EP393 · Yhteiskunta · 2026-07-03

Veikkauskratia ja STEA-leikkaukset | Otto Juote ja Tere Sammallahti | Neuvottelija 393

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kesän 2026 hallituskohu STEA-avustusten jakokriteereistä avaa laajemman kysymyksen: mikä on suhde valtion rahoittaman järjestökentän ja poliittisten puolueiden välillä. Kansanedustaja Tere Sammallahti ja kirjoittaja Otto Juote purkavat rahoituksen kiertokulun, jossa veronmaksajien rahaa ohjataan järjestöille, jotka ostavat vaikuttajaviestintää, joka lobbaa lisää rahoitusta. Mukana ovat luvut, joita harvoin esitetään rinnakkain: Suomessa on noin 100 000 rekisteröityä yhdistystä ja niistä 724 sai STEA-tukea. Jakso käsittelee myös Tilastokeskuksen BKT-revisioita, BKT:n heikkoutta hyvinvoinnin mittarina sekä eduskunnan omaa vallankäyttöä — mukaan lukien Sammallahden havainto siitä, kuinka usein ei onnistu muuttuu onnistuu kun päätöstä oikeasti vaaditaan. Kaksi oikeistolaista kommentaattoria, jotka ovat useassa kohdassa eri mieltä keskenään.

Sami Miettinen

Veikkauskratia ja STEA-leikkaukset | Otto Juote ja Tere Sammallahti | Neuvottelija 393

Tiivistelmä: Kesän 2026 kohu STEA-avustusten jakokriteereistä on jakson lähtökohta, mutta ei sen aihe. Aihe on rakenne: mikä on valtion rahoittaman järjestökentän ja poliittisten puolueiden välinen suhde, ja mitä siitä seuraa julkisen talouden sopeuttamiselle.

Vieraina ovat kansanedustaja Tere Sammallahti (kok.) ja kirjoittaja Otto Juote, jonka käyttämä termi Veikkauskratia antaa jaksolle nimen.

Yksi lukupari kantaa koko keskustelua: Suomessa on noin 100 000 rekisteröityä yhdistystä, ja niistä 724 sai viime vuonna STEA-tukea.

Lukuohje. Tämä on kahden oikeistolaisen kommentaattorin keskustelu, ja se on sävyltään suorasukainen. Kaikki alla esitetyt tulkinnat ovat heidän, eivät tämän artikkelin. Ne on merkitty puhujittain. Kannattaa myös huomata, että he ovat useassa kohdassa eri mieltä keskenään — Sammallahti pehmentää tai torjuu Juoten kärjekkäimpiä muotoiluja toistuvasti, ja se on jakson kiinnostavin dynamiikka.

Nauhoitushetkellä eduskunta oli kesätauolla ja perussuomalaisten vastuuministeri Wille Rydman oli ilmoittanut, että STEA-leikkaukset etenevät hänen hallinnonalallaan eikä yksikään järjestö saa yli kymmentä miljoonaa euroa.

Ensin aikajana, koska kohu koski väärää asiaa

Sammallahti aloittaa oikaisemalla lähtökohdan, ja tämä on artikkelin kannalta olennaisin yksittäinen tarkennus:

Kukaan ei ole pakittamassa niistä leikkauksista, mitä STEA-rahoitukseen nyt ollaan tekemässä.

Aikajana menee hänen mukaansa näin. Edellinen hallitus siirsi vanhat veikkausvoittovarat valtion budjettitalouden puolelle. Ajatus oli suojella järjestökenttää rahapelituottojen putoamiselta. Sammallahti ihmetteli logiikkaa jo silloin, koska kun alijäämät ovat hurjat, myös sinne täytyy kohdistaa säästöjä.

Nykyinen hallitus on leikannut STEA-rahoituksia noin 200 miljoonaa euroa, ja jäljellä on noin 195 miljoonaa. Nämä leikkaukset on päätetty riihessä ja koko hallitus seisoo niiden takana.

Kohu ei siis koskenut leikkauksia vaan sitä, millä kriteereillä jäljelle jäävät rahat jaetaan.

