---
title: "Sodan realismi ja Mearsheimer | Mika Aaltola | Neuvottelija 170"
summary: "Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kertaa Ukrainan sodan ensimmäisen vuoden päiväkirjamaisesti ja arvioi, missä hänen omat ennusteensa osuivat ja missä eivät. Keskustelun ytimessä on rakenteellinen realismi ja Mearsheimerin etupiiriajattelu, joka pienen valtion näkökulmasta on lohduton ja historiallisesti huono ennuste vakaudesta. Aaltola avaa myös Suomen Nato-prosessin dynamiikkaa, Yhdysvaltojen viestien tulkintaa ja sitä, miksi kansan mielipide kääntyi ennen poliittista johtoa. Hän arvioi Venäjän strategista kulttuuria pysyvänä rakenteena ja ennustaa sodan päätyvän jäätymiseen eikä rauhansopimukseen. Julkaistu 8.1.2023."
datePublished: 2023-01-15
dateModified: 2023-01-15
lang: fi
section: society
sections: ["society"]
authors: ["Sami Miettinen"]
tags: ["Neuvottelija","EP170","Mika Aaltola","Ukraina","Nato","Mearsheimer","Realismi","Venäjä","Strateginen kulttuuri","Pelote"]
englishUrl: https://www.neuvottelija.com/ai/ep170-sodan-realismi-ja-mearsheimer-mika-aaltola/
canonical: https://ai.neuvottelija.fi/yhteiskunta/ep170-sodan-realismi-ja-mearsheimer-mika-aaltola/
---
# Sodan realismi ja Mearsheimer | Mika Aaltola | Neuvottelija 170

# Sodan realismi ja Mearsheimer | Mika Aaltola

> **Tiivistelmä:**
> Neuvottelija-kanavan jaksossa 170 Sami Miettinen haastattelee **Ulkopoliittisen instituutin johtajaa Mika Aaltolaa** hänen Ukrainan sodan ensimmäistä vuotta käsittelevästä päiväkirjakirjastaan. Näkemykset ovat vieraan omia, ja jakson lopun ennusteet on tehty tammikuussa 2023. Julkaistu 8.1.2023.

---

## Päiväkirjamuoto ja jälkikäteisperustelun ansa

Jakso alkaa metodikysymyksellä, ja se kannattaa lukea ennen muuta. Miettinen kysyy, kuinka paljon Aaltolan ajasta menee luottamuksellisiin taustatilaisuuksiin ja onko niillä fundamentaalista eroa julkiseen esiintymiseen.

Aaltolan vastaus erottaa kaksi asiaa: **luottamuksellinen tieto on erikseen**, mutta privaattikeskusteluista ammentaa aina ideoita. Lähteiden ja tapaamisten paljastaminen ei ole hyveellistä eikä hänen tyyliään — kirjassa ei siksi ole skandaalinkäryisiä elementtejä, ei puheluita eikä sitä, kuka soitti. *"Ihminen on laumaeläin, eli kyllähän se vaikuttaa aika paljon, kenen kanssa keskustelet, niihin omiin ideoihin maailmasta."*

Siitä syntyy jakson kantava eettinen periaate: **vain etukäteen annettu ennuste on arvokas**, jälkikäteen uudelleen kirjoitettu on höpöä. Aaltola myöntää vaaran omakohtaisesti:

> "Minkä tahansa mielipiteen, jonka olen sanonut vuonna X ja Y, voi saada sopimaan niin että oikeasti tarkoitin tätä — vaikka sitten selkeästikin on ollut sihti hieman hukassa, ja kenelläpä ei olisi. Jälkikäteisperustelut ovat yleensä aina merkki siitä, että jotain on mennyt vikaan."

Hän ei kuitenkaan tuomitse jälkikäteistä selittämistä, vaan lisää inhimillisen varauksen: *"joskus sitä ihminen on alastomana ihmisten edessä ja joskus sitä on erehtyväinen."*

## Kiova ei kaatunut — ja se muutti kaiken

Ensimmäinen kohta, jossa Aaltola arvioi oman ennusteensa menneen pieleen, on sodan alku. Hän oli **aika lailla samaa mieltä amerikkalaisten tiedustelulähteiden kanssa**: taistelu on todella vaikea, Venäjän aseellinen ylivoima massiivinen — Venäjä oli edellisenä vuonna rankattu maailman toiseksi vahvimmaksi asevoimaksi. *"Luulin, että Kiova kaatuu, mutta se ei kaatunut."*

