EP175 · Yhteiskunta · 2023-02-17
Suomi ei ole vapaa markkinatalous | Lasse Pipinen & Tero Lundstedt | Neuvottelija 175
Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Lasse Pipinen ja sisältöjohtaja Tero Lundstedt vastaavat väitteeseen, että ajatuspajojen aika olisi ohi. Keskustelun ytimessä on Liberan kahden miljardin leikkauslista, joka rakennettiin nimenomaan helpoista ja tutkimusperustaisista kohteista — ja silti se sai etujärjestöt liikkeelle. Jaksossa pohditaan, miksi Suomessa arvoliberalismi etenee mutta talousuudistukset jumittavat, ja miksi poliittisten päätösten prosessivaikutuksia ei juuri lasketa auki. Esiin nousevat myös ajatuspajan rahoitusmalli ja riippumattomuus julkisesta rahasta. Julkaistu 12.2.2023.
Suomi ei ole vapaa markkinatalous | Lasse Pipinen & Tero Lundstedt
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 175 Sami Miettinen haastattelee ajatuspaja Liberan toiminnanjohtajaa Lasse Pipistä ja sisältöjohtajaa Tero Lundstedtia. Libera on avoimesti liberaali ajatuspaja, ja esitetyt näkemykset ovat vieraiden ja heidän organisaationsa omia kantoja. Julkaistu 12.2.2023.
Onko ajatuspajojen aika ohi?
Jakso alkaa provokaatiosta. Miettinen viittaa Helsingin Sanomien Vision artikkeliin, joka hänen luennassaan suunnilleen väitti, että ajatuspajojen aika on ohi, ja kysyy, kokivatko vieraat sen hyökkäyksenä.
Pipisen vastaus on yllättävä, koska hän myöntää osan: hän ei ole täysin eri mieltä artikkelin kanssa, vaikka se oli monin paikoin ärsyttävä ja joiltain osin virheellinen.
“On tuntunut siltä, että viimeisen neljän vuoden aikana sille tiedolle, jota riippumaton kenttä tuottaa, ei ole ollut hirveän suurta kysyntää.”
Mutta hän kiistää päätelmän: aika ei ole ohi, vaan se on uudestaan edessä. Kysyntä vaihtelee kuten missä tahansa toiminnassa — joskus poliittinen retoriikka kiinnostaa enemmän, joskus vähemmän.
Lundstedt lisää poliittisen selityksen: hallituskausi on ollut hyvin epätavallinen, ja siihen on sisältynyt Liberalle vaikeita teemoja.
Ja tästä tulee jakson ensimmäinen rehellinen itsearvio. Korona-ajan rajoituskeskustelussa Libera oli puun ja kuoren välissä: yksilönvapauksien maksimoinnista puhuminen oli todella vaikeaa ilmapiirissä, joka hyväksyi vapausrajoitukset laajasti. Lundstedtin oma ensimmäinen työtehtävä oli kommentoida erityisen rankkoja kontrollitoimiehdotuksia — mutta isompaa julkaisua aiheesta ei koskaan tullut. Sen sijaan lähdettiin sille kulmalle, miten talous potkaistaan nousuun koronan jälkeen.
Pipisen selitys on rakenteellinen ja se on jakson paras huomio ajatuspajatyön luonteesta:
“Ajatuspajan arkeen kuuluu ajatella maailmasta jotakin vuosikymmenien päästä. Muutos tapahtuu hirvittävän hitaasti kehittyneissä yhteiskunnissa. Ja kun tapahtuu jotain hirvittävän nopeaa — perusoikeuksien rajoituksia, Uudenmaan sulkuja, kotiin pakottamisia — niin ei pienestä ajatuspajasta löydy viikon tai kahden varoitusajalla asiantuntemusta kirjoittamaan kattavasti oikeudellisista arvioista.”