Ja Sammallahden arvio kriteereistä on se, mitä ei ehkä odota:

Mun mielestä ne ovat itse asiassa himppasen liian löyhät. Niiden perusteella pystyy edelleen jakamaan hirvittävät määrät rahaa ympäri ämpäriin oikeastaan ilman minkäänlaisia vaikutusarvioita.

Miksi kortit oli pakko näyttää

Juoten analyysi siitä, miksi kohu syntyi, on jakson terävin poliittinen havainto — ja Sammallahti nimeää sen suoraan oikeaksi.

Juoten mukaan järjestökenttää ei voi erottaa puolueista: erityisesti vanhemmilla hallituspuolueilla on omat ihmisensä noissa organisaatioissa. Ja Rydmanin siirron tekninen nerokkuus oli tämä:

Pahin mitä hän teki oli se, että hän viritti sen niin, että hän pakotti kaikki näyttämään korttinsa.

Jos ministeri olisi kasvattanut jotain budjettia, kohu olisi jäänyt pieneksi. Kun hän leikkasi, jokainen vastustaja joutui kertomaan mitä nimenomaista etua hän puolustaa — ja se on kiusallinen asema.

Sammallahti yhtyy analyysiin mutta lisää siihen hallituskumppanin varauksen: olisi kiva jos asioita hoidettaisiin fiksummin kulisseissa, kun yhteistä taivalta on vielä lähes vuosi. Hän myös huomauttaa, ettei yhdelläkään ministerillä puoluetaustaan katsomatta ole ollut valtaa allokoida 200 miljoonan potti täysin oman mielensä mukaan — muillakin valtioneuvoston jäsenillä oli kriteeristöön sanottavaa.

Missä Sammallahti on eri mieltä: “kohtaava työ” ei ole tulos

Tämä on jakson selkein sisäinen erimielisyys, ja se on rakentava.

Rydmanin kriteeristö painottaa kohtaavaa työtä. Sammallahti ymmärtää sen viestinnällisen logiikan — halutaan rahaa ihmisten kohtaamiseen eikä järjestöjen hallintoon — mutta pitää sitä riittämättömänä:

Kohtaava työ ei itsessään tarkoita mitään tuloksellisuutta. Verkostomarkkinointi on kohtaavaa työtä, mutta ei siitä mitään kansantaloudellista hyötyä ole.

Hänen vaatimuksensa on siis tiukempi kuin ministerin: kriteerien pitäisi keskittyä työn tuloksellisuuteen ja tehokkuuteen, ja niiden pitäisi olla merkittävästi tiukemmat. Siinä olisi kaikilla voitettavaa.

Yksittäisenä esimerkkinä hän kyseenalaistaa, tarvitseeko Folkhälsan STEA-tukea, kun sillä on miljardiluokan varallisuus.

Se rakenne, jota kutsutaan Veikkauskratiaksi

Jakson nimikäsite tulee Juoten kirjasta, ja Sammallahti suosittelee sitä katsojille. Mekanismi, jonka molemmat kuvaavat, on kiertokulku:

1. Poliitikot ohjaavat veronmaksajien rahaa järjestöille.
2. Järjestöt ostavat vaikuttajaviestintää viestintätoimistoilta.
3. Viestintätoimistot lobbaavat poliitikkoja lisärahoituksen puolesta.
4. Kierros alkaa alusta, hieman suurempana.

Ja Sammallahden lisäys tekee siitä suljetun: poliitikot miehittävät tärkeimpiä positioita kaikissa kolmessa — viestintätoimistoissa, järjestökentällä ja eduskunnassa.

Juote esittää tästä myös julkisen valinnan teorian mukaisen argumentin, joka on jakson analyyttisesti vahvin kohta:

Yksittäisinä kansalaisina meidän ei kannata näitä vastustaa. Silloinkin kun me voitetaan se kisa, me ollaan tienattu se pari euroa vuodessa — ja järjestön johtaja on tehnyt kymppitonnin joka kuukausi.

Tämä on hajautetun kustannuksen ja keskitetyn hyödyn perusasetelma, eikä se edellytä kenenkään toimivan vilpillisesti toimiakseen.

