Neuvottelija.AI

EP218 · Yhteiskunta · 2023-10-31

Rahan jäljillä — lasten talouskasvatus | Elina Lappalainen | Neuvottelija 218

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kasvuyritystoimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen Sami Miettisen vieraana lokakuussa 2023 lastenkirjastaan Tornihuoneen salaseura — Rahan jäljillä. Jakson rakenne on epätavallinen: osan kysymyksistä on esittänyt isännän lapsi, ja ne ovat jakson parhaita. Substanssissa on kaksi yllätystä: suomalaisnuoret eivät ole heikkoja taloustaidoissa vaan PISA-vertailussa kärjessä, ja lapselle tärkein talousopetus ei ole sijoittaminen vaan puskuri. Lopussa käydään suora keskustelu journalismin ja kaupallisen yhteistyön palomuurista — kanavalla, joka tekee molempia. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Sami Miettinen

Rahan jäljillä — lasten talouskasvatus | Elina Lappalainen | Neuvottelija 218

Tiivistelmä: Kasvuyritystoimittaja ja tietokirjailija Elina Lappalainen Sami Miettisen vieraana lokakuussa 2023 lastenkirjastaan Tornihuoneen salaseura — Rahan jäljillä. Jakson rakenne on epätavallinen: osan kysymyksistä on esittänyt isännän lapsi, ja ne ovat jakson parhaita. Substanssissa on kaksi yllätystä: suomalaisnuoret eivät ole heikkoja taloustaidoissa vaan PISA-vertailussa kärjessä, ja lapselle tärkein talousopetus ei ole sijoittaminen vaan puskuri. Lopussa käydään suora keskustelu journalismin ja kaupallisen yhteistyön palomuurista — kanavalla, joka tekee molempia. Jakson litteraatti on automaattitekstitys, mikä on merkitty.

Vieras, kytkökset ja lähdevaraus

Elina Lappalainen on kasvuyritystoimittaja HS Visionissa ja tietokirjailija. Hänen aiempia kirjojaan ovat Syötäväksi kasvatetut (2012, Tieto-Finlandia-palkittu), Nakki lautasella ja Pelien valtakunta (2015). Jakson aiheena on hänen ensimmäinen lastenkirjansa Tornihuoneen salaseura — Rahan jäljillä (Tammi), kolmiosaisen sarjan avaus. Nauhoitus on 31.10.2023.

Kolme varausta:

1. Kirja, ja miksi sen asetelma on tarkkaan valittu

Kirjan juoni on lyhyt kertoa ja se selittää, miksi jaksosta tuli parempi kuin kirjaesittelystä yleensä.

Neljä lasta yrittää ansaita yli tuhat euroa. Syy on konkreettinen: yksi heistä on tilannut tuhannen euron puhelimen äitinsä Klarna-tilillä äidin tietämättä. Äiti on muuttanut Etelä-Koreasta, on yksinhuoltaja, on juuri jäänyt työttömäksi ja on ottanut pikavippejä selvitäkseen arjesta. Puhelin on palautumassa — ja lapset ryhtyvät ratkaisemaan pulman.

Asetelmassa on kolme valintaa, jotka kannattaa huomata.

Ensimmäinen: velka on kirjassa ennen sijoittamista. Talouskasvatuskirjan helppo tie olisi aloittaa säästämisestä ja korkoa korolle -taikuudesta. Tämä kirja aloittaa pikavipistä, työttömyydestä ja siitä, että raha loppuu kesken. Se on realistisempi lähtökohta lapselle, joka elää sellaisessa kodissa.

Toinen: vastuuton päähenkilö oppii. Lappalainen toteaa itse, että päähenkilö ostelee vain äidin maksuvälineellä ja oppii sitten, ettei maailma toimi niin. Kysyttäessä, onko tämä piilokasvatusta, hän ei kiistä sitä.

Kolmas: neljän kaveruksen dynamiikka. Lappalainen puhuu tästä käsityönä eikä inspiraationa, ja se on jakson hyödyllisin kirjoittamista koskeva havainto: lastenkirjallisuudessa ja tv-sarjoissa nelikko toistuu Muumeista Viisikkoon, koska neljä erilaista hahmoa tuottaa dynamiikan, jossa pulmaa voi lähestyä neljästä suunnasta. Yksi hahmo yksin voi vain päättää; neljä joutuu neuvottelemaan.