Hän nostaa esiin myös yksittäisen havainnon, joka jäi vaivaamaan: anniskelulaista löytyi yhtäkkiä pykäliä, joilla täysin laillista elinkeinoa voitiin rajoittaa pelkällä ilmoituksella. Miettinen tunnistaa saman: ravintolat olivat helppo kurituskohde, koska muuten ei uskallettu sulkea yhteiskuntaa.
Kahden miljardin leikkauslista — ja miksi se on pieni
Miettinen kehystää Liberan tuoreen leikkauslistan Liberaalipuolueen yhdeksän miljardin listan rinnalle. Lundstedtin ensimmäinen tarkennus on käsitteellinen ja hän kertoo joutuneensa oikomaan sitä Twitterissä: listat eivät ole kilpailevia tuotteita, koska aikajänne on eri.
Liberan lista on tarkoituksella vaatimaton, ja perustelu on menetelmällinen:
- Kyse on matalalla roikkuvista hedelmistä, joista mikä tahansa hallituskokoonpano voi olla yksimielinen.
- Se on ensimmäisen vuoden homma, ei koko sopeutus.
- Työ tehtiin niin, ettei siitä pitäisi syntyä kädenvääntöä poliittisten laitojen arvomaailman pohjalta: kohteiden pitäisi olla tutkimuksen perusteella pääsääntöisesti haitallisia tukia, joten myös vihreiden, vasemmiston ja kokoomuslaisen pitäisi voida hyväksyä ne.
Ja he myöntävät mittasuhteen itse: VM:n arvio 9–10 miljardista kahdessa hallituskaudessa on varmaankin oikea, ja Liberalta löytyy pidemmällekin meneviä visioita, esimerkiksi vuoden 2021 varjokehys.
Kuka oikeastaan rahoittaa hyvinvoinnin
Miettisen kehysväite on, että julkinen keskustelu on vinossa: julkista rahankäyttöä kutsutaan hyvinvoinniksi, ikään kuin se olisi syntynyt tyhjästä eikä olisi kansalaisten omien niukkojen varojen jakamista.
Pipinen nimeää saman ajatusvinoumana ja täsmentää sen tavalla, joka on jakson tarkin talouspoliittinen havainto:
“Kun valtaosa tulonsiirroista tapahtuu keskiluokan sisällä, niin me itse asiassa rahoitamme omaa elämäämme — ja silti ajatellaan, että on hirveän hyvä, kun joku muu päättää mun varojeni käytöstä.”
Mutta hän on optimisti, ja perustelu on paradoksaalinen: koska valtion ympärille kertynyt läski on paisunut yli kansantalouden kantokyvyn, sitä on pakko leikata isolla kaavalla — ja siinä samalla valtion roolin pitäisi täsmentyä uudestaan. “Kun kaikkeen ei ole varaa, niin ehkä ruvettaisiin ymmärtämään sen rajoja.”
Miettisen turhautuminen kohdistuu siihen, ettei vasemmiston kanssa löydy edes reductio ad absurdum -argumentilla mitään ylärajaa: ei ole summaa, jonka jälkeen niukkoja resursseja ei kannattaisi enää kaataa johonkin menokohteeseen.
Pipisen arvio hallitusneuvotteluista on kuitenkin pragmaattinen: vaikka hallituspuolueet menisivät vaaleihin sammutetuin lyhdyin, kun neuvottelut käydään, niitä leikkauksia kyllä löytyy — pakkohan niitä on löytyä.
Verotuksesta Miettinen esittää oman laskelmansa: kokonaisveroaste 43 prosenttia on maailman viidenneksi korkein, ja jos julkinen velkaantuminen (noin kolme prosenttia BKT:stä) lasketaan päälle, ollaan lähes Tanskan tasolla 46 prosentissa. Silti keskustelussa etsitään lisää veroja — yleensä pääomaverotuksesta, vaikka pääoma on Suomessa äärimmäinen niukkuushyödyke.
