EP51 · Yhteiskunta · 2020-12-08
Tasa-arvo ja sananvapaus | Ivan Puopolo | Neuvottelija 51
Toimittaja Ivan Puopolo väittää, että sananvapaus on kansalaisen ja valtion välinen suhde eikä mitään muuta — minkä vuoksi kanava, työnantaja tai alusta ei rajoita mitään kieltäytyessään julkaisemasta sinua. Jakso alkaa livenä tehdyllä sananvapaustestillä Puopolon omilla identiteeteillä ja etenee mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvon eroon, siihen mitä sana 'rakenteellinen' lisää rasismiin, Macronin valistusargumentin yllättävään yksinäisyyteen, kiihottamislainsäädännön tarkoitusarviointiin ja pohjoismaiseen tasa-arvoparadoksiin. Miettinen haastaa läpi jakson vinoumista rekrytoinnissa ja siitä, korjaako markkina ne.
Tasa-arvo ja sananvapaus | Ivan Puopolo
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 51. jaksossa Sami Miettisen vieraana on toimittaja Ivan Puopolo. Jakso alkaa sananvapaustestillä, jossa Miettinen lukee Puopololle identiteettejä — mies, universalisti, feministi, sovinisti — ja pyytää tätä pysäyttämään listan siinä kohtaa, missä se alkaa tuntua kirouksena. Sieltä edetään kahden tasa-arvokäsityksen yhteensopimattomuuteen, siihen kuka sananvapautta voi ylipäätään rajoittaa, sanan “rakenteellinen” sisältöön, Macronin valistuspuolustukseen, kiihottamislainsäädännön tarkoitusarviointiin ja pohjoismaiseen tasa-arvoparadoksiin.
Kaksi tasa-arvoa
Puopolon ensimmäinen erottelu kantaa läpi jakson. Mahdollisuuksien tasa-arvo ja lopputulosten tasa-arvo eivät ole saman asian asteita vaan yhteensopimattomia: lopputulosten tasaaminen edellyttää lähtökohtien tasaamista interventioilla, ja interventio auttaa määritelmällisesti joitakin enemmän kuin toisia. Siksi kummankin leirin on johdonmukaista sanoa, ettei toinen kannata tasa-arvoa. Keskustelu, jossa ei erotella kummasta puhutaan, ei etene mihinkään.
Kuka voi rajoittaa sananvapautta
Puopolon kanta on juridisesti tiukka. Sananvapaus on kansalaisen ja valtion välinen suhde; valtio on ainoa taho, joka siihen voi puuttua. Kun toimittaja kysyi häneltä toisessa podcastissa, antaako hänen työnantajansa hänelle sananvapauden, hän tajusi vastauksen olevan ei — eikä sen kuulukaan antaa. Kanava nauttii täsmälleen samaa sananvapautta kuin kaikki muutkin ja päättää sen nojalla itse, mitä julkaisee. Sama logiikka pätee sosiaalisen median alustoihin, eikä hän hyväksy väitettä niiden määräävästä markkina-asemasta politiikan keskustelussa: vaikutuskanavia on lehdistä ja lentolehtisistä ehdolle asettumiseen, eikä ole selvää, mitä “määräävä markkina-asema” politiikassa edes tarkoittaisi.
Tästä hän erottaa toisen, aidosti tärkeän kysymyksen: mielipiteiden diversiteetin. Sananvapaus voi olla kuinka laaja tahansa ja silti tosiasiallisesti sanotuksi tulee vähän. Suomessa juridinen sananvapaus on hänen mukaansa kunnossa, mutta julkisessa sanassa jotkin yleisössä hyvin edustetut näkemykset loistavat poissaolollaan.
Valtion omistama yleisradio on hänelle ongelmallinen mutta ei sananvapausmielessä: lainmukaisesti se saa olla niin poliittinen kuin haluaa, ja kysymys, joka siitä seuraa, on legitimiteetti — halutaanko tällaista laitosta yhteisesti rahoittaa — ei laillisuus.