Sanakiista: onko “kansalaisjärjestö” oikea sana

Juoten terminologinen huomio on jakson älyllisesti kiinnostavin, ja se pätee riippumatta siitä mitä rahoituksesta ajattelee.

Kansainvälisesti käytetään termiä NGO — non-governmental organization, jonka koko merkitys on siinä, että valtio ei rahoita sitä. Suomessa vastaavaa sanaa ei ole: puhutaan kolmannesta sektorista tai järjestöstä.

Se häivytetään täysin, että se raha tulee veronmaksajan ja velkaantumisen pumpusta. Semmoisen käsitteen puuttuminen kuvaa meidän sosialismin tasoa.

Juoten oma ehdotus on valtionjärjestö. Miettinen kytkee saman ilmiön Veikkaus-monopolin historiaan: vuosikymmeniä rakennettiin ajatusta, että pelaaminen on melkein kunniakasta, koska tappiollisen odotusarvon peli tukee hyviä järjestöjä. Kun rahanjakoapparaatti siirrettiin budjettiin, taika hävisi — kyse on nyt puhtaasta tulonsiirrosta — mutta vanha momentum jäi päälle.

Sammallahti puolustaa kuitenkin osaa kritiikistä, jota heitä kohtaan on esitetty, ja tämä kannattaa lukea kokonaisuutena:

Moni siellä vaikka jossain mielenterveyspuhelimessa päivystävä vapaaehtoinen tekee varmasti paljon merkityksellisempää työtä kuin moni järjestöjen järjestöissä kovalla palkalla johtotehtävissä oleva. En tiedä miten sitä porukkaa puhuttelisi.

Hän on silti vakuuttunut siitä, ettei kattojärjestötason toimijoita tarvita siihen, että kokonaisuus toimisi kunnolla — ja lisää itse, että tämä on tietysti vain mun hyvin idealistinen maailmankuva.

Se lukupari, joka kantaa argumentin

Tämä on jakson vahvin yksittäinen retorinen liike, ja Sammallahti esittää sen:

Suomessa on noin 100 000 rekisteröityä yhdistystä. Viime vuonna 724 järjestöä sai STEA-tukia. Ja nyt meille annetaan ymmärtää, että jos nämä 724 eivät saa veronmaksajien rahoja, niin demokratia kuolee, hyvinvointipalvelut kuolevat ja kansalaisyhteiskunta kuolee.

Ja siitä seuraa kysymys, joka kääntää asetelman:

Kuinka loukkaavaa tämmöinen puhe on kaikkia niitä melkein 100 000 muuta järjestöä ja niiden vapaaehtoisia kohtaan — niitä ihmisiä, jotka maksavat jäsenmaksuja, jotta järjestö voisi toimia? Että heidän toiminnallaan ei olisi mitään merkitystä kansalaisyhteiskunnalle.

Argumentti ei ole rahasta vaan siitä, kuka saa määritellä mikä on kansalaisyhteiskuntaa.

Poistuva turvaverkko ja ohjausvaikutus

Jakson henkilökohtaisin osuus käsittelee sitä, mitä poliitikolle tapahtuu kauden jälkeen.

Miettinen muistuttaa, että sopeutumiseläkkeet olivat aiemmin käytännössä rajattomat, ja päälle tuli mahdollisuus siirtyä järjestökentälle hyvin palkattuun tehtävään. Hänen johtopäätöksensä on kannustinargumentti:

Kun sulta poistetaan se turvaverkko, sun tyhmät päätökset suoraan kostautuvat sun eduskuntakauden jälkeisessä todellisuudessa. Aiemmin ei ollut mitään väliä — aina löytyi se pelastava lautta.

Siitä syntyy hänen mukaansa terve ohjausvaikutus: pitäisiköhän mun rakentaa tätä yhteiskuntaa sille, että mä pärjään tässä kauden jälkeen.

Sammallahti vastaa tähän henkilökohtaisesti ja ilman dramatiikkaa: hänellä on viidentoista vuoden alan kokemus, hän löytää työpaikan, eikä hänen taloudellinen tai henkinen hyvinvointinsa riipu läpimenosta. Mikä tietysti pitäisi olla kaikilla se tilanne, mutta valitettavasti ei ole.

