EP50 · Yhteiskunta · 2020-12-03
EU:n oppositio | Sari Essayah | Neuvottelija 50
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja entinen europarlamentaarikko Sari Essayah selittää, miksi väite 'EU:ssa ei ole oppositiota' pitää osittain paikkansa – ja mikä asetelman todella korvaa. Jaksossa käydään läpi komission yksinoikeus aloitteisiin, neuvosto vastavoimana joka katsoo rahojen perään, raportöörin ja varjoraportöörin työnjako lainsäädännön muotoilussa, sekä se miksi parlamenttia on kutsuttu vaaralliseksi laitokseksi. Lopussa Essayah esittää konkreettisen uudistusehdotuksen ja arvioi elpymisrahaston käsittelyä, jossa perussopimusten artikloja tulkittiin hänen mukaansa hyvinkin luovasti.
EU:n oppositio | Sari Essayah
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 50. jaksossa Sami Miettinen haastattelee Sari Essayahia, Kristillisdemokraattien puheenjohtajaa, joka toimi yhden kauden europarlamentaarikkona ja sen jälkeen eduskunnan suuressa valiokunnassa. Jakso on nauhoitettu jälkijaksona Puheenaiheen keskustelulle EU-federaatiosta ja eurosta, ja se keskittyy yhteen kysymykseen: onko EU:ssa oppositiota? Vastaus vie komission aloitemonopoliin, neuvoston rooliin, raportöörijärjestelmään ja lopulta elpymisrahaston perustuslailliseen käsittelyyn.
Onko EU:ssa oppositiota?
Miettinen kertoo tutustuneensa Euroopan parlamenttiin Uutta neuvotteluvaltaa varten – hän haastatteli kirjaan Sirpa Pietikäistä siitä, miten Libor-skandaalista syntyi EU:n laajuinen asetus – ja jääneensä miettimään paikan päällä kuulemaansa väitettä: EU:ssa ei ole oppositiota.
Essayahin mukaan väite pitää osittain paikkansa. Varsinaista hallitus–oppositio-asetelmaa eli parlamentarismia sanan syvässä merkityksessä ei ole, vaan kulloinkin joudutaan löytämään koalitio, joka vie asiat eteenpäin. Toisaalta tiedetään herkästi, mistä ryhmistä löytyy enemmän federalistisia näkemyksiä, ja tietyt ryhmät liittoutuvat sen mukaisesti lainsäädäntöprosessissa.
Hän kuvaa parlamentin sisäisen kirjon kärjekkäästi: siellä toimii ryhmiä, jotka periaatteessa haluavat hajottaa koko EU:n, ja niitä jotka haluaisivat tehdä siitä kiireen vilkkaa liittovaltion – ja ryhmien sisältäkin löytyy monenlaisia näkemyksiä.
Komission aloitemonopoli ja neuvosto vastavoimana
Yksi asia on Essayahin mukaan hyvä hahmottaa: vain komissiolla on oikeus tehdä lainsäädäntöaloitteita. Parlamentissa voi tehdä kirjallisia kysymyksiä, mutta lainsäädäntöprosessiin ei voi antaa impulsseja muuta kuin komission kautta – toisin kuin kansallisessa parlamentissa, jossa tehdään lakialoitteita.
Komissiosta ja parlamentista on hänen mukaansa tullut monta kertaa parivaljakko, jolloin neuvosto – jäsenmaiden edustajat – koetaan eräänlaisena oppositiona: ne “mokomat” katsovat rahojen perään eivätkä innostu kaikesta, mitä komissio ja parlamentti haluaisivat viedä eteenpäin.
Tähän liittyy jakson terävin luonnehdinta. Parlamenttia on Essayahin mukaan sanottu vaaralliseksi laitokseksi, koska sillä ei ole taloudellista vastuuta siitä lainsäädännöstä, jonka jäsenvaltiot panevat toimeen: siellä voidaan keksiä mitä hurjimpia juttuja ja ajatella, että kyllä jäsenvaltiot tästäkin regulaatiosta selviävät. Useimmiten neuvosto on se, joka yrittää käyttää järjen ääntä ja kysyy, miten asia myydään kansalaisille ja mitä se tarkoittaa lisäkulujen kannalta.