Kotihoidon tuki: helppo kohde, joka ei ollutkaan helppo
Konkreettisin osuus koskee sitä, mitä listasta seurasi. Lundstedt myöntää heti: “eipä se sitten niin yksinkertaista ollutkaan.”
Eniten palautetta tuli kotihoidon tuen poistosta, ja hänen perustelunsa on vertaileva ja empiirinen:
- Ruotsi ja Tanska poistivat vastaavan tuen 2010-luvulla, koska se vaikuttaa epätasa-arvoisesti urakehitykseen.
- Vaikutus on erityisen huono maahanmuuttajanaisille, ja se selittää osaltaan sitä, miksi Suomi pärjää niin huonosti maahanmuuttajien työllisyysasteessa — ero on nimenomaan naisissa suuri.
Mutta asia meni ihmisillä välittömästi tunteisiin, ja vasta-argumentti oli varhaiskasvatuksen kriisi. Lundstedtin vastaus siihen on menetelmällinen: se kriisi pitää hoitaa joka tapauksessa — se on eri keskustelu.
Pipinen luettelee muut reaktiot, ja niistä muodostuu jakson opettavaisin kuvio:
- Yle-leikkausehdotus herätti yleläiset, ja Ylen rahoitusta puolustettiin julkisuudessa Merja Ylä-Anttilaa myöten.
- Varustamot hermostuivat huvitonniston tuen leikkaamisesta — “ettei välttämättä kannattaisi kelluttaa yökerhoja verorahalla.”
- Yleisradio löysi kotihoidon tukea käsittelevään juttuun tohtorin, jonka mukaan yhdenkään äidin ei pitäisi mennä töihin ennen lapsen kolmivuotissyntymäpäivää.
Ja siitä hän vetää yleistyksen, joka on jakson kantava ajatus:
“Aina löytyy etujärjestö, aina löytyy joku, jota se asia koskee. Ja tämähän on leikkausten kaikkein suurin ongelma: se koskee aina jotakuta.”
Hän on tässä rehellinen myös vastapuolen suuntaan: jos Yleltä otettaisiin 130 miljoonaa pois, muutama työntekijä joutuisi kilometritehtaalle — ja heitä se koskettaa aika dramaattisesti.
Arvoliberalismi etenee, talousliberalismi ei
Miettinen kysyy, onko suomalainen konservatiivisuus helpottanut arvo- tai talouspuolella. Pipisen vastaus erottaa ne selvästi.
Arvoliberalismissa kehitystä on tapahtunut. Hän kertoo nähneensä 44-vuotiaana aikuisiällään koko sen kehityksen, joka koskee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lainsäädäntöä, viimeisimpänä translain. Hänen oma kantansa on tiivis: “eihän sinun sukupuolesi valtiolle kuulu.”
Talouspuolella on käynyt päinvastoin: suomalaisista on tullut “aikamoisia säilyttäjiä”, joille saavutettu etu on äärimmäisen tärkeä.
Ja hän esittää kysymyksen, johon ei anna varmaa vastausta mutta joka on jakson kiinnostavin kulttuurinen hypoteesi:
“Miksi Suomi tulee aina vähän jäljessä? Ollaanko me todella oltu niitä metsäläisiä niin pitkään, että yhteiskunnan kehittyminen sodan traumoista ja ei niin vanhoista nälänhädistä on vielä kesken — ja vasta nyt tuntuu, että meillä olisi varaa siihen luksukseen, että luotettaisiin ihmiseen itseensä.”
Lundstedt vahvistaa molemmat puolet: arvoasioissa Suomi etenee Pohjoismaista viimeisenä ja pitkällä viiveellä, ja se vaatii ulkoapäin tulevaa painetta — ja talouspuolen säilyttämishalusta seuraa se, ettei muutoksia ole pystytty tekemään, vaikka muissa Pohjoismaissa ne on tehty jo aikaa sitten. “Suomalainen liberalismi on aika erikoinen ilmiö.”