BKT-revisiot ja mittarien ongelma

Tämä on jakson talousosuus, ja Miettinen tuo siihen oman laskelmansa.

Hän kutsuu villapaitaekonomisteiksi niitä, jotka hänen mukaansa työskentelevät usein valtion tukea saavissa järjestöissä ja kirjoittavat papereita, joiden mukaan lisäjulkinen kulutus on kasvun kannalta elintärkeää — viiveellä, hystereesin kautta. Juote nimeää tämän vasemmistolaiseksi trickle-downiksi.

Sitten Miettinen käy läpi Tilastokeskuksen revisiot, joita hän sanoo laskeneensa itse. Hänen esittämänsä luvut:

Hänen pointtinsa ei ole itse luvuissa vaan siinä, mitä niistä kerrottiin: alaspäin tehdyistä korjauksista ei hänen mukaansa uutisoitu missään.

Juote lisää menetelmällisen selityksen, joka on tarkistettavissa oleva väite eikä pelkkä epäily: ensimmäinen BKT-arvio käyttää karkeita signaaleja, joissa julkinen kulutusmeno painottuu, kun taas now-casting katsoo reaalisignaalia todellisissa talouden virroissa. Hän on tästä huolimatta armollinen: pitää olla armahtavainen, he tekevät parhaansa siinä mallituksessa.

Ja sitten se, mihin molemmat päätyvät: BKT on huono mittari. Se ei kerro, onko tavallisen suomalaisen elintaso parantunut. Juote esittää, että osa kasvusta voi tulla väestönkasvusta, joka on kansantaloudellisesti nettonegatiivista, ja viittaa humanitarian easing -teesiin, jonka mukaan maahanmuutto voi lyhyellä aikavälillä hillitä rahan painamisen inflaatiovaikutusta ja näyttää BKT:ssä kasvulta. Tämä on kiistanalainen väite eikä vakiintunutta taloustiedettä, ja se kannattaa lukea sellaisena.

Miettisen konkreettisempi mittarikritiikki on helpompi tarkistaa: ostovoima on kasvanut kolme vuotta putkeen, mutta jos julkisen sektorin palkkasumma kasvaa kymmenen prosenttia muutamassa vuodessa, se ei ole kestävällä pohjalla oleva kasvu. Hänen ehdotuksensa on lisää mittareita, jotta signaalit voidaan erottaa toisistaan.

Tekoäly julkisessa sektorissa: kaksi vastakkaista lukemaa

Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Juha Majanen on esittänyt, että julkinen sektori voitaisiin muuttaa tekoälypohjaiseksi 2031 mennessä. Jaksossa siitä esitetään kaksi eri tulkintaa, ja niiden vastakkainasettelu on hyödyllinen.

Juoten kyyninen luenta: tekoälystä tulee vain seuraava hallintoideologia — hiilitavoitteiden ja kestävän kehityksen ohjelmien jatkoksi. Pointti ei ole tehostaa työtä vaan myydä omaa laajentumista tekoälysiirtymäbudjetilla, johon tarvitaan konsultteja räätälöimään toimiva tuote vähemmän toimivaksi.

Sammallahden rakentava luenta: suurin osa siitä työstä, jota eduskunnassa tehdään kokouksissa istumalla, olisi streamlinattavissa lyhyiksi kokouksiksi. Ja hänen konkreettinen toiveensa on hyvä esimerkki siitä, mihin agentti oikeasti sopisi:

Jos olisi tekoälyagentti, jonka kanssa edustaja voisi sparrailla asiantuntijoiden antamia lausuntoja ja kaivella niiden taustalla olevia logiikoita. Nythän ajatus on, että luetaan ne 50 asiantuntijalausuntoa ja tehdään niistä pitkälle viety analyysi.

Miettisen vastaväite Juotelle on jakson hauskin: miksi haluaisit tehostaa valmiiksi nettonegatiivista työtä — onko siinä riski, että vahinko tehdään nopeammin? Juote myöntää sen olevan hyvä kysymys.

Sammallahden talousvaliokuntamuisto

Yksi anekdootti kannattaa nostaa esiin, koska se kertoo enemmän kuin analyysi.