Mitä “rakenteellinen” lisää
Jakson terävin kielianalyysi koskee etuliitettä. Suomen lainsäädäntö on Puopolon mukaan yhdenvertainen, joten “rakenteellinen rasismi” tarkoittaa jotain muuta kuin lakia — ja hän ei ole koskaan kuullut siitä järkevää selitystä. Jos meillä on rasismia ja erikseen rakenteellista rasismia, miten nämä eroavat?
Hänen oma esimerkkinsä on hänen oma nimensä: vakituisesta työstä huolimatta hän ei aikoinaan onnistunut saamaan vuokra-asuntoa Helsingistä, ja päätteli jälkikäteen syyksi nimensä. Se on hänen mukaansa vuokranantajan rasismia. Mikä siitä tekee rakenteellista? Ilmeisesti määrä: sata rasistia ei vielä ole rakenne, tuhat on. Määrällinen ilmaus esitettynä kausaalisena.
Samasta juuresta hän johtaa kritiikkinsä identiteettipolitiikkaan: yksilön ominaisuuksia ei tutkita vaan johdetaan joukosta, johon hänet luetaan.
Yksikulttuurinen ja monikulttuurinen kolikon kaksi puolta
Miettinen tuo esiin Helsingin pormestarikeskustelun, jossa toinen ehdokas ilmoitti kannattavansa avointa ja monikulttuurista Helsinkiä ja toinen katsoi, ettei Helsingin tarvitse olla monikulttuurinen. Puopolon huomio on, että nämä ovat saman kolikon kaksi puolta: molemmissa kaupungin kulttuurinen koostumus on päämäärä itsessään, ei keino. Järkevä päämäärä olisi helsinkiläisten hyvinvointi, oli heitä ketkä tahansa; monikulttuurisuuden lisääminen tai vähentäminen voisi joskus palvella sitä ja joskus ei. Vertauskohtana verotus: verotus ei ole päämäärä vaan keino tuloerojen tasaamiseen tai mihin tahansa muuhun tavoitteeseen.
Macron, universalismi ja valistuksen yksinäisyys
Kun ranskalainen opettaja murhattiin käytettyään Charlie Hebdon pilapiirroksia opetusmateriaalina, presidentti Macron puolusti eurooppalaisina arvoina universalismia ja sekularismia — ja sai osakseen amerikkalaista ilkkumista. Miettistä hämmästyttää, ettei tästä Ranskan ja Yhdysvaltain välisestä kulttuurikiistasta juuri kirjoitettu Suomessa.
Puopolon selitys sille, miksi Macronin puolustus sai niin vähän tukea, on mainepsykologinen. Valistuksen ydinoivallus oli, ettei kukaan tiedä kaikkea, mistä seuraa että on parasta antaa kaikkien sanoa sanottavansa ja antaa parhaan argumentin valikoitua voittajaksi — tieteellisen keskustelun logiikka sovellettuna yhteiskuntaan, eli demokratia lyhyesti. Se sai vähän kannatusta, koska ihmisten pelko tulla leimatuiksi kiusantekijöiksi on suurempi kuin halu puolustaa liberaalia demokratiaa.
Yhdistymisvapaus ja pörssiklubi
Miettinen kertoo olleensa osasyyllinen siihen, että Pörssiklubin sukupuoleen perustuva jäsenyysrajoitus poistettiin — osin itsekkäistä syistä, koska sääntö oli muuttunut mainehaitaksi, ja kahden kolmasosan enemmistöllä jäsenten itsensä päättämänä.
Puopolo ei ota kantaa siihen, oliko liike hyvä: se riippuu tavoitteesta. Hänen periaatteensa on, että yhdistymisvapaus kattaa myös epämiellyttävät sisäänpääsykriteerit — Mensaan pääsee vain älykkyysosamäärän ylittämällä, mikä on brutaali kriteeri, eikä hänellä ole ongelmaa myöskään yhden sukupuolen yhdistysten kanssa suuntaan tai toiseen. Miettisen vastaus on, että ongelma oli säännön ja klubin oman tarkoituksen ristiriita: liike-elämää palvelevaksi ilmoittautuva yhdistys palvelee sitä paremmin, kun sinne pääsevät kaikki.