Ja hän tekee siitä vastaesimerkin, joka on jakson tärkein vastafaktuaali: **jos Kiova olisi kaatunut, Itämeren alueella asiat olisivat nyt paljon painostavampia**. Pahin skenaario olisi lähtenyt liikkeelle, dominot olisivat alkaneet kaatua, ja Suomen tunnelma olisi hyvin paljon hermostuneempi. Nyt se on *"herännyt ja aika päättäväinen"*: Nato-jäsenyyttä on haettu, kutsu on saatu, ja viimeisiä ratifikaatioita odotetaan Budapestista ja Ankarasta.

Hostomelin lentokentästä hän tekee informaatiosotaa koskevan huomion, jonka pointti on kuvaston valinnassa: **Ukraina on informaatiosodankäynnissä sukupolven Venäjää edellä**. Kiovan pohjoispuolella käydyt massiiviset taistelut eivät näy kuvissa juuri lainkaan — nähdyt kuvat ovat siviilipuolustuksesta. Se on ollut tietoinen valinta:

> "Kun mummot tekevät Molotovin cocktaileja Kiovan kaduilla, niin se kuvastaa Ukrainan vastarintaa paljon paremmin kuin massiiviset taistelut muutaman kilometrin päässä pohjoisessa."

## Tutkijan velvollisuus ja eskalaation hallinta

Miettinen palauttaa mieleen sodan ensimmäisen päivän, jolloin Aaltola oli aamusta lähtien televisiossa ottamassa rankkaa kantaa. Aaltolan mukaan **tutkijan eettinen velvollisuus sodan syttyessä on valmistella ihmisiä siihen, mitä on edessä** — eikä se ole vuosilukujen luettelemista tai karttakepillä rintamalinjojen osoittamista, vaan sen kuvaamista, **mitä sota ilmiönä on ja kuinka herkästi se leviää**.

Koko vuosi oli hänen mukaansa myös **kamppailua eskalaation kontrollista**. Hinta on se, että ukrainalaiset joutuvat sotimaan läntisen avun suoman turvan varassa, mutta huomio on siinä, miten sota saadaan pysähtymään ja Venäjä sidotuksi. Yhdysvallat pyrki koko ajan siihen, **ettei anneta liian tehokkaita aseita**, vaan tasoa nostetaan vähitellen, jottei Venäjä reagoi rajusti jossakin muualla.

## Miten Washingtonin viesti pitää lukea

Nato-prosessista jaksossa käydään konkreettinen tulkintakiista. Miettinen viittaa **Risto E. J. Penttilän** kirjaan *Pitkä tie Natoon* ja siihen, että nimetön lähde oli väittänyt Yhdysvaltojen olleen vahvasti Suomen jäsenyyttä vastaan silloin, kun Niinistö lähti Washingtoniin — ettei nyt ollut oikea aika eskaloida.

Aaltola on eri mieltä, ja hänen perustelunsa on rakenteellinen. Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmä perustuu **itsestään huolta pitäville kumppaneille**, jotka ovat varustautuneet sopivalle tasolle, jottei Yhdysvaltojen tarvitse koko ajan tulla apuun. Siksi keskeinen viesti Suomelle ja Ruotsille oli:

> "Jos Natoon haluatte, te sinne pääsette — mutta teidän pitää signaloida se tavattoman vahvasti, koska sinne ei haluttomia oteta."

Alussa se saattoi näyttää torjuvalta asenteelta. Aaltolan mukaan **Bidenin puhe tapaamisen jälkeen oli aika selkeä** — Suomen ja Ruotsin halu oli sulka hänen hattuunsa. Oikea tulkinta oli siis se, että Yhdysvallat halusi hakijoiden käyvän prosessin sisäisesti läpi eikä menevän **Venäjän propagandan ansaan**, jonka mukaan Yhdysvallat manipuloi ja houkuttelee kansoja Natoon. *"Se ei ole yhtään Yhdysvaltojen intressissä."*

Ja hänen mukaansa ulkopoliittinen johto tulkitsi sen oikein.

**Kansan näkemys oli muuttunut jo aikaisemmin ja jyrkästi.** Selitys on kuvastossa: sodan kuvat olivat *"niin yksi yhteen suomalaisen strategisen kulttuurin keskeisten tapahtumien ja kuvien kanssa"*, että suomalaiset ymmärsivät heti mistä on kysymys.