Koronakriisin ensimmäisen aallon aikana, kun Uusimaa oli suljettu, kutsuttiin eduskunnan talousvaliokunta koolle. Sammallahti valmistautui esittämään analyysin siitä, että systeemikriisi saattaa olla lähellä, ja toi mukanaan varasuunnitelmia.

Sitten vieressä ollut professori sanoi omassa esityksessään sivulauseessa, että meillähän on tämä pikavippilainsäädäntö, jota pitäisi edistää. Ja sitten mä kauhulla katsoin, kun koko sali keskusteli tunnin siitä pikavippilainsäädännöstä eikä systeemikriisin mahdollisesta ratkaisusta. Se oli mulle järkytys.

“Ei pysty” — ja mitä se yleensä tarkoittaa

Jakson loppupuolella Juote esittää kärjekkään ajatuksen siitä, että jos järjestelmä ajaa seinään, jossain vaiheessa jonkun pitäisi nostaa käsi ja todeta ettei tätä enää noudateta.

Sammallahti pehmentää sen välittömästi ja tietoisesti — joku saa tuosta mehukkaan klipin kun Otto kertoo, että oikeusvaltion pitäisi lakata — ja kääntää sen omaksi, huomattavasti hyödyllisemmäksi havainnokseen. Se on jakson paras yksittäinen käytännön oivallus:

Törmään valtuutettuna ja kansanedustajana jatkuvasti siihen, että on joku uudistus joka pitäisi saada tehtyä, ja ensimmäisenä virkamies tai esittelijä sanoo, että ei pysty. Ja kun kysyy miksei pysty, niin laki tai EU-direktiivi kieltää.

Ja sitten kun poliitikot ottavat sen vallan itselleen, mikä heille kuuluu, ja ajavat sen uudistuksen läpi, niin lopulta käykin ilmi, ettei ollutkaan laki eikä EU-direktiivi, joka olisi sitä millään tavalla estänyt — vaan käytännössä vain virkahenkilön oma mielipide ja tietty poliittinen tahtotila taustalla.

Hän lisää tähän myös reiluuden: kyse ei ole pelkästään virkamiehistä, vaan ristiin vetävistä intresseistä. Ja hän myöntää suoraan, että ensimmäisen kauden kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet ovat kohtuullisen marginaaliset — hänen kohdallaan kävi tuuri, että hallitusohjelma sattui vastaamaan hänen omaa poliittista profiiliaan.

Tähän liittyy myös hänen rakenteellinen huomionsa valiokuntatyöstä: hallitusohjelma neuvotellaan, valtioneuvoston sisällä neuvotellaan lakiesitysten yksityiskohdista, lausuntokierroksen jälkeen neuvotellaan uudestaan — ja siinä vaiheessa kun asia tulee valiokuntaan, suurin osa detaljeista on jo lukittu. Valiokunnalla ei ole enää sitä valtaa, mikä sillä alun perin ajateltiin olevan.

Ja Juoten kärki tähän on rehellinen: eduskunta toimii paineventtiilinä, johon voidaan ohjata tyytymättömyys, vaikka valtaoikeuksia on vuosikymmenten aikana siirretty rakenteisiin, jotka eivät ole demokraattisen kontrollin alaisia.

Se kymmenen prosentin kysymys

Jakso päätyy Miettisen konkreettiseen ehdotukseen, ja se on artikkelin käyttökelpoisin loppuhuomio.

Hän kysyy julkisen sektorin ihmisiltä, näkyykö heidän työssään kymmenen prosentin säästömahdollisuus. Tyypillinen vastaus on: ainakin kaksikymmentä.

Ja sitten aritmetiikka. Jos sosiaali- ja terveydenhuollon potti on noin 36–37 miljardia, kymmenen prosenttia on 3,6–3,7 miljardia. Jos katsotaan valtiotasoa eli vajaata 92 miljardia, kymmenen prosenttia on melkein koko alijäämä.

Hänen ehdotuksensa toteutustavaksi: viisi vuotta aikaa organisaatioille sopeutua, vapaammat kädet ottaa tekoälytyökaluja käyttöön ja järjestää asioita uudestaan.