Tästä Puopolo laajentaa siihen, mitä hän ei ole koskaan ymmärtänyt: miksi ihmisillä on niin suuri halu puuttua toisten laillisiin valintoihin, ja mistä syntyy niin luja luottamus siihen, että oma tapa elää on se, jolla kaikkien muidenkin pitäisi elää. Rajanveto ei silti ole absoluuttinen: koulukiusaamiseen hän menisi puuttumaan, vaikka se ei ole laitonta — mutta ei muuttaakseen kiusaajan elämäntapaa vaan puolustaakseen heikompaa.
Kiihottamislainsäädäntö ja tarkoituksen arviointi
Puopolo korjaa yleisen väärinkäsityksen: kiihottamisrikoksessa ei arvioida sanamuotoja vaan tarkoitusta. Samat sanat toisessa yhteydessä eivät johtaisi edes syytteeseen, ja vapauttavia tuomioita on annettu juuri siksi, että puheen tarkoitus osoittautui toiseksi. Molempia kuitenkin vaivaa se, mihin tarkoituksen arviointi johtaa: valtakunnansyyttäjä totesi Helsingin Sanomien haastattelussa vanhojen sketsien osalta, että pitäisi kysyä tekijältä, ajatteleeko hän yhä niin. Miettinen huomauttaa, että tarkoituksen arviointi ei sinänsä ole oikeudessa poikkeuksellista — tahallisuus erottaa taposta murhan — ja että sen vaihtoehto, irrallisten sivulauseiden poimiminen kontekstista, on selvästi huonompi.
Syvin ongelma on toinen. Kun tuomio tekee kokonaisesta yhteiskunnallisesta kehityssuunnasta laittoman ajaa, on hylätty demokratian perusoletus, jonka mukaan kuka tahansa saa yrittää vakuuttaa muut. Puopolon vertailukohta on Yhdysvallat, jossa täsmälleen samaa päämäärää ajava järjestö saa toimia vapaasti — ei siksi että päämäärää kannatettaisiin, vaan siksi että kun yhtä ei estetä, ei varmuudella estetä myöhemmin jotain aivan muutakaan. Räsäsen tuolloin kesken ollut oikeusprosessi mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka kalliiksi sanamuotojen arviointi käy.
Tasa-arvoparadoksi, havainto ja teoria
Miettinen nostaa esiin pohjoismaisen paradoksin: siellä missä mahdollisuuksien tasa-arvo on maailman mittakaavassa suurin, ammattien sukupuolittuneisuus on jyrkin. Puopolon selitys on mekanismi: kun ympäristön vapaus kasvaa, geenien selitysosuus kasvaa, ei pienene. Analogia on ruoka ja liikalihavuustaipumus — ilman ruokaa taipumus ei koskaan ilmene.
Tästä hän rakentaa jakson metodologisen ytimen: havainnon ja teorian erottamisen. Että hierarkioiden yläpäässä on valkoisia heteromiehiä on kiistaton havainto, eikä sitä ole tarpeen kiistää. Teoria, joka sitä selittää, on eri asia — ja hänen väitteensä on, että biologia jätetään systemaattisesti pois selityksistä, koska se on ikävällä tavalla deterministinen eikä palvele yhteiskunnallista muutostavoitetta. Hänen oma vaihtoehtoinen selityksensä ei ole naisten sortaminen vaan miesten keskinäinen kilpailu ja evoluutiossa tapahtunut sukupuolten erilaistuminen. Kantoja hän ei kiistä: feministit saavat ajaa mitä päämääriä haluavat, mutta selitysten pitää olla oikein.
Puopolo palaa asiaan myös nisäkkäiden kautta. Lähes kaikilla lajeilla se sukupuoli, joka synnyttää ja imettää, investoi enemmän aikaa jälkeläiseen — mikä tekee vaikeaksi uskoa, että ihmisellä sama kuvio olisi yhteiskunnan rakenteiden aikaansaannos. Roolit edelsivät rakenteita, eivät seuranneet niistä.