Päätösten vaikutuksia ei lasketa auki
Miettinen esittää oman toiveensa: että joku laskisi auki poliittisten päätösten vaikutukset. Esimerkkinä hän käyttää hoitajamitoituksen 0,7:ää ja kutsuu sitä Neuvostoliitto-ajatteluksi: kun annetaan keskuskomitean tavoite, oletetaan että joku mekanismi saa sen aikaan.
Pipisen vastaus siirtää painopisteen ideologiasta osaamiseen, ja se on jakson analyyttisesti hedelmällisin uudelleenmuotoilu:
“Mä en näe sitä niinkään sosialismikysymyksenä vaan siinä, kuinka vähän ja ikävän usein poliitikoilla on ymmärrystä prosesseista.”
Hänen mekanisminsa on kaksiosainen:
- Ajatellaan, että poliittinen valta riittää käskemään asioita tehtäväksi — ja siitä syntyy desimaalimitoituksia.
- Annetaan mielellään takuita, koska takuu ei maksa mitään — mutta takuu johtaa lainsäädäntöön, joka velvoittaa kuntia, jotka ovat jo valmiiksi pulassa tehtäviensä kanssa. Ja sitten syntyy kustannuksia.
Hän on tässä kohtuullinen myös poliitikkoja kohtaan: kun päättäjä on kaukana hoitajatyön arjesta, ei yllätä, että joku heittää ilmoille mitoituksen ja olettaa asian hoituvan. “Ei välttämättä hoidu — tai sitten se tulee mahdottoman kalliiksi.”
Lundstedtin johtopäätös on yleinen: normikäskytys on hyvin harvoin toimiva ratkaisu, samoin hyvin yksinkertaistava leikkuri.
Sote-uudistuksesta he ovat rehellisen varovaisia: Libera on miettinyt hyvinvointialueita demokratian näkökulmasta, mutta ei rahoitusmallia — ja verotusoikeuskysymyksessä Lundstedtilla ei ole vahvaa kantaa, koska molemmat vaihtoehdot tuntuvat huonoilta.
Ajatuspajakenttä ja rahoitus
Evasta Pipinen puhuu kunnioittavasti mutta merkitsee eron. Eva tekee valtavan hyvää työtä ja on Emilia Kullaksen aikana tullut vähän arvoliberaalimpaan suuntaan. Sen rahoitus on ollut pidempään paljon vakaampaa — mutta juuri siitä seuraa riski:
“Siellä on vaarana tietynlainen edunvalvontariski, koska raha tulee pääsääntöisesti suoraan yrityksiltä, jotka ovat sitoutuneet siihen toimintaan.”
Ja tähän liittyy jakson otsikkolause. Helsingin Sanomien jutussa väitettiin, että 80-luvulla markkinatalous oli juurtunut Suomeen jo niin vakaasti, että Evassakin pohdittiin, kävikö työ tarpeettomaksi. Pipisen kuittaus on tyly:
“No, eipä käynyt. Enkä tiedä, minkä ikäinen toimittaja voi kirjoittaa markkinatalouden juurtuneen Suomeen 80-luvulla.”
Liberan oma rahoitusmalli on jakson konkreettisin institutionaalinen havainto, ja siinä on kolme osaa:
- Ei penniäkään julkista rahaa. “Niin kauan kuin me arvostelemme julkista päätöksentekoa, me pysymme siitä täysin riippumattomina.” Ei myöskään veikkausvaroja — ja Pipinen arvelee, että kaiken metelin jälkeen sieltä olisi vaikea saada pisaraakaan.
- Budjetti kerätään joka vuosi uudestaan. Se pitää nälkäisenä: varmaa vuosittaista pottia ei ole.
- Rahoituspooli on Suomessa pieni. Kun kysytään, keneltä rahaa pyydetään, vastaus on “niiltä, joilla sitä on” — ja se joukko ei ole laaja. Ulkomaista rahoitusta on suomeksi toimivalle ajatuspajalle vaikea saada, joten rahan täytyy tulla kotimaisilta lahjoittajilta.