Juoten vastalause pysyy loppuun asti sama ja on periaatteessa vahva: miksi tehostaa työtä, jota ei alun perin pitäisi tehdä?

Ja jakson viimeinen käsite on Juoten oma itsekritiikki, joka kannattaa poimia:

Oikeiston fantasia ei ole suurlakko vaan IMF-fantasia. Ja sekin on holhousfantasia — että joku tulee ja holhoaa Suomen kansantalouden kuntoon. Ajatus siitä, että joku tekisi täällä itse jotain, on vieras myös sille oikeistopoliitikolle.

Keskustelu IMF:stä jatkui jakson jälkeen Neuvottelijan sisäpiirin puolella.

Mitä tästä kannattaa muistaa

• Kohu koski kriteerejä, ei leikkauksia. Noin 200 miljoonan leikkaus on riihessä päätetty ja koko hallituksen takana; kiista syntyi jäljelle jäävän noin 195 miljoonan jakoperusteista.
• Sammallahti pitää kriteerejä liian löyhinä, ei liian tiukkoina — niillä voi edelleen jakaa suuria summia ilman vaikutusarvioita.
• “Kohtaava työ” ei ole tuloksellisuuden mittari. Verkostomarkkinointikin on kohtaavaa työtä.
• Rydmanin siirron tehokkuus oli siinä, että se pakotti näyttämään kortit — leikkauksen vastustajan on kerrottava, mitä nimenomaista etua hän puolustaa.
• Kiertokulku: poliitikot rahoittavat järjestöjä, järjestöt ostavat vaikuttajaviestintää, viestintätoimistot lobbaavat poliitikkoja. Kaikissa kolmessa on poliitikkoja avainpaikoilla.
• Julkisen valinnan ongelma: yksittäiselle kansalaiselle vastustaminen ei kannata, koska voittokin on pari euroa vuodessa, kun toisella puolella on kuukausipalkka.
• Suomen kielestä puuttuu NGO-vastine, koska rahoituksen alkuperää ei ole ollut tarpeen häivyttää — Juoten ehdotus on valtionjärjestö.
• 100 000 yhdistystä, 724 tuensaajaa. Väite siitä että demokratia kaatuu ilman noita 724:ää on loukkaus muita kohtaan.
• Turvaverkon poistuminen luo ohjausvaikutuksen: kun sopeutumiseläkettä ja järjestökentän off-rampia ei ole, huonot päätökset kostautuvat itselle.
• BKT-revisiot ovat isoja ja niistä uutisoidaan epäsymmetrisesti, ja ensimmäinen arvio painottaa julkista kulutusta.
• BKT ei mittaa elintasoa. Ostovoiman kasvu ei ole tervettä, jos se tulee julkisen sektorin palkkasumman kasvusta.
• Tekoälystä voi tulla joko tehostamista tai seuraava hallintoideologia — Sammallahden konkreettinen käyttötapaus on asiantuntijalausuntojen sparraaminen.
• “Ei pysty” tarkoittaa usein “en halua”. Kun uudistus ajetaan läpi, laki tai direktiivi ei useinkaan estänytkään sitä.
• Valiokunnalla ei ole enää sitä valtaa, joka sillä ajateltiin olevan — detaljit on lukittu ennen kuin asia saapuu sinne.
• Kymmenen prosenttia valtiotason menoista on melkein koko alijäämä. Julkisen sektorin oma arvio säästövarasta on tyypillisesti suurempi kuin kysyjän.

