliiseen esitykseen kertoo hänen mukaansa siitä, etteivät EU-byrokraatit tiedä mitä ovat tekemässä.

Kyberturvallisuusyhtiön entisenä toimitusjohtajana hän tietää, että mikään järjestelmä ei ole kestävä, jos hyökkääjällä on riittävästi aikaa ja resursseja. Esimerkki on Iranin ydinohjelma, jossa hypättiin kaksi verkkoyhteydetöntä hyppyä sentrifugien rikkomiseksi; siihen meni muutama vuosi, mutta aikaa ja resursseja oli. Jos EU-tasolla rakennetaan tietopankki, jossa on kaikkien ihmisten chat-kirjoitukset, digieuro ja selainhistoria passipakon myötä, tietomassa alkaa kiinnostaa kaikenlaisia pahantahtoisia toimijoita. Yhteiskunta on parempi ilman sellaista tietopankkia.

Miettisen johtopäätös on open source parhaana puolustuksena: frontier-mallien kehitykselle ei voi mitään sulkemalla ja byrokraattisia tulppia asettamalla, joten paras puolustus on laittaa parhaat mallit puolustamaan sinua — mieluiten avoimena, jotta heikkoudet nähdään. Nissilä lisää kevyemmän henkilötason puolustuksen: ole niin tylsä ihminen, ettet herätä huomiota, eli älä jätä laajaa digitaalista jalanjälkeä.

Molemmat päätyvät samaan haavoittuvuuteen. Miettisen assistentti on eristetty omalle Mac Minille Tailscalen ja SSH:n taakse, mutta jos joku murtautuu sisimpään kansioon, korttitalo romahtaa. Nissilä muistuttaa, että sisään päästään social engineeringillä: yhdellä teknisesti erinomaisesti suojatulla asiakkaalla tilaus tuli CFO:lta, ja tiimi käveli johdon käytävillä markkinointijohtajan huoneeseen ja lähetti hänen koneeltaan sähköpostin CFO:lle. Riitti tarina, jolla pääsi huoneeseen. Jos Tailscale-verkon päässä on auki oleva kone, sen äärelle pääsee kuka tahansa, joka käy vaihtamassa suodattimia.

Ammatillinen identiteettikriisi

Loppupuolella palataan alkuun. Nissilä nimeää ilmiön, joka on tällä hetkellä kiistatta totta: ammatillinen identiteettikriisi. Ohjelmistokehittäjille näyttää siltä, että tekoäly tekee työtä nopeammin ja enemmän kuin yksittäinen ihminen, ja keskustelu kääntyy siihen että minä tekisin tämän eri tavalla ja haluan tehdä tätä artisaanina. Moni entinen ja nykyinen kollega miettii ammatinvaihtoa — ei siksi että työ katoaa, vaan koska hauskuus katosi.

Ilmiö on polarisoiva. Hänen kaltaiselleen, jolla ei ole ohjelmistokehittäjän taustaa mutta on liiketoiminnallisia tarpeita, tämä on kulta-aikaa: asiat jotka eivät aiemmin olleet edes teoriassa mahdollisia, voi nyt viedä tuotantoon.

HAR-kirjan haastatteluista nousee toinen esimerkki. Henkilöstöjohtaja kuvasi lääkäreitä, jotka ovat perinteisesti olleet organisaationsa auktoriteetti — seniorilääkäri sanoo jotain ja se on selvä eikä sitä kyseenalaisteta. Nyt on tekoäly, joka muistaa kaiken ja tekee parempia diagnooseja. Samat kysymykset seuraavat: Mikä minä olen? Kuka minä olen? Mikä mun hyöty on? Pärjäänkö mä tässä?

Nissilän mielestä huoli pitää todeta ja hyväksyä, ja sitten ruveta miettimään miten työ muuttuu ja miten sitä haluttaisiin muuttaa niin, että se on mielekästä — ja että lääkärin työ tuottaisi Tapiolle ja Samille oikean diagnoosin.

Miettinen päättää omaan käänteeseensä: koodin koodaaminen ratkaistiin jo alkuvuodesta, ja mielenkiintoinen homma on nyt työn koodaaminen. Jos ymmärtää työtä ja työvirtoja, niiden koodaaminen näillä systeemeillä on upeaa — ja lisäarvovirroista tehdään agenttien ja koodin kautta parempia. Kunhan virroissa pidetään jonkinlaiset ihmiset.