Kuvitus. Graafikkona on Mitja Mikael Malin, pelifirma Seriouslyn graafikko — yhtiön tunnetuin peli on Best Fiends. Jaksossa naureskellaan sille, että sekä kirjailija että graafikko ovat joutuneet poistamaan pelin puhelimestaan.

Ja siitä tulee jakson yksi terävä sivuhuomio, jonka Lappalainen tekee taloustoimittajana: pelit on suunniteltu jatkuvaan laskutukseen. Sami lisää investointipankkiirin kulman: peliyhtiöt ovat ostajalle vähemmän kiinnostavia kuin SaaS-yhtiöt, koska pelien elinkaaret ovat epävarmoja. Jakso mainitsee myös Playtikan maineen kovana yrityskauppojen toteuttajana ja huomauttaa, että osa alan kaupoista on ollut hyviäkin.

2. Lapsen kysymykset — ja miksi ne ovat parempia kuin aikuisen

Jakson rakenne on epätavallinen: osa kysymyksistä tulee lapselta. Ne ovat kysymyksiä, joita aikuinen ei kysy, koska hän luulee tietävänsä vastauksen.

“Mikä on korko?” Lappalaisen vastaus on paras yksittäinen määritelmä koko jaksossa ja se on kolme sanaa: korko on rahan hinta. Siitä seuraa suoraan se, miksi korkotason nousu yllätti myös asuntovelallisia aikuisia — ja jakso huomauttaa kuivasti, että negatiiviset korot unohtuivat lapsiltakin nopeasti.

“Mitä eroa on yrittämisellä ja palkkatyöllä?” Kirjan vastaus on realistinen tavalla, joka on harvinaista: yhden lapsen isällä on ohjelmistoalan startup, eikä hän nosta sieltä juuri palkkaa. Lappalaisen tavoite on kannustava mutta ei valheellinen kuva — yritykset voivat tehdä merkityksellisiä asioita, ja samaan aikaan yrittäjyys tarkoittaa ensin pienempää palkkaa.

“Mikä on vähäpalkkainen?” Tämä on kirjan vaikein kohta ja Lappalainen on ratkaissut sen grafiikalla: mikä on keskipalkka Suomessa, mitä pidetään matalapalkkaisena, miten palkat jakautuvat. Perustelu on sekin lapsilähtöinen — taloudellinen eriarvoisuus tuottaa lapsissa kateuden tunteita, ja jaksossa mainitaan sekä merkkivaatteisiin kohdistuvat ryöstöt että se, miten brändit tuottavat somessa arvostusta. Kirjan lapset keskustelevat tästä keskenään.

Ja siitä kasvaa jakson käyttökelpoisin elämänohje, joka toimii yhtä hyvin aikuisella: tee itsellesi reality check. Millaista elintasoa odotan, millaista elämää haluan viettää — ja mahdollistaako valitsemani alan palkkakehitys sen? Jos haluaa elää vaatimattomammin, valikoima on laajempi. Se on budjetointia, joka alkaa odotuksista eikä kuluista.

“Pitikö sinun tehdä taustatyötä kirjaa varten?” Vastaus on kyllä, ja se on systemaattisempaa kuin odottaisi: Lappalainen kävi Yrityskylässä koululuokan mukana ja osti kaikkien luokka-asteiden yhteiskuntaopin kirjat nähdäkseen, miten talousasiat niissä käsitellään.

Faktalaatikot. Kirjassa on kerronnan lomassa tietolaatikoita — rahan arvo, inflaatio, deflaatio, korko. Sami huomauttaa käyttäneensä samaa tekniikkaa omassa kirjassaan Uusi neuvotteluvalta: luvun lopussa kerrataan opit erikseen.

3. Lappalaisen oma tarina: kamera oli pääomainvestointi

Jakson paras yksittäinen anekdootti, ja se on parempi talousopetus kuin mikään oppikirjaesimerkki.