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 393 (julkaistu 3.7.2026, kesto 65:21) — Sami Miettisen vieraina kansanedustaja Tere Sammallahti (kok.) ja kirjoittaja Otto Juote, jonka kirjasta ja termistä Veikkauskratia jakso saa nimensä. Kyseessä on kahden oikeistolaisen kommentaattorin mielipiteellinen keskustelu, jossa he ovat useassa kohdassa eri mieltä keskenään; tulkinnat ovat heidän. LÄHTÖKOHTA: perussuomalaisten vastuuministeri Wille Rydman ilmoitti kesällä 2026 STEA-leikkausten etenevän ja ettei yksikään järjestö saa yli 10 miljoonaa. AIKAJANA (Sammallahden oikaisu): kukaan ei ole peruuttamassa leikkauksia; edellinen hallitus siirsi vanhat veikkausvoittovarat valtion budjettitalouteen suojellakseen järjestökenttää rahapelituottojen laskulta; nykyinen hallitus on leikannut noin 200 miljoonaa ja jäljellä on noin 195 miljoonaa; leikkaukset on päätetty riihessä ja koko hallitus seisoo niiden takana. Kohu koski jakokriteerejä, ei leikkauksia. Sammallahti pitää Rydmanin kriteerejä liian löyhinä — niillä voi jakaa suuria summia ilman vaikutusarvioita — ja vaatii tuloksellisuuteen ja tehokkuuteen perustuvia, merkittävästi tiukempia kriteerejä; kohtaava työ ei itsessään tarkoita tuloksellisuutta, koska verkostomarkkinointikin on kohtaavaa työtä. Hän kyseenalaistaa Folkhälsanin STEA-tuen miljardiluokan varallisuuden vuoksi. POLIITTINEN ANALYYSI (Juote, Sammallahti myöntää oikeaksi): järjestökenttää ei voi erottaa puolueista, ja Rydmanin siirron teho oli siinä että se pakotti kaikki näyttämään korttinsa — leikkauksen vastustajan on kerrottava mitä nimenomaista etua hän puolustaa. Sammallahden varaus: kulisseissa olisi voitu hoitaa fiksummin, eikä yhdelläkään ministerillä ole valtaa allokoida 200 miljoonaa yksin. VEIKKAUSKRATIAN MEKANISMI: poliitikot ohjaavat veronmaksajien rahaa järjestöille → järjestöt ostavat vaikuttajaviestintää → viestintätoimistot lobbaavat poliitikkoja lisärahoituksesta → kierros toistuu suurempana; poliitikkoja on avainpaikoilla kaikissa kolmessa. Julkisen valinnan ongelma: yksittäisen kansalaisen ei kannata vastustaa, koska voitto on pari euroa vuodessa kun vastapuolella on kuukausipalkka. TERMINOLOGIA: kansainvälinen NGO = non-governmental organization korostaa sitä ettei valtio rahoita; suomessa vastaavaa sanaa ei ole (kolmas sektori, järjestö), jolloin rahoituksen alkuperä häivytetään; Juoten ehdotus on valtionjärjestö. Miettinen kytkee tämän Veikkaus-monopolin historiaan, jossa tappiollisen odotusarvon pelaamisesta tehtiin lähes kunniakasta, ja toteaa että rahanjakoapparaatin siirryttyä budjettiin vanha momentum jäi päälle vaikka kyse on puhtaasta tulonsiirrosta. SAMMALLAHDEN MYÖNNYTYS: mielenterveyspuhelimessa päivystävä vapaaehtoinen tekee usein merkityksellisempää työtä kuin moni kattojärjestön hyväpalkkainen johtaja; hän on silti vakuuttunut ettei kattojärjestötasoa tarvita, ja kutsuu tätä hyvin idealistiseksi maailmankuvakseen. KESKEINEN LUKUPARI: Suomessa on noin 100 000 rekisteröityä yhdistystä ja niistä 724 sai viime vuonna STEA-tukea; väite että demokratia, hyvinvointipalvelut ja kansalaisyhteiskunta kaatuvat ilman noiden 724:n rahoitusta on loukkaus lähes 100 000 muuta järjestöä ja niiden vapaaehtoisia kohtaan. TURVAVERKKO JA OHJAUSVAIKUTUS: sopeutumiseläkkeiden ja järjestökentän off-rampin poistuminen tarkoittaa että huonot päätökset kostautuvat kauden jälkeisessä todellisuudessa, mikä luo