EP160 · Yhteiskunta · 2022-11-12
Luottamus | Martin-Mikael Lilius | Neuvottelija 160
Martin-Mikael Lilius on kirjoittanut teoksen Trust, Knowledge and Society ja jakaa nimensä Fortumin entisen toimitusjohtajan kanssa, mistä on seurannut sekä hyviä istumapaikkoja Draghin luennolla että vihapostia. Jaksossa puretaan luottamuksen kolme peruspalikkaa eli kyvykkyys, hyväntahtoisuus ja integriteetti ja verrataan niitä Uuden neuvotteluvallan luottamustilin ajatteluun. Keskustelu laajenee lapsuuden kokemuksista tieteen siiloutumiseen, Yhdysvaltain polarisaatioon ja siihen kiinnostavaan kysymykseen, miksi Kiina ja Saudi-Arabia sijoittuvat luottamuskyselyissä Suomen edelle. Lopussa käsitellään pankkijärjestelmää luottamuksen ääriesimerkkinä Lehman Brothersista Basel-sääntelyyn ja sen ei-toivottuihin seurauksiin. Julkaistu 12.11.2022.
Luottamus | Martin-Mikael Lilius
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 160 Sami Miettinen haastattelee Martin-Mikael Liliusta hänen kirjastaan Trust, Knowledge and Society. Julkaistu 12.11.2022.
Täyskaima ja Draghin luento
Jakso alkaa nimianekdootilla, joka on huvittava ja kertoo samalla jotain jakson aiheesta. Lilius jakaa nimen Fortumin entisen toimitusjohtajan kanssa, ja siitä on seurannut molempiin suuntiin väärään laatikkoon päätyneitä viestejä — sekä vihapostia, joka on saanut hänet sympatiseeraamaan kaimaansa entistä enemmän. Sukua he ovat vain hyvin etäisesti.
Nimi on toisinaan myös hyödyttänyt. Noin viisi vuotta ennen nauhoitusta silloinen EKP:n pääjohtaja Mario Draghi luennoi Helsingissä, ja Lilius — taustaltaan kansantaloustieteilijä — ilmoittautui kuulijaksi. Hänet istutettiin eturiviin Olli Rehnin ja OP:n silloisen toimitusjohtajan Reijo Karhisen viereen, mikä ei hänen mielestään todennäköisesti ollut sattumaa.
Miettinen oli samassa tilaisuudessa takarivissä eikä saanut kysymystään ECU-2:sta läpi. “Mun olisi pitänyt valita mun nimi paremmin.”
Luottamuksen kolme peruspalikkaa
Liliuksen kirjan rakenne on kolmiosainen. Luottamus syntyy kyvykkyydestä, hyväntahtoisuudesta ja yhteisistä arvoista ja toimintatavoista — mutta ratkaiseva lisäys on neljäs:
“Luottamus on kuitenkin aina suhde, joka kehittyy ajan yli. Ja suhteen aikana molemmat osapuolet tekevät observaatioita toisistaan, jolloin luottamus joko kasvaa niiden perusteella tai laskee.”
Kyvykkyys on pohjakäsite. Luottamuksessa on kyse siitä, että odotat toisen toimivan etujesi mukaisesti — mutta tärkein elementti on, pystyykö se toimittamaan lupaamansa. Liliuksen esimerkki on hammaslääkäri: luotat enemmän ihmiseen, joka on käynyt oikeat koulut ja tehnyt työtä 10–20 vuotta, kuin satunnaiseen kadulta tulleeseen tyyppiin, jolla sattuu olemaan pora kädessä. Ja lisäys, joka usein unohtuu: pelkkä puhe ilman tekoja ei tarkoita tässä kehikossa mitään.
Hyväntahtoisuus koskee toisen intentiota: koenko, että tämä taho on hyväntahtoinen minua kohtaan. Miettinen kysyy tästä hyvän jatkokysymyksen — entä frenemy, joka on täysin eri mieltä mutta komplementaarisesti hyödyllinen. Liliuksen vastaus on, että vivahteita on paljon eikä mikään ole itsestäänselvää, ja se voi vaihdella aiheen mukaan.
Integriteetti on kattokäsite, jonka alla ovat yhteiset arvot ja yhteiset toimintatavat. Miettinen tarkentaa oman jäsennyksensä: arvo on väite (teemme eettisiä asioita, pelastamme luontoa) ja periaate on se, noudatatko arvoa käytännön valintatilanteessa.