Vaihtoehdoista Aaltola nostaa myös **Pohjolan linnakkeen**, joka yleistyi keväällä 2022. Se kaatui käytännölliseen laskelmaan: *"uuden luominen on aina vaikeampaa kuin vanhaan liittyminen"* — uusi turvallisuusjärjestelmä olisi vaatinut enemmän aikaa kuin Natoon liittyminen. Ja kolmas vaihtoehto, paikoilleen jääminen, olisi tarkoittanut **epäsuoraa hyväksyntää Venäjän uhkavaateille**, joihin sisältyi etupiiriajattelu.

## Mearsheimer ja rakenteellisen realismin ongelma

Tästä päästään jakson otsikkoteemaan, ja Aaltolan käsittely on täsmällinen.

Ensin määrittely: **realismia on montaa sorttia** — klassista ja rakenteellista. Rakenteellisen realismin koulukunnista **Mearsheimer** edustaa sitä näkemystä, että sotien välttämiseksi napojen eli suurvaltojen väliset alueet pitää hoitaa niin, että suurvaltojen intressipiirit eivät törmää toisiinsa.

Sitten kritiikki, kolmessa osassa:

- **Pienen valtion näkökulmasta se on lohdutonta**, koska se asettaisi Suomenkin Venäjän etupiiriin.
- **Etupiirisopimukset ovat historiallisesti enteitä tulevasta sodasta.** *"Ei siinä montaa kuukautta tai vuotta ehtinyt kulua, kun sota on syttynyt."*
- **Se ei ole toiminut missään historiallisessa vaiheessa.** Malli kuulostaa nätiltä — vähän kuin 1500- ja 1600-luvun siirtomaajaot, jotka toivat tietyn vakauden ajan — mutta ne päättyivät suurvaltojen sotiin, koska ahneus kasvaa ja suurvallat nousevat ja laskevat. *"Euroopassa on käyty kaksi maailmansotaa."*

Ukrainan tapauksessa hän purkaa abstraktion konkretiaan: **Ukraina ei ole pieni** — se on pinta-alaltaan Euroopan laajin valtio Venäjää lukuun ottamatta, ja siellä on kymmeniä miljoonia ihmisiä. *"Sen uhraaminen Mearsheimerin kauniin abstraktion varassa olisi pikkusormen antamista pirulle."*

Loppupäätelmä on normatiivinen: *"Emme kaipaa sellaisia suurvaltojen etupiirijakoja, jotka vievät vapailta kansakunnilta oikeuden määrätä omista asioistaan."*

## Strategisen kulttuurin kellotaajuus

Miettisen kysymys on hyvä: jos Venäjän strateginen kulttuuri on vahva ja hidasliikkeinen ja Saksalla on iso inertia, miksi Suomi käänsi kurssinsa niin nopeasti?

Aaltolan vastaus on, että **nopeus on pienen maan perushyve**: pitää haistaa tilanne. *"Machiavelli neuvoi, että erityisesti pienen pitää osata tarttua hetkeen."* Mitä enemmän viivyttelee, sitä varmemmin optimaalinen ajankohta on menetetty.

Suomen ulkopolitiikka on hänen mukaansa perustunut ajatukselle, että **tehdään mikä toimii** — ja pienillä mailla on aina ongelmansa sen suhteen, miten kauan ne ovat olemassa. *"Meitä ei ole miehitetty, emme ole hävinneet itsenäisten valtioiden joukosta."*

Kylmän sodan ajasta hän antaa tulkinnan, joka on jakson kiinnostavin historiallinen uudelleenluenta: se oli yritys olla **läntisimmässä mahdollisessa positiossa**. Puolueettomuutta Neuvostoliitto ei koskaan tunnustanut, mutta Suomi oli puolueeton omasta mielestään — **eri käsitykset Suomen statuksesta loivat liikkumatilaa**. Läntisin mahdollinen positio on tarkoittanut maailmanmarkkinoihin kytkeytymistä, demokratiaa ja vapaata markkinataloutta, ja ne ovat olleet myös turvia.

> "Se karhun kainalossa oleminen on vaatinut taitoa. Nyt kun karhu on hereillä ja se on äreä, niin se vaatii myös sitä pelotetta."

## Venäjän strateginen kulttuuri: rakenne, ei kohtalo

Miettinen viittaa aiempaan jaksoonsa **Martti J. Karin** kanssa ja tämän teoriaan Venäjän strategisesta kulttuurista — silovikit, oligarkit, tsaari ja kansan selviytymismentaliteetti — joka rakenteellisesti selitettynä saa analyyttistä uskottavuutta.