Pipinen kertoo pyörittäneensä toimintaa seitsemän vuotta ilman kassakriisiä.
Vertailukohta Yhdysvaltoihin on rakenteellinen: siellä lahjoitukset saa vähentää verotuksessa, vaikka kokonaisveroaste on alle 30 prosenttia — Suomessa vastaavaa vähennyskäytäntöä ei ole. Miettinen muistuttaa vielä Antero Vartian tapauksesta, jossa Compensate-säätiö joutui väliaikaisesti vaikeuksiin, kun kerättiin rahaa ilman viranomaisen lupaa: rahankeräyslaki on Suomessa yhä aika antiikkinen. Lundstedtin tiivistys: “Ajatuspajat Amerikassa ovat ihan eri skene.”
Atlas Network, jota HS:n jutussa vihjailtiin taustavaikuttajaksi, saa Pipiseltä maanläheisen kuvauksen: se jakaa hakemusten perusteella pieniä apurahoja, usein tuhansia euroja, ja järjestää kaikille avoimia kokoontumisia. “Salaseuroiksi niitä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa.” Hyöty on vertaisoppiminen — ja hän lisää perspektiiviä antavan havainnon:
“Onneksi me saadaan täällä räyhätä veroasteesta ja työmarkkinoista, kun muut miettivät, saavatko naiset omistaa mitään.”
Atlaksen osuus vuosibudjetista on todella pieni.
Itävaltalainen koulukunta, Rand ja kryptot
Miettisen kysymykseen itävaltalaisen koulukunnan talousajattelusta Lundstedt vastaa, että sitä ehdotetaan heille silloin tällöin, mutta se on enemmän Liberan alkuaikojen asiaa. Sisältöjohtajan on mietittävä, mikä on oikeasti kiinnostavaa juuri tänä päivänä — onko se Hayekin Tie orjuuteen uudelleen.
Ayn Randista Pipinen tekee tunnustuksen: hän ei ole lukenut yhtäkään teosta, vaikka niitä odottaa hyllyssä. Miettinen erottelee omat kantansa: objektivismin teoriat eivät ole hänestä kovin uskottavia, kun taas itävaltalainen koulukunta on kiehtova tapa nähdä talouden dynamiikka mikrotasolta lähtien.
Pipisen linjaus sisällöistä on kuitenkin toisenlainen, ja se selittää, miksi tämän tyyppisiä teemapäiviä ei ole:
“Kaikki mitä me tehdään olisi hirvittävän hyvä muotoilla niin, että jokainen, joka ei ymmärrä talousteorioista tuon taivaallista, pystyy ymmärtämään, mistä on kysymys.”
Kryptobuumi jäi Liberan ulkopuolelle kokonaan. Lundstedt toteaa suoraan, ettei siitä ole ikinä ollut mitään — vaikka Jenkeissä se oli isolla hypellä just siitä kulmasta, että sillä haastetaan valtio kokonaan. Pipinen kertoo olleensa syksyllä Berliinissä kryptolobbaushenkisessä tilaisuudessa, mutta selittää poissaolon periaatteella, joka on olennainen: koska Liberalla ei ole kenenkään etua valvottavana, yksittäistä asiaa on vaikea lähteä viemään eteenpäin.
Kesäkoulu ja sadan hengen alumniverkosto
Pipisen lempiaihe on kesäkoulu, jonka hän käynnisti Heikki Pursiaisen kanssa ja joka on pyörinyt viisi vuotta. Se kerää vuosittain noin 20 iältään 18–26-vuotiasta nuorta.