Ryhmät, EPP ja poliittiset erot
Miettinen kysyy, tuntuuko Essayahin oma EPP-ryhmä blokilta, joka tukisi jotain “hallitusta” EU-tasolla. Essayahin mukaan ryhmien väliset poliittiset erot kyllä näkyvät: EPP:ssä on eniten puolueita, jotka lähtevät vastuullisesta talouspolitiikasta, tukevat kasvu- ja vakaussopimusta ja haluavat hillitä velkaantumista, kun taas vasemmalla haluttaisiin paisuttaa EU-budjettia varsin holtittomasti ja siirtää kansalliselta tasolta yhä uusia asioita EU:n hoidettavaksi.
Hän vetää rinnastuksen Suomen eduskuntaan: keskellä ja oikealla on enemmän niitä, jotka pitävät tärkeänä maan kilpailukykyä ja sitä, ettei tuleville sukupolville jää äärettömiä velkataakkoja.
Verotus ilman edustusta
Miettinen muotoilee ongelman klassisesti: no taxation without representation. Hän huomauttaa, että EU on toistaiseksi hyvä ja halpa systeemi, joka maksaa noin prosentin bruttokansantuotteesta, kun Suomen oma järjestelmä maksaa 42 prosenttia – maailman viidenneksi suurin verokuorma. Mutta jos elpymisrahaston myötä EU-taso nostetaan pariin prosenttiin ja innostutaan siitä, että velalla ja jäsenmaiden takauksilla sen voi nostaa vaikka viiteen, Suomen kokonaisuus kuormittuu 47 prosenttiin – ja ollaan maailman suurin veroaste.
Kysymykseen siitä, voiko tätä kehitystä vastaan äänestää, Essayahin vastaus on käytännöllinen: kansallisella tasolla päätetään osallistumisesta rahastoihin – mutta Suomen hallituksessa istuvat tällä hetkellä ne puolueet, jotka ovat EU-tasolla federalismia ajavissa ryhmissä. Hän luettelee: vasemmistoliitto, SDP ja vihreät, sekä keskusta ja RKP, jotka kuuluvat Renew Europe -ryhmään (entinen ALDE) – erittäin liittovaltiomyönteiseen ryhmään, jonka valintaa keskustan osalta on aikanaan ihmetelty. Suomen hallitus ei siis tee millään tavalla vastasyklistä politiikkaa liittovaltiokehitystä kiihdyttävälle politiikalle.
Kenelle ääni kannattaa antaa
EU-vaaleista Essayah antaa suoran neuvon. Kannattaa etsiä päättäjiä, joilla on riittävä osaamisen ja tietotaidon taso toimia parlamentissa – “haisevaa vastalausetta” eli protestiääntä ei kannata antaa, koska se on hukkaan heitetty ääni. Meppinä saa paljon aikaan, jos on kielitaitoinen, verkottuu, osaa rakentaa kompromisseja ja pystyy raportöörinä viemään asioita eteenpäin.
Hän kritisoi myös yleistä puhetapaa. Suomessa tietyt mepit puhuvat “yhteiseurooppalaisesta edusta”, kun tosiasiassa monien maiden mepit valvovat vahvasti kansallista etua: Saksassa mepit oikealta vasemmalle katsovat autoteollisuutta saksalaisin silmälasein, ja ranskalaiset maataloutta ranskalaisin. Essayah toivoo, että Suomessakin laitettaisiin rohkeasti sinivalkoiset lasit päähän – mikä ei estä katsomasta samalla yleiseurooppalaista etua.
Miettinen lisää oman huomionsa lainsäädännön muodosta: trendi on siirtynyt direktiiveistä asetuksiin, joissa kansallinen pelivara muokata sääntelyä omiin tarpeisiin on pienempi. Essayah tiivistää: se on huono suunta.
Raportööri ja varjoraportööri
Essayah avaa mekanismin, joka poikkeaa suomalaisesta valiokuntatyöstä. Suomessa valiokunta kuulee asiantuntijat ja tekee yhdessä mietinnön. Euroopan parlamentissa yksittäinen raportööri saa vastuun raportin tekemisestä ja kuulee itse ne asiantuntijat, jotka haluaa kuulla.