Aaltolan vastaus alkaa normatiivisella varauksella, joka on olennainen: **ketään ei ole tuomittu johonkin rooliin, ei Venäjääkään**. Sitä ei ole kiveen hakattu.

Mutta pysyvä piirre on **laajentumishakuisuus** — *"jokia pitkin kohti merta"* — ja sen taustalla omat kokemukset: mongolivalloitukset, Napoleon, Hitler. Ne ovat luoneet käsityksen, jossa **laajentuminen on tavallaan puolustautumista** ja Venäjää on kohdeltu väärin. Se on venäläisen strategisen kulttuurin kulmakivi.

Sukupolvelle suunnattu perusviesti on hänen mukaansa selvä: **ei sovi odottaa Venäjän muuttuvan kovin nopeasti positiiviseen suuntaan** — ja se on vastakkainen sille, mitä itsellemme hoimme.

Siitä hän esittää kysymyksen, johon ei anna varmaa vastausta: **oliko Venäjällä koskaan todellista aikomusta** toteuttaa lupauksensa siirtymisestä demokratiaan, kansainvälisen oikeuden noudattamiseen ja naapureiden kunnioittamiseen — vai olivatko ne korulauseita heikkouden aikana? Silovikkien mielestä laajentumishakuisuus oli ehkä läsnä jo Jeltsinin kaudella.

Nykytilanteesta hän on suora: **Putin kokee käyvänsä sotaa länttä vastaan**, ei Ukrainaa vastaan, ja Venäjän puolustamiseksi. *"Me tiedämme, että tämä on puppua, mutta se venäläinen tulkinta heidän linssiensä läpi saattaa olla jossakin määrin aitoa ajattelua"* — ja jossakin määrin täysin propagandistista, muulle maailmalle syötettyä.

**Kiinasta** hän tekee rinnastuksen: samanlainen nöyryytyskertomus, keskustan valtakunta, jolle kuuluva paikka pitää lunastaa. Miettinen tiivistää: nöyryytys leikkaa nämä kaksi kasvuhakuista strategiahistoriaa. Aaltola lisää geostrategisen taustan — **Kiina irrotettiin Neuvostoliitosta ja sidottiin orastavaan globaaliin talouteen**, mistä syntyi globalisaation malli: tuotanto siirtyi Kiinaan, inflaatio laski, ja saatiin vakaan maailmantalouden jakso. Nyt se näyttäytyy Yhdysvalloissa pelkona ja jännityksenä siitä, **antaako Kiina Venäjän hävitä sodan** — kun me täällä ajattelemme, ettemme anna Ukrainan hävitä.

## Sotapsykoosi, demonisointi ja karnevalisointi

Miettinen kertoo joutuneensa Twitter-väittelyyn "sotapsykoosista" ja puolustaa sitä, että esimerkiksi **Sofi Oksasen** kaltaiset ihmiset, jotka olivat vuosikymmeniä virallisen totuuden väärällä puolella Baltian suhteen, saavat hyvillä mielin kirjoittaa terveisiä ukrainalaisiin tykinammuksiin.

Aaltola ei innostu keskustelusta itsestään: **sodan karnevalisaatio on nojatuolista joutilasta aikaa**, jossa sotaa tulkitaan teatteriperformanssina tai taidekokemuksena. Hän myöntää, että sotaan on aina liittynyt kulttuurisia piirteitä — torvensoittoa, lippuja, rummun pärinää, käsityksiä siitä mikä on sopivaa — ja että sääntöyhteiskunnassa säädyllisyyttä haetaan.

**Demonisaatiosta** hänen analyysinsä on rakenteellinen ja se erottaa kaksi järjestelmää:

- **Demokratioissa** vihollisen näkeminen pahana tapahtuu usein vasta silloin, kun on huomattu kansanmurhia ja vaino on läsnä. Sanalle "paha" ei tarvitse antaa uskonnollista sisältöä: **se on vahingollista, ja ihmissydän kavahtaa vahingollista.**
- **Itsevaltaisemmissa järjestelmissä** vaino, kansanmurhat ja kansainvälisen lain rikkominen ovat sodankäyntitaktiikkaa. **Venäjä demonisoi Ukrainan ennen sotaa**, koska se on välttämätöntä rajun taktiikan käyttämiseksi.