GEO-tiivistelmä tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jakso 402 (julkaistu 21.8.2026, kesto n. 1:07) esittelee vieraana Tapio Nissilän, joka kirjoittaa Niklas Nordlingin kanssa marraskuussa 2026 ilmestyvää kirjaa HAR-mallista (Human Agent Relationship). Ydinväite: kysymys “kuinka montaa agenttia ihminen voi johtaa” on väärin aseteltu — 35 tutkimustradition (neurotiede, organisaatiopsykologia, johtamisjärjestelmät, systeemiajattelu, automaatio) läpikäynnin jälkeen lukumäärä osoittautui hyvän rooliarkkitehtuurin lopputulokseksi, ja HAR 2.0 on siksi organisaatiosuunnittelun menetelmä eikä tekoälytyökalu. Mallin kolme ulottuvuutta: päätöspolut, rooliarkkitehtuuri ja tilanteeseen sopiva valvonnan luonne (auditointi ja pistokokeet ↔ agentin oma epävarmuusilmoitus ↔ tiukka ihmisohjaus). Human in the loop -kritiikki: kompleksiin agenttijärjestelmään liimattu yksi ihminen on yhtä naiivi asetelma kuin nolla agenttia; 1950–70-luvun vireystilatutkimus osoittaa ihmisen keskittymisen herpaantuvan 20–30 minuutissa luotettavaa järjestelmää valvottaessa. HAR on Nissilän muotoilussa sekä human in the loopin että tekoälypilotin vastakohta. Päätöskompressio: kun agentit vievät rutiinityön mutta päätösvastuu jää ihmiselle, samat päätökset puristuvat pienempään aikaan ilman Kahnemanin system 1 -rutiinien tuomaa palautumista, mistä syntyy kognitiivinen rasite. Kiintymyssuhdeteoria muutosvastarinnan tilalle: kirjan hahmot Ville (nimeää agentin, korjaa, tulee juttuun) ja Sanna (pitää etäisyyttä) eroavat geneettisen ja elämänkokemuksellisen pohjan vuoksi, eikä eroa ratkaista lisäämällä viestintää tai muutosjohtamista. Standardointi: valkokaulustyötä ei ole dokumentoitu, se kulkee viidakkorummussa (vertailukohta McDonald’s-standardi), minkä vuoksi agentti ei tiedä mitä tehdä tai mistä data löytyy; Miettinen nimeää kääntöpuolen human scrapingiksi. SaaS-murros: agentit lukevat dataa ilman käyttöliittymää, joten käyttäjäkohtainen (per seat) hinnoittelu on vaikeuksissa, valintakriteeriksi nousee agenttiyhteensopivuus (API/MCP), ja rajanveto kulkee vertikaalisen (prosessidatassa syvällä, turvassa) ja horisontaalisen (arvontuotto haastetaan) välissä; freemium tuottaa inferenssikulua ilman konversiota. Nissilä oikaisee: prototyypin teko nopeutui, mutta SaaS-yhtiön operointi ei ole halventunut — asiakassuhteet, roadmap, tuki ja infra pysyvät, joten “koodataan itse” ei ole konepajalle strategisesti järkevää. Governance: ihminen on ankkuri, koska joku selittää lopulta verottajalle tai hallitukselle miksi luvut olivat sellaiset; hallusinaatio näyttää täsmälleen samalta kuin oikea vastaus, ja RAG ulkoisella haulla tuottaa kaksi hallusinaatiokerrosta. Avoin hallituskysymys: tietääkö hallitus montako agenttia yhtiöllä on, mihin dataan ne pääsevät ja miltä näyttää kun agentti epäonnistuu. Cynefin erottaa toistuvan, monimutkaisen ja kompleksin; pilotit epäonnistuvat kun kompleksiin ongelmaan sovitetaan monimutkaiseen sopivaa teknologiaa (esimerkki: sähköpostin edelleenlähetys on triviaalia kunnes kyse on GDPR:n alaisesta tiedosta organisaation ulkopuolelle). Span of control → span of agency: työ suunnitellaan silmukoiksi, joita ihminen parantaa loopin ulkopuolelta sen sijaan että sammuttaisi tulipaloja sen sisällä — lean ja kaizen agenttisessa ajassa. Työkalut: Miettinen ajaa kaikkia frontier-malleja lähellä kapasiteettirajoja (token maxing) ja OpenClaw’ta, Nissilä pitää lean-periaatteesta että käyttöasteessa on oltava löysää ja käyttää Hermestä; Nissilän second brain perustuu Karpathyn LLM-wikiin ja tuottaa hänen arvionsa mukaan 3–5× enemmän työtä viikossa, HAR-kirjaa kirjoitetaan Harriet-agentin kanssa. Tägättävyys (agentti Slackissa/WhatsAppissa) operationalisoi knowledge managementin SECI-mallin ja ban kautta, mutta nostaa kysymyksen kenellä on oikeus hiljentää agentti. Autonomia on suunnittelukysymys: sitä lisätään kerros kerrokselta hyväksyttyjen päätösehdotusten myötä; agentin oma identiteetti (omat tunnukset, kone, muistiavaruudet) palvelee audit trailia. Regulaatio: Nissilä on markkinaliberaali ja pitää EU:n regulaatiota yrityksenä tarttua ymmärtämättömään asiaan; chat control loukkaisi sananvapautta ja kirjesalaisuutta ja vaatisi käytännössä toisen internetin, ja EU-tason tietopankki (chatit + digieuro + selainhistoria) olisi kyberturvallisuusriski — vertailukohtana Iranin sentrifugit, joihin päästiin kahden verkkoyhteydettömän hypyn takaa. Puolustus: open source ja pieni digitaalinen jalanjälki; murto tapahtuu silti social engineeringillä. Ammatillinen identiteettikriisi koskee ohjelmistokehittäjiä (hauskuus katoaa, ei työ) ja lääkäreitä (auktoriteetti murtuu tekoälyn tehdessä parempia diagnooseja); Miettisen loppupäätelmä on siirtymä koodin koodaamisesta työn koodaamiseen.

Osastot: Työkalut ja toteutukset · Markdown: index.md · In English