Luottamustili ja NPV-ajattelu
Miettinen kytkee tämän Uuden neuvotteluvallan — hänen ja Juhana Torkin kirjan — luottamustilin käsitteeseen. Ajattelu on rahoitusteoreettista: positiivinen mainesaldo on kuin rahaa pankissa, se säteilee ympärille ja antaa mahdollisuuden ottaa hieman enemmän bisnesriskiä.
Liliuksen vastaus on lyhyt ja yksiselitteinen: käytännössä täysin yhteneväinen. Kun oppii toisesta enemmän, oppii joko luottamaan tai olemaan luottamatta.
Mitattavuudesta hän on odotettua optimistisempi: kirja pohjautuu luottamusstatistiikkaan, ja luottamusta mitataan kyselyillä. Ja juuri se on kirjan hälyttävä lähtökohta — kaikennäköiset luottamusnumerot ovat länsimaissa laskeneet jo vuosikymmeniä, selvimmin Yhdysvalloissa mutta samalla tavalla Euroopassa.
Lapsuus, Bregman ja se, mihin he ovat eri mieltä
Yksilötasolla Lilius on selväsanainen: luottamus on ensimmäinen asia, jonka vauva oppii. Ainoa mitä se voi havainnoida on vanhempien toiminta, ja ensimmäisten vuosien kokemukset koodaavat odotukset maailmasta hyvin voimakkaasti. Johdonmukainen huolenpito koodaa positiivisen odotuksen; heitteillejättö ja hyväksikäyttö vievät luottamuksen paitsi vanhempiin myös muihin ihmisiin.
Tähän Miettinen tuo Rutger Bregmanin Hyvän historian, jota hän oli suositellut Liliukselle ja josta hän tekee jakson kiinnostavimman erimielisyyden. Bregman kyseenalaistaa hobbesilaisen sivistyksen ohuen pintasilauksen ja huomauttaa, ettei esimerkiksi Stanfordin vankilakoe ole replikoitavissa.
Lilius on lähtökohtaisesti samaa mieltä ihmisten hyvyydestä mutta pitää Bregmanin argumentointia kärjistettynä ja usein epäosuvana. Hänen tarkennuksensa on kolmiosainen: ihmisillä on erilaisia intressejä, jotka johtavat konflikteihin eikä siitä päästä pois; sattumalla on suuri vaikutus, joka voi muokata ihmistä negatiiviseen suuntaan.
Ja sitten tulee heidän varsinainen erimielisyytensä. Miettinen esittää, että teini-iällä on enemmän merkitystä kuin varhaislapsuudella, ja perustelee sen Bregmanin omalla mekanismilla: kun ihmiset ajautuvat jengeihin, klikkeihin, poliittisiin ryhmiin tai identiteettikupliin, sisäinen lojaalisuus ajaa tekemään pahoja asioita hyvästä intentiosta — oman ryhmän kunnian puolustamisesta. Lisätodisteena hän mainitsee, että teinit poimivat tupakoinnin pelkästään vertaisiltaan.
Lilius pitää kantansa: varhaisimmat kokemukset värittävät kaikkea myöhempää kokemusmaailmaa niin merkittävästi, että niiden painoarvo on suurempi. Molemmat päätyvät kuitenkin samaan lohtuun: koskaan ei ole liian myöhäistä kehittyä parempaan suuntaan.
Miksi luottamus on yhteiskunnan ehto
Yhteisötasolle siirryttäessä Liliuksen perusväite on jyrkkä: luottamus on käytännössä välttämätöntä kaikelle vapaaehtoiselle yhteistyölle. Ei sataprosenttista, mutta perustaso tarvitaan.
“Kukaan ei rakenna yhteiskuntaa istumalla yksin metsässä omassa mökissään. Se ei ole yhteiskunta, se on vaan joku yksinäinen hörhö mökissä.”
Konkreettisin esimerkki koskee tietoa. Hyvin harva asia, jonka elämässä opimme, on itse keksitty; useimmat kuullaan muualta tai opitaan koulussa. Siksi se, pidämmekö jotain totena tietona vai fake newsina, pohjautuu pitkälti siihen luotammeko lähteeseen.
Sama pätee tieteeseen, ja tässä Lilius tekee terävimmän havaintonsa. Tieteenalat ovat eriytyneet omiin siiloihinsa, joissa huippuasiantuntijat tekevät yhteistyötä ilman että he kykenevät verifioimaan työtovereidensa panosta — se on liian spesialisoitunutta. Silloin on pakko luottaa taustaan ja toimintatapoihin: noudattaako toinen hyvää tieteellistä käytäntöä.