Ja hän lisää syyn siihen, miksi reaktio näkyy juuri kansalaisten teoissa: **länsi on julistautunut neutraaliksi** — Suomi ei ole sodan osapuoli, eivät ole Yhdysvallatkaan. *"Tässä tilanteessa kansalaisyhteiskunnat reagoivat, koska valtiot eivät reagoi, koska eskalaation riski on liian suuri."*

Hänen oma painotuksensa on toisaalla: *"En jaksaisi taidekriittisesti lähestyä sotaa, vaan keskittyä siihen, että ihmisiä kuolee ja ihmisten arkea tuhotaan."* Karnevalismi on niin sivuseikkainen nyanssi, ettei siihen kannata uhrata montaa uutissykliä.

## Asetoimitusten rajat

Miettinen huomauttaa, että vaikka periaatteessa pidettiin kiinni hyökkäystä edeltävästä tasosta, **de facto asetoimitukset ovat eskaloituneet paljon**: humanitaarisesta avusta kevyisiin aseisiin, sitten Himarsit ja Patriot-järjestelmät, ja nyt keskustellaan Leopard-taistelupanssarivaunuista.

Aaltolan vastaus alkaa doktriinista: **Kissingerin lausunto**, jonka mukaan ydinasevaltion hyökätessä muiden on väistyttävä — hyökkäävä ydinasevaltio saa päättää sodan säännöt. *"Mutta tässähän kävi niin, että Venäjä päättää sodan säännöistä yhä vähemmän."* **Ukrainan toimijuus on korostunut**, ja sen rohkaisemana länsi on toimittanut tehokkaampia aseita.

Nykyinen raja on hänen mukaansa täsmällinen: **ilmapuolustusjärjestelmiä toimitetaan, mutta ei sellaisia asejärjestelmiä, jotka mahdollistaisivat iskut niihin venäläisiin kohteisiin, joista ohjuksia ammutaan.** Se on hienosäätöä, jossa käsikopelolla kokeillaan Venäjän reaktioita — mutta pääsääntö on selvä: *"jos päämääränä on se, että Venäjän oikeudeton sota saadaan päättymään huonosti, niin aseita sinne on annettava, jotka toimivat."*

## Ennuste: jäätyminen, ei rauhansopimus

Sodan kulusta Aaltola antaa tammikuussa 2023 kaksi ennustetta.

Ensimmäinen on optimistinen: **vuoden kuluessa Ukraina kykenee ottamaan alueita takaisin** ja ehkä aloittamaan jälleenrakennuksen joissain osissa maata.

Toinen on synkkä ja se on jakson pääennuste. Venäjä ei anna helposti periksi, koska **sota ja sen oikeutus ovat syvällä Venäjän valtiokehossa**: se on pyhä sota äiti Venäjän tavoitteiden saavuttamiseksi, ja ukrainalaiset on poisinhimillistetty.

> "Todennäköisesti sota ei pääty rauhansopimukseen, vaan konfliktin jäätymiseen: sitä käydään tietyissä osissa Ukrainaa, ja kumpikin osapuoli on sen verran nääntynyt, ettei kykene eikä halua — eikä pysty enää isoihin voittoihin."

Hän lisää, että **jäätyminen on myös venäläinen tapa hoitaa tuollaisia asioita**: periaatteesta ei tingitä, konfliktit vain eivät koskaan lopu.

Miettinen testaa ennustetta neuvottelukoulutuksestaan tutulla skenaariolla: Ukraina hyväksyisi rauhan luovuttamalla Krimin, mutta saisi Donetskin ja Luhanskin sekä Mustanmeren kaistaleen, ja pakotteita alettaisiin purkaa. Venäjän minimipositiona olisi presenssi Mustallamerellä esimerkiksi Sevastopolin laivastotukikohdan kautta.

Aaltolan vastaus on kaksiosainen. **Suurvallat vetäytyvät** — Yhdysvallat lähti Vietnamista raskaiden tappioiden jälkeen — ja suurvallan kannattaa vetäytyä, ettei se menettäisi suurvalta-asemaansa. Mutta Venäjälle on käymässä pahempi: **se on luomassa rajalleen vertaisvastustajan.** Ukraina, joka nousee, kykenee käymään sotaa yksi yhteen Venäjän kanssa, ja **se muuttaa koko Euroopan geostrategista asetelmaa**. Venäjän alkuperäinen tavoite oli päinvastainen: **Ukrainan suomettaminen**, jossa Venäjä päättäisi Ukrainan ulkopolitiikasta nukkehallintojen kautta.