Lappalainen alkoi tienata nuorena: hän kirjoitti juttuja Savon Sanomiin jo kouluikäisenä ja ansaitsi noin 1 700 markkaa kuussa. Hän säästi rahat ja osti niillä Nikonin järjestelmäkameran.

Ja tässä on se kohta, joka tekee tarinasta opetuksen: kamera ei ollut palkinto vaan pääomainvestointi, koska sen jälkeen hän pystyi myymään myös valokuvia. Tulo kasvoi, koska hankinta kasvatti tulontuottokykyä.

Tämä on sama rakenne kuin missä tahansa investoinnissa, mutta lapsen mittakaavassa ja ilman yhtään termiä. Se on myös vastaus siihen, miksi Lappalainen sanoo suoraan: lasta on hyvä opettaa ansaitsemaan rahaa, ei vain säästämään viikkorahaa.

Käytännön puolella hän antaa yhden konkreettisen mittarin: kun tilillä on joitakin satoja euroja, summa alkaa mahdollistaa valintoja. Kun kymmenessä kuukaudessa on kertynyt neljäsataa, voi tehdä isomman hankinnan kuin kuukausirahalla.

4. Ensimmäinen yllätys: suomalaiset eivät olekaan heikkoja taloustaidoissa

Tämä on jakson tärkein faktankorjaus, ja se on tarkistettavissa.

Sami esittää jaksossa yleisen käsityksen: suomalaiset aikuiset ovat heikkoja taloustaidoissa, ja koulu opettaa niitä huonosti. Lappalainen ei osta väitettä, ja hänen vastauksensa on kaksiosainen.

Ensinnäkin sukupolviero. Hänen havaintonsa on, että 1970–80-luvun ja 1990-luvun peruskoulukokemukset ovat eri asia kuin nykyinen opetussuunnitelma. Nykyään talousasioita käsitellään kotitaloudessa ja yhteiskuntaopissa, ja aihe on tuotu jo alakouluun.

Toiseksi mittaustulos. PISA-tutkimuksessa on mitattu myös taloustaitoja, ja Lappalaisen kertomana Suomi oli toiseksi paras noin kahdestakymmenestä tutkitusta maasta — kärjessä oli Viro, ja Suomi jakoi toisen sijan Kanadan kanssa. Ruotsi ei ollut tuolloin mukana.

Tämä vastaa PISA:n vuoden 2018 taloustaitomittauksen tuloksia, joissa Viro oli osallistuneista maista paras ja Suomi kärkiryhmässä. Väite on siis oikean suuntainen, ja sen johtopäätös on tärkeämpi kuin luku: käsitys suomalaisten heikoista taloustaidoista on peräisin aikuisten omasta kouluhistoriasta, ei nykynuorten osaamisesta.

Lappalainen nostaa esiin vielä kaksi tulosta samasta aineistosta, ja ne ovat jakson tasa-arvopoliittisesti kiinnostavimmat:

Toinen näistä on suomalaisen peruskoulun keskeisin laatuominaisuus yleisemminkin, ja se kannattaa lukea taustana kaikelle, mitä koulusta sanotaan.

Hän myöntää silti, että erillistä talouskurssia ei ole, ja että ammattikoulussa voisi olla enemmän. Ja hän nimeää kysymyksen, joka jää auki: mikä on opetuksen sävy tai ideologia? Se ei ratkea sillä, että tuntimäärää lisätään.

5. Toinen yllätys: puskuri ennen osakesäästötiliä

Tämä on jakson painavin kannanotto, ja se on painava juuri siksi, että se ei asetu puolueiden mukaan.

Lappalainen kannattaa osakesäästötiliä ja kansankapitalismia. Hänen perustelunsa on suora: sijoittaminen on hyvä tapa kerryttää varallisuutta pitkäjänteisesti, ja hän pitää vasemmistohallituksen toteuttamaa osakesäästötilihanketta tärkeänä — muissa Pohjoismaissa vastaava on ollut olemassa vuosikymmeniä, osin kevyemmin veroin.