Miettinen liittää tähän replikaatiokriisin, ja Lilius lisää yksityiskohdan: kysymyksenasettelun tekijävaikutus on psykologiassa osoittautunut merkittäväksi replikaatioharhan lähteeksi — kun kysymykset annetaan koneen esitettäviksi neutraalisti, tulokset ovat erilaisia.
Suomi, Kiina ja mysteeri, jonka kirjailija ohitti
Kansallisessa vertailussa Lilius on mitannut kolmea luottamuksen lajia: luottamusta valtioon ja hallitukseen, luottamusta muihin ihmisiin ja luottamusta mediaan. Kaikki ovat menneet rankasti alaspäin, ja sosiaalinen media on selvästi pahin.
Jakson hauskin ja rehellisin hetki koskee kysymystä “voiko ihmisiin yleensä luottaa”. Suomi on korkealla — mutta Norja, Kiina ja Saudi-Arabia ovat edellä. Miettinen kysyy, jäikö tämä vaivaamaan. Lilius vastaa suoraan:
“En jäänyt pohtimaan. Minun olisi pitänyt sanoa, älä ota tätä esimerkiksi esiin. Tämä on iso mysteeri, jonka minä ohitin.”
Sen sijaan hän kertoo, mitä data näyttää: luottamus on kolmanneksi merkittävin maakohtainen tekijä onnellisuudessa, mikä sopii Suomen asemaan onnellisuusvertailujen kärjessä.
Miettinen ehdottaa selitykseksi homogeenisuutta — meille ei ole päässyt syntymään ulkoryhmiä.
Polarisaatio vai luottamuspula ensin
Yleisökysymys (Samuli Pahalahti Neuvottelija-ryhmässä) on jakson analyyttisesti tarkin: johtaako luottamuksen heikentyminen polarisaatioon vai päinvastoin?
Liliuksen vastaus on kolmas vaihtoehto, ja se seuraa suoraan hänen kehikostaan. Polarisaatio tarkoittaa leirien etääntymistä ja mielipiteiden kärjistymistä; luottamus omaan leiriin kasvaa ja yhteiseen laskee. Mutta koska yksi luottamuksen peruspalikoista on integriteetti eli yhteiset arvot ja toimintatavat, sekä polarisaation kasvu että luottamuksen väheneminen ovat saman syyn seurauksia: arvomaailmojen erkaantumisen.
Ja siitä seuraa itseään vahvistava kierre: mitä kauempana arvot ovat, sitä vaikeampi on tehdä yhteistä politiikkaa, mikä kasvattaa polarisaatiota edelleen.
Yhdysvaltain kuvaajassa molemmat ideologiset leirit ovat etääntyneet voimakkaasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Euroopassa sama näkyy, mutta monipuoluejärjestelmässä se heijastuu puoluekentän muutokseen eikä kahtiajakoon.
Vaihtoehto luottamukselle on raakavalta
Jakson synkin argumentti on Liliuksen historiallinen huomio. Demokratiat ovat yleensä alkaneet pienissä ja yhtenäisissä yhteisöissä — Kreikan kaupunkivaltiot, Rooman tasavalta. Isot imperiumit ovat sen sijaan olleet heterogeenisiä, ja niitä on pitänyt koossa imperiumikeskuksen puhtaasti voimaan perustuva vallankäyttö.
Toinen mekanismi on assimilointi: reuna-alueita valloitetaan, niiden väestöstä tehdään sotilaita ja heidät heitetään seuraavaan sotaan, kun ydinalueen väkeä säästetään. Miettinen soveltaa tätä Venäjän nykyiseen toimintaan; Lilius huomauttaa, että Rooman valtakunta teki paljon samaa.
Tähän kytkeytyy myös siviilikohteiden pommitus. Miettinen referoi Bregmanin kirjan alkua: toisen maailmansodan oletus oli, että Britannian pommitus tuhoaisi moraalin — se ei toiminut, eikä se toiminut Saksassakaan. Hänen arvionsa on, että Venäjän doktriini elää yhä tuota ajattelua ja että se todennäköisesti vain lisää vastarintaa.