Neuvottelujen ajoituksesta hän antaa periaatteen, joka on jakson kirkkain: **kaikki asiat eivät ole neuvoteltavissa.** *"Al-Qaidan kanssa oli aika vaikea neuvotella. Maailmankuvat eivät kohtaa, ja sota on niin pyhää tietyille toimijoille, että eivät ne siitä luovu ennen kuin heidät tuhotaan."* Ja siitä seuraa varoitus suomalaiselle tavalle ajatella:

> "Kaksi monologia samassa huoneessa ei ole dialogi. Me Suomessa ollaan usein menty vähän siihen ansaan, että dialogi on aina hyvä."

Neuvotella kannattaa vasta, kun aika on kypsä — ja **Venäjä ei ole vielä ylivenynyt ja yliväsynyt.**

## Pelote palaa suomalaiseen sanastoon

Jäätyneen konfliktin seuraus Suomelle on Aaltolan mukaan se, että **itärajan pelote on yhä määrittävämpi piirre** — mitä se ei ole ollut moneenkymmeneen vuoteen. Ja pelote on hänen määritelmässään kaksipuolinen: **ei vain kyky estää maahantunkeutuminen, vaan myös kyky iskeä takaisin.**

Suomen omasta strategisesta kulttuurista hän on tässä kohtaa puolustava. Suomella on **malttia**, kansallista kyvykkyyttä ja toimiva puolustus, mikä mahdollistaa rauhallisemman kielen: *"Ei meidän tarvitse huutaa, koska asiat ovat meidän omassa hallinnassamme."* Ei myöskään tarvitse siirtyä balttilaiseen tapaan ajatella Venäjästä — ja de facto Nato-jäsenyys antaa lisäelementtejä, *"että voimme nukkua yömme rauhassa."*

Mutta yhtä asiaa ei enää hyssytellä: **Venäjä on laajentumishakuinen toimija, ja sen voi sanoa ääneen.** *"Ei tarvitse värikoodata enää näitä asioita."*

Miettinen tuo tähän myös oman itsekritiikkinsä: **balteille naureskeltiin, ja he olivat oikeassa** — Suomen olisi varmaan pitänyt tehdä samoin.

## Eurooppa: Puola, Britannia, Ranska

Euroopan sisäisestä asetelmasta Miettinen kertoo saaneensa **kunnioitusta Puolaa ja Baltiaa kohtaan** — siellä on kovaa realismia, vaikka ne ovat olleet EU:n ulkokehällä rettelöitsijöinä — kun taas Ranska ja Saksa vaikuttavat mearsheimerilaisilta, valmiilta uhraamaan ja etsimään Putinille off-rampeja.

Aaltolan analyysi on suurvaltojen kulttuurihistoriaa:

- **Itäeurooppalainen näkemys tulee korostumaan**, ja **Britannian paluu Suomen puolustuskartalle on tärkeää** — briteillä on ymmärrystä alueesta ja kykyä ajatella isosti.
- **Ranskalla ja Venäjällä on oma kanssakäymisen historiansa** — he ovat olleet liittolaisiakin, ja perinne siitä että "asioista voidaan sopia" ulottuu dynastiseen Eurooppaan, jossa hovien väliset ristiinnaimiset ratkoivat ongelmia.
- **Suurvallat näkevät suurpiirteisemmin kuin pienet maat.** Esimerkkinä Trumpin ehdotus ostaa Grönlanti: Tanskassa kavahdettiin, Yhdysvalloissa ihmeteltiin, eikö tanskalainen osaa katsoa kartasta miten lähellä ja miten strategisesti tärkeä Grönlanti on.
- **Ranskalla on omat ongelmansa frankofonisessa Afrikassa** — Malissa Venäjä puukotti Ranskaa selkään, ja se tuntui Pariisissa. Silti ranskalainen suurvalta-asenne tykkää lähteä voittajan puolelle, ja **Ranskan asetoimitukset ovat kasvaneet**, koska on huomattu että Ukraina saattaa voittaa.
- **Yhdysvaltojen laskelma on eksplisiittinen:** neljä prosenttia puolustusmenoista on mennyt Ukrainan tukemiseen, ja sillä on tuhottu iso osa Venäjän sotilaallisesta kyvykkyydestä — *"sijoituksena aika hyvä"* — plus tuleva liittolainen ja **signaaliarvo Kiinalle**: jos lähdette samalle tielle, teille saattaa käydä samoin.