Hän kannattaa myös yhteiskunnan tuuppausta (nudge): ajatusta, että lapselle avattaisiin sijoitustili automaattisesti, jolloin myös ne perheet pääsevät mukaan, joissa vanhemmat eivät sitä itse tekisi. Hän huomauttaa, että jopa taloustieteen tohtorit ja ekonomistit jättävät tämän usein tekemättä — ei tietämättömyyttä vaan ehtimättömyyttä.

Ja sitten tulee se kohta, joka tekee kannasta johdonmukaisen. Hän pitää ristiriitaisena hallitusohjelmaa, joka samaan aikaan edistää osakesäästämistä ja vähentää tukea vähävaraisimmille. Hänen argumenttinsa ei ole jakopoliittinen vaan rakenteellinen:

Taloustaitoja ei voi opettaa perheelle, jolla ei ole mitään, mistä ponnistaa. Ensin tarvitaan perustoimeentulo ja taloudellisesti turvallinen taso. Vasta sen päälle voi rakentaa sijoitustilin.

Hän tekee puskurista myös käyttäytymisargumentin, ja se on jakson paras yksittäinen oivallus: puskuri muuttaa ajattelutapaa. Kun työn kassavirta katkeaa, ilman puskuria seuraava askel on välittömästi tuille. Puskurin kanssa välissä on jotain, jota ihminen puolustaa — ja se puolustaminen on itsessään taloustaito.

Tämä on sama havainto, jonka Merja Mähkä ja Esa Juntunen tekivät neljä jaksoa aiemmin eri lähtökohdasta: pieni oma puskuri on vapauttava tekijä. Ero on siinä, että Lappalainen katsoo sitä perheestä, jolla puskuria ei ole.

Isännän kannanotto. Sami esittää jaksossa oman näkemyksensä siitä, että Suomessa on EU:n korkein rajaveroaste, 59,4 prosenttia. Lappalainen merkitsee tähän rajan poikkeuksellisen selvästi: kirja ei ole poliittinen ja hän pitää taloustoimittajana kielen keskellä suuta, mutta yritysmyönteinen kirja kyllä on. Erottelu on hyvä ja se on syytä kunnioittaa myös tässä artikkelissa.

6. Mitä kirjasta puuttuu — kirjailijan oma vastaus

Harvinainen kohta: vieras nimeää itse teoksensa katvealueen, ja tekee sen täsmällisesti.

Kirjan fokus on kotitaloudessa — ansaitsemisessa, säästämisessä, budjetissa, velassa. Se kattaa Lappalaisen mukaan lähes kaikki taloudellisen toimijuuden alueet lapsen näkökulmasta.

Mitä siitä puuttuu, on markkinatalous ja yritysten toiminta. Hänen oma muotoilunsa on havainnollinen: kun kaupungilla kulkee, vastaan tulee isoja elintarvikeyhtiöitä ja autoyhtiöitä, ja jokaisen takana on joku perustaja tai perustajajoukko. Miten ne yritykset syntyivät ja miten ne toimivat — se jäi pois.

Hän olisi halunnut vahvemman lopetuksen siihen suuntaan. Kirjassa on luku sijoittamisesta, jossa lapset käyvät tapaamassa sijoittajia, mutta se jää vihjaukseksi. Byrokratia, osakeyhtiön ja arvonlisäveron kaltaiset asiat rajattiin pois tietoisesti — ne olisivat olleet liikaa.

Tämä on hyödyllinen huomio myös lukijalle, joka harkitsee kirjaa: se opettaa lapsen talouden, ei kansantalouden.

Pääsiäismunat. Kirjan kuvituksessa on oikeita yritysbrändejä — muun muassa Swappie, joka istuu juoneen luontevasti, koska yhtiön liiketoiminta on puhelimien kierrätys. Mukana ovat myös Pikkuyrittäjät-ohjelma ja TET-jakso. Kuvituksessa on cameo-hahmoja, jotka avautuvat vain kuvasta — jaksossa mainitaan Mikael Rautanen.

7. Äänikirjatalous: markkina kasvoi, kirjailijan osuus kutistui

Jakson kirja-alan osuus on lyhyt mutta se sisältää yhden aidon jännitteen, ja se on esitetty molemmilta puolilta.