Muut ryhmät valitsevat työtä seuraamaan varjoraportöörin, joka pyrkii vaikuttamaan lopputulokseen seuraamalla raportin muodostumista ja tekemällä muutosesityksiä. Jos yhteistä kompromissia ei löydy, muutosesityksistä äänestetään.
Yksittäisen raportöörin valta perustuu Essayahin mukaan juuri siihen, että hän muodostaa parlamentin kannan kulloiseenkin esitykseen. Taitava meppi saa siinä roolissa paljon aikaan – ja siksi raportööripaikoista myös lobataan ankarasti.
Miten demokratiavajetta voisi korjata
Miettinen ehdottaa, että komission tai neuvoston jäsenet nostettaisiin europarlamentin listoilta, jotta kansalaiset voisivat omilla äänillään nostaa päättäviin tuoleihin ihmisiä, joilla on tunnistettavat kasvot – sen sijaan että ne muodostuvat hallitusten välisellä kähminnällä kierrätetyistä kansallisista poliitikoista.
Essayah muistuttaa, että kärkiehdokasjärjestelmä koki juuri kovan kolauksen: ajatus oli, että EP-vaalien voittajasta tulisi komission puheenjohtaja, mutta kun näin ei käynyt, se oli hänen mielestään niitti koko järjestelmälle. Ongelma oli muutenkin alkuperäinen: harva kansallisella tasolla tuntee europarlamentin jäseniä – he voivat olla parlamentissa isoja nimiä, mutta kadunmies ei tunnista heitä eikä siksi innostu asettamaan ketään heistä komission puheenjohtajaksi.
Hänen oma ehdotuksensa on konkreettinen: neuvostolle pitäisi antaa aloiteoikeus – mahdollisesti sidottuna siihen, että neuvosto on asiasta yksimielinen, jolloin kyse olisi oikeasti jäsenvaltioiden yhteisestä tahdosta. Lisäksi pitäisi pohtia, miten kansallisista parlamenteista voitaisiin paremmin vaikuttaa. Suomen järjestelmä on kohtuullisen hyvä, mutta se perustuu siihen, miten ministeri neuvostossa toimii ja onnistuu neuvotteluissa. Parlamentin ja kansallisten parlamenttien yhteydenpitoa on Suomessa kaivattu koko jäsenyyden ajan; COSAC-kokouksia on, mutta ne jäävät keskusteluiksi, joissa todetaan miten asioita pitäisi tehdä eikä niitä sitten viedä eteenpäin.
Elpymisrahasto, suuri valiokunta ja perustuslakivaliokunta
Loppuosassa käsitellään elpymisrahaston kotimaista käsittelyä. Miettistä kummastutti, että käytännössä suuren valiokunnan kautta annettiin neuvottelumandaatti hyvin isoihin velkaantumispäätöksiin.
Essayah selittää mekaniikan: suuren valiokunnan toiminta perustuu siihen, että hallituspuolueilla on siellä enemmistö, kuten kaikissa valiokunnissa. Neuvottelutilanteessa toimii työvaliokunta, jossa hallituspuolueilla on niin ikään enemmistö; jäseniä on ohjeistettu pitämään kännykkä auki, jotta muutoksiin voidaan reagoida. Lopputulos on silti se, että hallituksen kanta ja linja menevät eteenpäin.
Miettinen nostaa esiin perustuslakivaliokunnan roolin ja Suomen ennakkovalvontamallin – vertailukohtana Unkari, jossa perustuslakituomarit voivat korjata tilanteita jälkikäteen. Hänen havaintonsa on, että elpymisrahaston yhteydessä EU:n perussopimusten artiklojen tulkintoja muutettiin aika luovasti. Essayah vahvistaa: hyvinkin luovasti – ja perustuslakivaliokunnan asiantuntijakuulemisissa esitettiin varsin kriittisiä näkemyksiä koko pakettia kohtaan.