## Venäjän pelotearvo lähellä nollaa

Yksi jakson terävimmistä havainnoista koskee sitä, mitä sota teki Venäjän pelotteelle Suomessa. Aaltolan mukaan **Venäjän pelotearvo Suomessa on tällä hetkellä lähellä nollaa**.

Perustelu on psykologinen ja empiirinen yhtä aikaa: aiemmin Nato-keskustelu päätyi aina kysymykseen siitä, mitä Venäjä tekisi — ja se pelotti. Nyt ei enää.

> "Lähtiessään sotaan Putin menetti sen pelotteen, joka on ihmisten nupeissa, koska se laittoi Venäjän voiman testiin — ja Venäjän voima todettiin köykäisemmäksi kuin kuviteltiin."

Varaus seuraa heti: **yksi alue, jossa Venäjällä on aseellinen ylivoima, ovat pohjoiset merialueet.** Ja siihen liittyy jakson keskeisin Suomea koskeva väite:

> "Suomi ulottuu Kuolan niemimaalta Pietarin porteille, Suomenlahden kapeikkoon, yhteen maailman strategisesti tärkeimmistä paikoista. Meidän pitää ymmärtää, että Suomi on äärettömän tärkeässä strategisessa paikassa. Sen takia meillä myös on ystäviä — jos meillä on omaa kyvykkyyttä pitää huolta tästä alueesta."

Ja tässä hän nimeää oman positionsa: **klassinen realismi, ei Mearsheimer-realismi.** Klassinen realismi menee niin, että **jos maa kykenee hoitamaan omat asiansa, se ei ole rasite muille** — ja silloin sillä on ystäviä, jotka ovat strategisesti kiinnostuneita sen auttamisesta. Niitä löytyy Ruotsista, Norjasta ja Baltiasta, mutta ratkaisevaa on strategisen intressin löytyminen **Washingtonista, Lontoosta ja Brysselistä**.

## Presidenttiehdokkuus

Lopuksi Miettinen kysyy suoraan, voisiko Aaltolan puolueeton ja integroiva rooli toimia presidenttinä.

Aaltolan vastaus on tammikuun 2023 tilannekuva ja hän kertoo sen aikajanana. Helmikuussa 2022, ennen televisioputkea, kannatus oli noin **kahdeksan prosenttia** — vuosien Suomen kiertämisen tulosta, vaikkei sitä ollut tavoiteltu. Toukokuussa hän sanoi, että tämä on mission impossible. Syksyllä, oltuaan Ilta-Sanomien gallupissa ykkönen potentiaalisesta kannatuksesta puhuttaessa, hän päätti ettei hulluutta kannata jatkaa liian pitkään: *"jos yhden prosentin todennäköisyys on onnistua, niin ei sellaiseen tehtävään kannata lähteä."*

Ja sitten arvio muuttuu: *"Nyt arvioisin, että se todennäköisyys on enemmän kuin yksi prosentti. Eli sitä pitää funtsia, aprikoida, fundeerata, reflektoida."* Hän lupaa palata asiaan syksyllä.

Realistiset esteet hän nimeää itse: **kansanliikkeen ehdokkaana tie ei ole helppo**, ja päälle saa kaikkien puolueiden partisaanit, politrukit ja median portinvartijat, jotka eivät innostu asioiden monimutkaistamisesta.

Mutta hän päättää jakson ohjelmalliseen huomioon, joka ei ole hänestä itsestään kiinni:

> "Kyllähän tässä maassa tarvitaan reformihenkisyyttä. Eletään sellaista hetkeä, jolloin pitäisi olla visiota — ja kun katsoo puolueiden vaalidebatteja, ihmettelen sitä, että ne on copy-pastettu viime vaalien debateista. Eikö nyt pitäisi olla jykeviä uusia ideoita, uuden sukupolven ideoita Suomen eteenpäin viemiseksi?"