terveen ohjausvaikutuksen; Sammallahti ei ole huolissaan omasta työllistymisestään 15 vuoden kokemuksella. BKT-REVISIOT (Miettisen oma laskelma): oikeistohallituksen ensimmäinen vuosi korjattiin −0,2 %:sta +0,9 %:iin (+1,1 pp) ja toinen +0,2 %:sta +0,8 %:iin; 2023 −1,0 → −1,3, 2022 +2,0 → +0,8 (−1,2 pp), 2021 +3,3 → +2,7; hänen mukaansa alaspäin tehdyistä korjauksista ei uutisoitu. Juoten menetelmällinen selitys: ensimmäinen BKT-arvio painottaa julkista kulutusmenoa, kun now-casting katsoo reaalisignaalia. BKT ON HUONO MITTARI, koska se ei kerro tavallisen suomalaisen elintasosta; Juote viittaa kiistanalaiseen humanitarian easing -teesiin, jonka mukaan maahanmuutto voi lyhyellä aikavälillä hillitä rahan painamisen inflaatiovaikutusta ja näyttää kasvulta — tämä ei ole vakiintunutta taloustiedettä. Miettinen: ostovoima on kasvanut kolme vuotta putkeen, mutta se ei ole terveellä pohjalla jos julkisen sektorin palkkasumma kasvaa 10 % muutamassa vuodessa. TEKOÄLY JULKISELLA SEKTORILLA: kansliapäällikkö Juha Majanen on esittänyt julkisen sektorin tekoälypohjaisuutta 2031 mennessä; Juoten kyyninen luenta on että tekoälystä tulee seuraava hallintoideologia, jolla myydään omaa laajentumista tekoälysiirtymäbudjetin kautta; Sammallahden rakentava luenta on että kokoustyö olisi streamlinattavissa ja että hyödyllisin käyttötapaus olisi agentti, jonka kanssa sparrailla asiantuntijalausuntoja 50 lausunnon lukemisen sijaan. Miettisen vastaväite Juotelle: miksi tehostaa nettonegatiivista työtä. TALOUSVALIOKUNTAMUISTO: koronan ensimmäisen aallon aikana Sammallahti toi valiokuntaan systeemikriisianalyysin ja varasuunnitelmia, mutta koko sali keskusteli tunnin pikavippilainsäädännöstä — se oli mulle järkytys. “EI PYSTY” -HAVAINTO (Sammallahti, joka pehmentää Juoten kärjekkäämmän muotoilun oikeusvaltiosta): uudistusta esitettäessä virkamies sanoo ensin ettei pysty, ja syyksi ilmoitetaan laki tai EU-direktiivi; kun poliitikot ottavat vallan ja ajavat uudistuksen läpi, käy ilmi ettei laki eikä direktiivi estänytkään sitä — kyse oli virkahenkilön mielipiteestä ja poliittisesta tahtotilasta. Hän lisää ettei kyse ole vain virkamiehistä vaan ristiin vetävistä intresseistä, ja että ensimmäisen kauden kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet ovat marginaaliset. VALIOKUNTAVALTA: hallitusohjelma neuvotellaan, esitysten detaljit neuvotellaan valtioneuvostossa ja uudestaan lausuntokierroksen jälkeen, joten valiokuntaan tullessa detaljit on jo lukittu — valiokunnalla ei ole enää sitä valtaa mikä sillä ajateltiin olevan; Juote: eduskunta toimii paineventtiilinä, kun valtaoikeuksia on siirretty demokraattisen kontrollin ulkopuolisiin rakenteisiin. KYMMENEN PROSENTIN KYSYMYS: julkisen sektorin ihmisiltä kysyttäessä tyypillinen vastaus säästövarasta on vähintään 20 %; 10 % noin 36–37 miljardin sote-potista on 3,6–3,7 miljardia, ja 10 % vajaan 92 miljardin valtiotason menoista on melkein koko alijäämä. Miettisen ehdotus: viisi vuotta sopeutumisaikaa, vapaammat kädet tekoälytyökaluihin. Juoten vastalause: miksi tehostaa työtä, jota ei pitäisi tehdä. LOPPUKÄSITE: Juoten itsekritiikki — oikeiston fantasia ei ole suurlakko vaan IMF-fantasia, ja sekin on holhousfantasia; ajatus siitä että joku tekisi täällä itse jotain on vieras myös oikeistopoliitikolle. Keskustelu jatkui Neuvottelijan sisäpiirin puolella.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English