Hän lisää huolen mittasuhteista. Suomella on eurooppalaisittain suurimmat kokonaisvastuut EU-valtioista, koska laivanrakennusteollisuus tarvitsee valtion takauksia. Elpymispaketin myötä vastuita tulee 13 miljardia lisää päälle jo yli 60 miljardin – eikä kyse ole vain teoreettisesta riskistä: jos jotain lankeaa maksettavaksi, rahat pitäisi oikeasti jostain kaivaa.
Essayah pitää edellisen kesän suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan nokittelua prosessin kannalta huonona: perustuslakivaliokunta tulkitsee viime kädessä perustuslakia ja suuri valiokunta ottaa poliittista kantaa, ja jos perustuslain tulkinta ja poliittinen tahtotila joutuvat ristiriitaan, ollaan vakavassa konfliktissa.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 50 (julkaistu 3.12.2020) Sami Miettinen haastattelee Sari Essayahia, Kristillisdemokraattien puheenjohtajaa ja entistä europarlamentaarikkoa (yksi kausi, sen jälkeen eduskunnan suuri valiokunta). Jakso on jälkijakso Puheenaiheen EU-keskustelulle ja käsittelee väitettä “EU:ssa ei ole oppositiota”. Essayahin mukaan väite pitää osittain paikkansa: hallitus–oppositio-asetelmaa ei ole, vaan koalitiot muodostuvat asiakohtaisesti. Vain komissiolla on lainsäädännön aloiteoikeus; parlamentti voi tehdä vain kirjallisia kysymyksiä. Komissio ja parlamentti muodostavat parivaljakon, jolloin neuvosto toimii käytännön oppositiona, koska se katsoo rahojen perään — parlamenttia on kutsuttu “vaaralliseksi laitokseksi”, koska sillä ei ole taloudellista vastuuta säätämästään lainsäädännöstä. Parlamentissa on ryhmiä, jotka haluavat hajottaa EU:n, ja niitä jotka haluavat liittovaltion nopeasti. EPP-ryhmässä on eniten vastuullista talouspolitiikkaa, kasvu- ja vakaussopimusta ja velkaantumisen hillintää kannattavia puolueita. Miettinen esittää verolaskelman: EU maksaa noin 1 % BKT:sta vs. Suomen 42 %, mutta elpymisrahaston myötä nouseva EU-taso voisi viedä kokonaisuuden 47 prosenttiin eli maailman suurimmaksi veroasteeksi. Essayah huomauttaa, että Suomen hallituspuolueet kuuluvat EU-tasolla federalistisiin ryhmiin (vasemmistoliitto, SDP, vihreät sekä keskusta ja RKP Renew Europessa), joten vastasyklistä politiikkaa ei tehdä. EU-vaaliohje: äänestä osaavaa ehdokasta, protestiääni on hukkaan heitetty; Saksan mepit katsovat autoteollisuutta ja Ranskan maataloutta kansallisin silmälasein, ja Suomessakin pitäisi. Trendi direktiiveistä asetuksiin kaventaa kansallista pelivaraa. Raportööri kirjoittaa parlamentin kannan ja valitsee kuultavat asiantuntijat, varjoraportöörit muista ryhmistä seuraavat ja tekevät muutosesityksiä — mistä syntyy yksittäisen mepin todellinen valta. Demokratiavaje: kärkiehdokasjärjestelmä sai niitin kun voittajasta ei tullut komission puheenjohtajaa, eikä kansalainen tunne meppejä; Essayahin ehdotus on antaa neuvostolle aloiteoikeus (mahdollisesti yksimielisyyteen sidottuna) ja parantaa kansallisten parlamenttien vaikutuskanavia (COSAC jää keskusteluksi). Elpymisrahasto: suuri valiokunta antoi neuvottelumandaatin hallituspuolueiden enemmistöllä, työvaliokunta reagoi neuvottelutilanteissa; EU:n perussopimusten artiklojen tulkintoja muutettiin “hyvinkin luovasti”, ja perustuslakivaliokunnan asiantuntijakuulemisissa esitettiin kriittisiä näkemyksiä. Suomen kokonaisvastuut ovat EU-maista suurimmat laivanrakennusteollisuuden takausten vuoksi: paketti lisää 13 miljardia jo yli 60 miljardin päälle. Essayah pitää suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan konfliktia prosessin kannalta huonona.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English