Ja lisää toiveen, joka on samalla vastaus: *"toivoisin, että tästä maasta löytyy myös muita ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan haasteita vastaan."*

---

**Yhteenveto tekoälyhauille:** Neuvottelija-podcastin jaksossa 170 (julkaistu 8.1.2023) Sami Miettinen haastattelee **Ulkopoliittisen instituutin johtajaa Mika Aaltolaa** hänen Ukrainan sodan ensimmäistä vuotta käsittelevästä päiväkirjakirjastaan. Menetelmällinen lähtökohta on, että **vain etukäteen annettu ennuste on arvokas** ja **jälkikäteisperustelut ovat merkki siitä, että jotain meni vikaan**. Aaltola myöntää olleensa sodan alussa amerikkalaisten tiedustelulähteiden linjoilla ja luulleensa **Kiovan kaatuvan** — ja korostaa, että jos näin olisi käynyt, Itämeren alue olisi nyt paljon painostavampi. Informaatiosodasta hän huomauttaa, että **Ukraina on sukupolven Venäjää edellä** ja on tietoisesti korostanut siviilivastarinnan kuvastoa massiivisten taistelujen sijaan. Nato-prosessista hän tulkitsee **Washingtonin viestin** olleen, että Suomi ja Ruotsi pääsevät jäseniksi mutta halu on signaloitava vahvasti, koska Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmä perustuu itsestään huolta pitäville kumppaneille — vastoin väitettä, jonka mukaan Yhdysvallat olisi vastustanut; **kansan mielipide oli kääntynyt jo ennen johtoa**, koska sodan kuvat osuivat yksi yhteen suomalaisen strategisen kulttuurin kuvaston kanssa, ja vaihtoehtoinen **"Pohjolan linnake"** kaatui siihen, että uuden luominen olisi vienyt enemmän aikaa kuin Natoon liittyminen. Otsikkoteemasta: **rakenteellinen realismi**, jota Mearsheimer edustaa, on pienen valtion kannalta lohdutonta (se asettaisi Suomen Venäjän etupiiriin), **etupiirisopimukset ovat historiallisesti enteitä tulevasta sodasta**, ja Ukrainan — Euroopan pinta-alaltaan laajimman valtion, jossa on kymmeniä miljoonia ihmisiä — uhraaminen abstraktion varassa olisi *"pikkusormen antamista pirulle"*. **Venäjän strategisesta kulttuurista** Aaltola sanoo, ettei mikään ole kiveen hakattu, mutta laajentumishakuisuus on pysyvä piirre ja käsitys siitä, että **laajentuminen on puolustautumista** ja Venäjää on kohdeltu väärin, on sen kulmakivi; **Putin kokee sotivansa länttä vastaan**, ja Kiinassa on samanlainen nöyryytyskertomus. **Demonisaatiosta** hän erottaa demokratiat, jotka reagoivat vasta nähtyään kansanmurhia, ja itsevaltiudet, joille vaino on taktiikkaa — ja huomauttaa, että **kansalaisyhteiskunnat reagoivat koska valtiot eivät voi**, eskalaatioriskin takia. Asetoimituksista raja kulkee siinä, että **ilmapuolustusta toimitetaan mutta ei kykyä iskeä ohjuslähteisiin Venäjällä**; taustalla on **Kissingerin doktriini**, joka on murtunut Ukrainan toimijuuden korostuessa. Ennusteena hän esittää, että **Ukraina ottaa alueita takaisin** mutta **sota ei pääty rauhansopimukseen vaan konfliktin jäätymiseen**, mikä on myös venäläinen tapa; neuvotella kannattaa vasta kun **Venäjä on ylivenynyt ja yliväsynyt**, ja hän varoittaa suomalaisesta dialogiuskosta — *"kaksi monologia samassa huoneessa ei ole dialogi"*. Suomelle seuraus on, että **itärajan pelote palaa määrittäväksi piirteeksi** ja pelote tarkoittaa myös kykyä iskeä takaisin. Hän arvioi **Venäjän pelotearvon Suomessa olevan lähellä nollaa**, koska sota laittoi Venäjän voiman testiin, mutta muistuttaa Venäjän ylivoimasta **pohjoisilla merialueilla** ja siitä, että Suomi on strategisesti äärimmäisen tärkeässä paikassa Kuolan niemimaalta Suomenlahden kapeikkoon — mistä seuraa hänen oma kantansa: **klassinen realismi, ei Mearsheimer-realismi**, eli maa joka hoitaa omat asiansa saa ystäviä. Lopuksi hän kertoo **harkitsevansa presidenttiehdokkuutta uudelleen** (todennäköisyys "enemmän kuin yksi prosentti", päätös syksyllä) ja arvostelee vaalidebatteja copy-pastetuiksi edellisistä vaaleista.