Kirjailijan puoli: äänikirjasta kirjailija saa keskimäärin selvästi vähemmän kuin fyysisestä kirjasta. Lappalaisen suositus on siksi suora: lastenkirjat kannattaa ostaa kuvakirjoina. Perustelu ei ole vain taloudellinen — kuvitettu lastenkirja ei ole sama teos äänikirjana, koska kuva kantaa osan sisällöstä. Tässä kirjassa se on kirjaimellista: osa cameo-hahmoista on vain kuvassa.

Markkinan puoli: kustannusmarkkinan euromäärät ovat kasvaneet huikeasti äänikirjojen myötä. Kokonaispotti on siis suurempi, vaikka yksittäisen teoksen kirjailijaosuus on pienempi.

Ja isännän puoli: Sami kertoo olevansa massiivinen äänikirjojen käyttäjä ja kuuntelevansa kaksinkertaisella nopeudella, koska pitää sitä tehokkaampana tapana ottaa tietoa vastaan.

Kolme kantaa, jotka ovat kaikki tosia yhtä aikaa. Se on hyvä esimerkki siitä, että “äänikirjat ovat hyvä/huono asia” on väärin aseteltu kysymys: kenelle, mille teokselle ja mistä näkökulmasta ratkaisevat vastauksen.

8. Palomuuri: journalismi ja kaupallinen yhteistyö

Jakson viimeinen osuus on sen rehellisin, ja se on merkittävä juuri tällä kanavalla, koska kanava tekee molempia. Tämä artikkelisarja on julkaissut kahta edeltävää jaksoa, jotka oli tehty kaupallisessa yhteistyössä — joten keskustelu koskee myös näitä tekstejä.

Samin oma asetelma, jonka hän kuvaa itse: hänellä on vieraina toimitusjohtajia, hallituksen puheenjohtajia ja sijoittajia, ja joskus vieraan yhtiö maksaa siitä, että se saa olla jaksossa.

Lappalaisen vastaus on rakenteellinen, ei moralistinen, ja se on jakson selkein erottelu:

Sami myöntää jaksossa suoraan, että hänen mallissaan nämä yhdistyvät. Se on rehellisempi lopputulos kuin väite palomuurista, jota ei ole.

Kaksi esimerkkiä, jotka jaksossa mainitaan ja jotka on tässä käsitelty lyhyesti.

Mediakritiikki ilman kohdetta. Sami viittaa Mika Aaltolan esittämään mediakritiikkiin ja huomauttaa, ettei siinä kerrottu, missä mediassa mainosmyyntiä ja journalistista sisältöä olisi kytketty yhteen. Huomio on menetelmällinen eikä henkilöön kohdistuva: väite toimituksellisen riippumattomuuden rikkoutumisesta on tarkistettavissa vain, jos se nimeää kohteen. Nimeämätön versio ei ole tarkistettavissa eikä puolustettavissa.

Julkisrahoitteinen podcast ja kansanedustaja. Sami arvostelee jaksossa järjestelyä, jossa kansanedustaja Pauli Aalto-Setälä juontaa Ylen maksamaa Riita-podcastia. Perustelu on veronmaksajan rahan käyttö. Tämä on isännän kannanotto, ja se on tässä merkitty sellaiseksi; jaksossa ei käsitellä Ylen omia perusteluja järjestelylle.

Kolmas esimerkki on jakson valaisevin, koska se tulee toimittajan puolelta ja koskee vallan suuntaa. Lappalainen kertoo, että kun HS Visionin tiimi pyysi haastatteluja Slushin pääpuhujilta — usein isoista yhdysvaltalaisista teknologiayhtiöistä — moni kieltäytyi. Hänen huomionsa on, että toimitus olisi halunnut kertoa lukijalle haastatelleensa isoa nimeä, ja yhtiöllä oli täysi oikeus kysyä, mitä se siitä hyötyy.

Se on hyvä paikka lopettaa artikkeli, koska se kääntää koko keskustelun oikein päin: palomuuri ei ole vain este rahalle sisään — se on myös este toimituksen omalle riippuvuudelle pääsystä.

Jakson kulku

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English