Miettisen oma vinouma
Miettinen ei jää periaatteiden tasolle vaan tunnustaa oman. Hän palkkasi vuosia lähes pelkästään Aalto-yliopiston rahoituksen opiskelijoita, kutsuu kuviota narsistiseksi ja ylipainottaa nyt tietoisesti itsestään erilaisia hakijoita — henkilötason korjaus, ei rakenteellinen kiintiö. Hän kertoo olevansa tyytyväinen palkattuaan hiljattain osaajan Itä-Suomen yliopistosta.
Puopolo kysyy loogisen jatkokysymyksen: jos vinouma on kallis, eikö markkina rankaise siitä itsestään? Miettisen vastaus on, että pienissä yrityksissä markkinamekanismi ei täysin kompensoi kognitiivista vinoumaa, ja että peilikuvan suosiminen selittää osin rasismiakin. Lopputulosten tasa-arvo kiintiöinä — vaikkapa 40 prosenttia hallituspaikoista — on hänenkin mielestään väärä rakenne.
Puopolon toistuva kysymys ammattien sukupuolijakaumista on kuka kärsii. Kolmekymmentä vuotta EU-tason projekteja ei ole kaventanut eroa vaan kasvattanut sitä; jos hoitajat halusivat hoitajiksi ja ovat tyytyväisiä, ongelmaa ei ole. Miettinen tarjoaa vastaukseksi rakenteellisen ongelman toisesta suunnasta: hoiva- ja sosiaalipalveluiden monopolisointi valtiolle poistaa juuri sen markkinan, jolla naiset voisivat toimia yrittäjinä — rakenteellista sortoa sekin, valtion ylisuuren markkinaosuuden muodossa.
Puheoikeus ja Overtonin ikkuna
Lopuksi Puopolo purkaa vaatimuksen, jonka mukaan vain käsiteltyyn ryhmään kuuluva saa puhua sen asioista. Yhteiskunnallinen keskustelu on eri intressiryhmien kilpailua siitä, mikä ongelma priorisoidaan — ja koska ratkaisuihin pyydetään verorahaa, jokainen maksaja saa asianosaisuuden jokaiseen kysymykseen. Pyrkimys vaientaa muut vetoamalla siihen, ettei asia kosketa heitä, on järkevä tavoite vain vaientajan oman asian kannalta.
Miettisen esimerkki hiljentämisen hinnasta on euro ja liittovaltiokehitys: kuusi vuotta sitten keskustelu oli Overtonin ikkunan ulkopuolella houruajattelua, nyt se on ikkunan keskellä välttämättömyytenä — ja ikkuna hyppäsi paikasta toiseen ilman keskustelua siinä välissä, joten ollaan yhtä tyhmiä kuin silloin. Hän kuvaa oman eurokirjansa julkistustilaisuutta, jossa taloustieteen kerma oli paikalla eikä juuri kukaan lähtenyt puhumaan aiheesta, koska se oli väärä viesti. Puopolon lisäys: ihmiset ovat kiinnostuneempia maineestaan kuin mistään muusta, ja mieluummin matkivat kuin ajattelevat — mistä syntyy hysterianomainen liike aina yhteen suuntaan kerrallaan, sama ilmiö kuin osakemarkkinoiden kuplissa.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 51 (julkaistu 8.12.2020) Sami Miettisen vieraana on toimittaja Ivan Puopolo. Sananvapaustesti: jakso alkaa identiteettilistalla (mies, universalisti, feministi, sovinisti), jonka Puopolo pysäyttää kohdissa, joissa määritelmä riippuu käsitteen sisällöstä. Kaksi tasa-arvoa: mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo ovat yhteensopimattomia, koska lopputulosten tasaaminen edellyttää lähtökohtien tasaamista interventioilla, jotka kohtelevat ihmisiä eri tavoin. Sananvapaus: on kansalaisen ja valtion välinen suhde; vain valtio voi sitä rajoittaa, ja kanava, työnantaja tai alusta käyttää omaa sananvapauttaan päättäessään mitä