Periaate on eksplisiittinen: tarkoitus ei ole indoktrinoida vaan tarjota tietoa siitä, kuinka yhteiskunta toimii ja miksi tiedon päälle joutuu lataamaan arvovalinnan, varsinkin julkisessa päätöksenteossa. Poliittista painotusta ei ole: köyhyydestä puhuttaessa kutsutaan köyhyysasiantuntijoita, verotuksesta verotuksen asiantuntijoita.
Hän havainnollistaa tasapainoa esimerkillä puhujavalinnasta: Verohallinnosta olisi helppo pyytää ihmisiä, mutta viesti “mitä tiiviimpi veropohja, sen parempi” ei toistuvana sovi kesäkouluun — eikä myöskään toinen ääripää, “verotus on varkautta”. Hänen oma muotoilunsa on tarkoituksellisen yksinkertainen: oikea verotuksen taso löytyy jostain nollan ja sadan prosentin väliltä, ja se keskustelu on tarkoitus käydä.
Alumniverkosto alkaa olla sadan hengen kokoinen, ja Lundstedt korostaa, että yhteyttä pidetään vielä viiden vuoden takaisiinkin.
Vaalivuosi 2023
Suunnitelmista Lundstedt kertoo, että vaaleihin asti mennään vaalimoodissa. Libera ei ole puoluepoliittinen mutta on hyvinkin poliittinen toimija. Työn alla on:
- Teemalista siitä, mitkä olisivat hyviä asioita seuraavaan hallitusohjelmaan.
- Ehdokkaiden vaalipodcast-sarja, joka julkaistaan helmi–maaliskuun taitteessa ja kattaa puoluekentän läpi.
- Vaalien jälkeen isompi tulevaisuuskatsaus sen mukaan, mihin suuntaan Suomi kääntyy.
Pipinen kuvaa edellisvuoden painotusta: Diktaattorin käsikirja, Tuolileikki ja Rauhan hinta käsittelivät kaikki jostakin tulokulmasta poliittisen päätöksenteon vastuita ja sitä, miksi valtaa pitää vahtia. Ja hänen toiveensa vuodelle on kertova:
“Mä toivon, ettei meidän tarvitse tänä vuonna ottaa niin paljon kantaa liberaalidemokratian puolustamiseen, vaan voidaan alkaa räyhätä vaikkapa talousasioista voimakkaammin.”
Vanhat kirjat, jotka eivät vanhene
Lopuksi Miettinen palaa omaan historiaansa Liberan julkaisuissa Vesa Kanniaisen työryhmässä. Hänen arvionsa on, ettei Miten Suomi voidaan pelastaa ole täysin vanhentunut: sote-malli ehdotettiin toisenlaisena kuin toteutui, mutta esimerkiksi pääomaverouudistus kelpaisi yhä — ja työmarkkinareformeista ei ole muuttunut mikään. “Voisi ottaa liberaalit ehdotukset kymmenen vuoden takaa ja pyyhkäistä pölyt päältä.”
Kevennyksenä hän muistaa loppuluvun ehdotuksen kansanedustajan bonuksesta, jos BKT saadaan nousemaan.
Ja hän merkitsee yhden julkaisun erikseen: eurokirja oli aikanaan äärimmäisen radikaali — “ensimmäinen kriittinen euroanalyysi siitä, että nykysysteemistä voisi löytyä jotain negatiivistakin.” Pipisen vastaus sulkee jakson periaatteella:
“Osittain se kritiikki on edelleen voimassa. Mikään systeemi ei ole ikuinen, ja Neuvostoliittokin hajosi aikoinaan. Suunnitelmatalouden rakenteet ovat vaarallisia, vaikka kyseessä olisi hyvää tarkoittava organisaatio kuten EU.”
Jakson välissä esitetään myös julkinen kutsu Björn Wahlroosille tulla kertomaan toisesta muistelmakirjastaan.
Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 175 (julkaistu 12.2.2023) Sami Miettinen haastattelee ajatuspaja Liberan toiminnanjohtajaa Lasse Pipistä ja sisältöjohtajaa Tero Lundstedtia; näkemykset ovat vieraiden ja Liberan omia kantoja. Lähtökohtana on Helsingin Sanomien Vision väite, että ajatuspajojen aika olisi ohi — Pipinen myöntää, että viimeisen neljän vuoden aikana riippumattomalle tiedolle ei ole ollut suurta kysyntää, mutta katsoo, että aika on uudestaan edessä. Korona-ajasta he tekevät rehellisen itsearvion: yksilönvapauksista puhuminen oli lähes mahdotonta rajoituksia laajasti hyväksyvässä ilmapiirissä, eikä pieni ajatuspaja ehdi tuottaa oikeudellista analyysiä viikon varoitusajalla. Keskiössä on Liberan kahden miljardin leikkauslista, joka on tarkoituksella rakennettu matalalla roikkuvista, tutkimusperustaisista kohteista ja tarkoitettu ensimmäisen vuoden avaukseksi — VM:n arvion 9–10 miljardin sopeutustarpeesta he myöntävät oikeaksi. Kotihoidon tuen poisto herätti eniten vastustusta, vaikka Ruotsi ja Tanska poistivat vastaavan tuen 2010-luvulla sen epätasa-arvoisten urakehitysvaikutusten takia ja se selittää osaltaan maahanmuuttajanaisten heikkoa työllisyysastetta Suomessa. Muita reaktioita: Ylen puolustus Merja Ylä-Anttilaa myöten ja varustamoiden hermostuminen — mistä seuraa jakson kantava havainto, että leikkaus koskee aina jotakuta ja siksi aina löytyy etujärjestö. Miettisen taustaluvut: kokonaisveroaste 43 prosenttia on maailman viidenneksi korkein, ja julkinen velkaantuminen päälle laskettuna ollaan lähes 46 prosentissa. Arvo- ja talousliberalismin erosta Pipinen huomauttaa, että arvoliberalismi on edennyt (viimeisimpänä translaki) mutta talouspuolella suomalaisista on tullut säilyttäjiä, ja Suomi etenee Pohjoismaista viimeisenä ja vaatii ulkoista painetta. Poliittisten päätösten vaikutuksista Pipinen esittää, ettei kyse ole niinkään sosialismista vaan siitä, kuinka vähän poliitikoilla on ymmärrystä prosesseista: annetaan takuita, koska takuu ei maksa mitään, mutta se johtaa kuntia velvoittavaan lainsäädäntöön ja kustannuksiin — esimerkkinä hoitajamitoitus. Sotesta Libera on käsitellyt vain hyvinvointialueiden demokratianäkökulmaa, ei rahoitusmallia. Rahoituksesta: Libera ei ota lainkaan julkista rahaa (ei myöskään veikkausvaroja) säilyttääkseen riippumattomuutensa, budjetti kerätään joka vuosi uudestaan kotimaisilta lahjoittajilta, ja Suomesta puuttuu lahjoitusten verovähennys, joka Yhdysvalloissa tekee ajatuspajakentästä aivan toisen kokoisen; rahankeräyslakia pidetään yhä antiikkisena. Atlas Network jakaa vain pieniä, tuhansien eurojen apurahoja ja järjestää avoimia tapaamisia — ei salaseura. Itävaltalainen koulukunta ja Ayn Rand ovat Liberan alkuaikojen teemoja, ja kryptobuumi jäi kokonaan käsittelemättä, koska Liberalla ei ole kenenkään etua valvottavana. Kesäkoulu kerää vuosittain noin 20 iältään 18–26-vuotiasta nuorta, sen alumniverkosto lähestyy sataa henkeä, eikä tarkoitus ole indoktrinoida vaan näyttää, miksi tiedon päälle tarvitaan arvovalinta. Vaalivuonna 2023 työn alla ovat teemalista hallitusohjelmaan, ehdokkaiden vaalipodcast-sarja ja vaalien jälkeinen tulevaisuuskatsaus.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English