Lilius pitää Bregmanin esimerkkiä silti erikoisena: ihmisten hyvyyttä todistetaan sodassa, jossa kuoli 50 miljoonaa ihmistä. Hänen tarkennuksensa koskee insentiivejä: rintamalla tai pommituksen kohteena yhteistyö on myös yksilön kannalta paras strategia, koska sooloilu tai karkuruus johtaa huonompaan lopputulokseen. Ja: yhdessä koetut tiukat tilanteet hitsaavat ihmiset yhteen riippumatta siitä, mitä he ajavat.
Hobbes, Rousseau ja kapea käytävä
Moraalifilosofian osalta Lilius tulkitsee Hobbesin ajatuksen niin, että ilman keskusvaltaa — Leviathania — vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Hän pitää sitä pitkälle vedettynä mutta löytää siitä logiikan: jokin ajaa meidät yhteistyöhön. Osaksi sosiaalisuus, mutta osaksi myös se, että on olemassa tahoja, jotka saattavat käyttää voimaa — jolloin liittoutuminen on pakko.
Miettinen tuo tähän Acemoglun ja Robinsonin Kapean käytävän, joka siirtää painopisteen valtiosta instituutioihin: hyvät instituutiot yhdistävät ja tuovat luottamusta järjestelmään. Mutta instituutiot voidaan korruptoida — huono poliittinen johto tai korruptoitunut eliitti pilaa hyvän jutun — ja siksi vastapainoksi tarvitaan mikrotason kansalaisyhteiskunta, joka demokratian kautta pitää eliitit ruodussa.
Molemmat päätyvät samaan: rajatonta valtaa ei voi olla. Miettinen kuittaa sen Leninille väitetyllä sanonnalla luottamus hyvä, kontrolli parempi — huomauttaen ettei se kestä tarkastelua.
Pankkijärjestelmä luottamuksen ääriesimerkkinä
Loppuosa on jakson konkreettisin, ja se nojaa Liliuksen omaan graduun Basel III:sta.
Mekanismi on selkeä. Finanssikriisissä kaikki tiesivät, että pankeilla oli taseissaan subprime-kiinteistölainoja, jotka olivat roskaa — mutta kukaan ei tiennyt kenen tase kestäisi alaskirjaukset. Kun Lehman Brothers paljastui pääepäillyksi, muut pankit lopettivat sen lyhytaikaisen rahoituksen, ja luottamuspula kärjisti koko kriisin.
Sama pätee tavalliseen pankkipakoon: jos asiakkaat olettavat pankin olevan huonossa kunnossa, heidän insentiivinsä on nostaa rahat pois — ja juuri se ajaa pankin kassakriisiin ja kaataa sen. Luottamuspula pankin vakavaraisuutta kohtaan on klassinen finanssikriisin syy.
Basel III pyrki nostamaan vakavaraisuusvaatimuksia niin, ettei luottamuspula olisi todennäköinen. Liliuksen gradun johtopäätös oli, että pankkien kannattavuus tulisi romahtamaan sääntelyn myötä — ja niin on hänen mukaansa monille eurooppalaispankeille käynytkin. Poikkeuksena hän mainitsee ne, jotka ovat siirtyneet varainhoitoon, kuten Nordea.
Toinen seuraus on kilpailullinen ja epätoivottu. Kun vakavaraisuus- ja compliance-vaatimukset nousivat, vain isommilla pankeilla oli varaa niihin. Se jäädytti kilpailun pienemmästä päästä ja kasvatti skaalaetuja, minkä lopputuloksena on entistä keskittyneempi sektori ja lisää systeemisesti merkittäviä jättipankkeja.
Kääntöpuolena Miettinen huomauttaa, ettei too big to fail -korttia tarvitse käyttää yhtä usein, eli veronmaksaja on hieman paremmin suojattu.
Liliuksen viimeinen huomio on kuitenkin varoitus: isommat tuotot siirtyvät sääntelemättömiin segmentteihin. Syntyy kryptoja ja muita täysin sääntelemättömiä kenttiä, jotka kasvavat valtavasti ja todennäköisesti jossain vaiheessa räjähtävät. “Tämä sama kuvio toistuu paljon finanssimaailmassa.”
Koulutus, signaaliarvo ja maine
Käytännön sovelluksena valtion tasolla Lilius nostaa kyvykkyyden — ja siten koulutuksen. Perustelu on luottamusteoreettinen eikä pelkästään taloudellinen: mitä enemmän ihmiset tietävät ja osaavat, sitä enemmän heillä on annettavaa toisilleen ja sitä helpommin luottamus syntyy.