julkaisee — alustojen “määräävä markkina-asema politiikassa” on Puopolon mukaan käsitteellisesti epäselvä. Erikseen on mielipiteiden diversiteetti: laajakin sananvapaus voi tuottaa vähän tosiasiallisesti sanottua. Valtion omistama yleisradio saa lain mukaan olla poliittinen; kysymys on legitimiteetti eikä laillisuus. “Rakenteellinen”: Suomen lainsäädäntö on yhdenvertainen, joten rakenteellinen rasismi tarkoittaa jotain muuta kuin lakia; Puopolon oma esimerkki on venäläinen etunimi vuokramarkkinoilla, mikä on hänen mukaansa vuokranantajan rasismia — “rakenteellinen” on määrällinen ilmaus esitettynä kausaalisena. Monikulttuurinen vs. yksikulttuurinen kaupunki ovat saman kolikon puolia, koska molemmissa kulttuurinen koostumus on päämäärä eikä keino; järkevä päämäärä olisi asukkaiden hyvinvointi. Macron: opettajan murhan jälkeen esitetty universalismin ja sekularismin puolustus sai vähän tukea, koska pelko tulla leimatuksi on suurempi kuin halu puolustaa liberaalia demokratiaa; valistuksen ydin on, ettei kukaan tiedä kaikkea, joten paras argumentti pitää antaa valikoitua vapaassa kilpailussa. Yhdistymisvapaus: Miettinen oli mukana poistamassa Pörssiklubin sukupuolirajausta (perusteena klubin oma liike-elämätarkoitus); Puopolo puolustaa myös rajaavien yhdistysten oikeutta olla olemassa ja kysyy, miksi ihmiset haluavat puuttua toisten laillisiin valintoihin — poikkeuksena heikomman puolustaminen, esimerkkinä koulukiusaaminen. Kiihottamisrikos: arvioidaan tarkoitusta eikä sanamuotoja, mistä seuraa kiusallisia kysymyksiä siitä, ajatteleeko tekijä yhä niin; syvin ongelma on, että tuomio voi tehdä kokonaisesta yhteiskunnallisesta kehityssuunnasta laittoman ajaa, mikä on ristiriidassa demokratian perusoletuksen kanssa. Tasa-arvoparadoksi: kun ympäristön vapaus kasvaa, geenien selitysosuus kasvaa — analogia ruoan saatavuudesta ja liikalihavuustaipumuksesta. Havainto vs. teoria: valkoisten heteromiesten asema hierarkioiden huipulla on kiistaton havainto; kiistanalaista on selittävä teoria, ja biologia jätetään pois koska se ei palvele muutostavoitetta. Puopolon vaihtoehtoinen selitys on miesten keskinäinen kilpailu ja evolutiivinen erilaistuminen; lisäargumenttina parental investment lähes kaikilla nisäkkäillä. Miettisen oma vinouma: vuosien ajan lähes pelkkiä Aallon rahoituksen opiskelijoita, mitä hän kutsuu narsistiseksi, ja jota hän korjaa henkilötasolla ylipainottamalla erilaisia hakijoita — ei kiintiöillä. Kuka kärsii: Puopolon toistuva kysymys ammattien sukupuolijakaumista; 30 vuotta EU-projekteja on kasvattanut eroa. Miettisen vastaehdotus: hoiva- ja sosiaalipalveluiden valtiomonopoli poistaa markkinan, jolla naiset voisivat toimia yrittäjinä. Puheoikeus: koska ratkaisuihin pyydetään verorahaa, jokainen maksaja on asianosainen; vaientaminen vetoamalla siihen ettei asia kosketa puhujaa on järkevää vain vaientajan kannalta. Overtonin ikkuna: euro ja liittovaltiokehitys siirtyivät houruajattelusta välttämättömyydeksi ilman keskustelua siinä välissä; ihmiset ovat kiinnostuneempia maineestaan kuin totuudesta ja mieluummin matkivat kuin ajattelevat.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English