Mutta hän jättää auki kysymyksen, joka on kirjassakin: vastaako nykyinen yliopistojärjestelmä digitalisoituvan talouden tarpeisiin, vai tarvittaisiinko joustavampaa, lyhytaikaisempaa ja käytännönläheisempää koulutusta. Koodarikouluja on syntynyt grassroots-tasolta itsestään, ja se antaa aihetta pohtia järjestelmää laajemmin.
Miettinen tuo vastapainoksi suomalaisen huolen: PISA-tulokset ovat heikentyneet ja korkeakoulutettujen osuus ei ole noussut OECD:n tahdissa, osittain siksi että on painotettu ammatillista koulutusta yleissivistyksen kustannuksella.
Viimeinen käsite on signaaliarvo, ja se on jakson tiiviin looginen päätös. Pienessä yhteisössä maine on helppo: kaikki tuntevat sinut ja tietävät mitä odottaa. Laajassa yhteiskunnassa olet käytännössä tuntematon kaikille paitsi pienelle piirille — ja siksi yliopistotodistukset, aiemmat työpaikat ja julkiset referenssit ovat olemassa. Ne signaloivat luotettavuuttasi silloin, kun kukaan ei voi havainnoida sinua suoraan.
Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 160 (julkaistu 12.11.2022) Sami Miettinen haastattelee Martin-Mikael Liliusta hänen kirjastaan Trust, Knowledge and Society. Keskeiset teemat: luottamus syntyy kyvykkyydestä, hyväntahtoisuudesta ja integriteetistä (yhteiset arvot ja toimintatavat), mutta ennen kaikkea se on suhde, joka kehittyy havaintojen kautta ajan yli — mikä vastaa Uuden neuvotteluvallan luottamustilin ajatusta; luottamusluvut ovat laskeneet länsimaissa vuosikymmeniä, ja sosiaalinen media on kuvaajissa selvästi pahin; luottamus on ensimmäinen asia jonka vauva oppii ja varhaiset kokemukset koodaavat odotukset maailmasta, mistä Lilius ja Miettinen ovat eri mieltä — Miettinen painottaa teini-ikää ja identiteettiryhmien lojaalisuutta, joka saa tekemään pahaa hyvästä intentiosta; Bregmanin Hyvän historian argumentointia Lilius pitää kärjistettynä, vaikka on perusväitteestä samaa mieltä; yhteiskuntatasolla luottamus on kaiken vapaaehtoisen yhteistyön ehto, ja tieto perustuu lähteeseen luottamiseen — tieteen siiloutuminen tarkoittaa ettei kollegan panosta voi enää verifioida, mikä kytkeytyy replikaatiokriisiin ja kysymyksenasettelun tekijävaikutukseen; kansallisessa vertailussa Suomi on korkealla mutta Norja, Kiina ja Saudi-Arabia ovat edellä, minkä Lilius myöntää suoraan ohittaneensa mysteerinä, ja luottamus on kolmanneksi merkittävin onnellisuuden maakohtainen selittäjä; kysymykseen kumpi tuli ensin, polarisaatio vai luottamuspula, hän vastaa että molemmat ovat seurausta arvomaailmojen erkaantumisesta; vaihtoehto yhteiselle arvopohjalle on raakavallan käyttö, ja demokratiat ovat syntyneet pienissä yhtenäisissä yhteisöissä kun imperiumeja on pitänyt koossa voima ja reuna-alueiden assimilointi; Hobbesin Leviathan ja Acemoglun ja Robinsonin Kapea käytävä siirtävät painopisteen valtiosta instituutioihin, jotka voidaan korruptoida ja joita kansalaisyhteiskunnan on pidettävä ruodussa; pankkijärjestelmä on luottamuksen ääriesimerkki — Lehman Brothersin luottamuspula kärjisti finanssikriisin ja pankkipako on klassinen mekanismi, kun taas Basel III nosti vakavaraisuutta mutta romahdutti kannattavuuden, jäädytti kilpailun pienemmästä päästä ja tuotti entistä keskittyneemmän sektorin, minkä lisäksi tuotot siirtyvät sääntelemättömiin segmentteihin kuten kryptoihin; käytännön johtopäätöksenä koulutus on sekä kyvykkyyden että luottamuksen perusta, joskin yliopistojärjestelmän vastaavuus digitalouden tarpeisiin on avoin kysymys, ja isossa yhteiskunnassa tutkinnot ja julkiset referenssit toimivat signaaliarvona, koska kukaan ei voi havainnoida sinua suoraan.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English