EP56 · Yhteiskunta · 2021-01-07
Päästökompensointi | Elina Kajosaari | Neuvottelija 56
Compensaten toimitusjohtaja Elina Kajosaari kertoo, miksi hiilensidontamarkkina on villi länsi ja mitä laadukkaan kompensaation todentaminen käytännössä vaatii: kahden tunnetuimman standardin parhaista projekteista vain noin kymmenen prosenttia läpäisi Compensaten oman kriteeristön. Jaksossa käsitellään kapitalismin valuvikaa, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa, kompensoinnin ja päästövähennysten oikeaa järjestystä, ylikompensointia kertoimilla sekä sitä suomalaista oikeudellista epäselvyyttä, joka jäädytti koko toimialan – onko hiilen sitominen palvelu vai rahankeräystä.
Päästökompensointi | Elina Kajosaari
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 56. jaksossa Sami Miettinen haastattelee Compensaten toimitusjohtajaa Elina Kajosaarta. Kajosaari tuli yhtiöön noin vuotta aiemmin operatiiviseksi johtajaksi ja on elokuusta asti luotsannut noin kahdenkymmenen hengen tiimiä toimitusjohtajana. Jakso käsittelee sitä, miksi markkinatalous ei itsestään hinnoittele ilmastohaittaa, mitä laadukkaan hiilensidonnan todentaminen vaatii – ja miksi Suomessa koko toimiala on jäädytetty oikeudellisen epäselvyyden takia. Kajosaaren luonnehdinta markkinasta toistuu jakson läpi: tämä ala on aika villi länsi.
Kapitalismin valuvika
Kajosaari lähtee liikkeelle YK:n kestävän kehityksen tavoitteesta numero 13 eli ilmastoteoista: tietoisuus kriisin akuuttiudesta on kasvanut merkittävästi, mutta puheista on päästävä tekoihin.
Compensaten lähtökohta on, että jokaisen tulisi kantaa vastuu omista päästöistään – joka kerta kun päästöjä aiheutetaan, jäljet pitäisi siivota. Ongelman juuri on rakenteellinen: kapitalismissa on valuvika, jossa ilmastolle aiheutetut haitat eivät heijastu markkinahintoihin. Koska sen ratkaiseminen politiikan kautta on valtioille vaativa ja hidas tehtävä, vastuu siirtyy kuluttajille ja yrityksille.
Miettinen antaa ilmiölle klassisen nimen: yhteisen laidunmaan ongelma, jota hän käsitteli Antero Vartian kanssa Uutta neuvotteluvaltaa varten. Kun kylällä on yhteinen laidunmaa, jokaisen kannustin ruokkia omat lampaansa sillä on liian suuri – ratkaisu olisi antaa laidunmaan käytölle hinta. Hiilidioksidin tuottaminen on saman asian käänteinen muoto: siitä ei koidu yksilölle haittaa, joten haitan suuruinen maksu pitäisi saada kulkemaan markkinamekanismin rinnalla. Koska hiiliveroa ei ole, Compensate rakentaa sellaisen vapaaehtoisesti.
Kajosaari lisää kaksi kohtaa: metsän suojelemisesta pitäisi tehdä kannattavampaa kuin sen hakkaamisesta, ja muillekin hiilidioksidin sidontakeinoille pitäisi luoda markkina. Ilmakehä ei tunne valtionrajoja – ongelma on siksi väistämättä globaali.
Järjestys: vähennä, vältä, kompensoi
Miettinen kysyy metsäkysymyksen: kannattaako biomassa sitoa kasvavaan metsään vai siirtää talousmetsästä tuotteisiin, joissa hiili pysyy sidottuna? Kajosaari vastaa rehellisesti, ettei ole oikea ihminen vastaamaan siihen. Molemmat päätyvät samaan olennaiseen: ratkaisevaa on, että hiili pysyy poissa ilmakehästä – se, jääkö se metsään vai siirtyykö tuotteisiin, on toissijaista. Muita keinoja on paljon, esimerkiksi biohiili ja maaperään sitominen.
Compensaten toimintaketju on selkeä: ensisijaisesti vähennetään päästöjä, sitten vältetään ylimääräisiä, ja lopuksi kompensoidaan se osa jota ei voi välttää. Kajosaari korostaa, että kompensointi myös ohjaa vähentämiseen, koska se tekee näkyväksi, miten valinnat kuormittavat ilmakehää. Kun lounasruokalassa näkee liha-aterian päästökuorman kasvisaterian rinnalla – tai kun miettii, onko tuo lento oikeasti välttämätön – tieto helpottaa päätöksentekoa. Yrityksillä on hänen mukaansa valtaa tehdä samoja valintoja huomattavasti isommassa mittakaavassa.
Miettinen kertoo tehneensä hiilijalanjälkitestin, saaneensa tulokseksi alle kymmenen euron kuukausihaitan ja laittaneensa luottokortin juoksemaan – hän on ollut mukana ohjelmassa lähes alusta asti.
Mitä kuukausimaksulla saa
Kajosaaren mukaan kuluttajien kuukausimaksut ohjataan täysin lyhentämättöminä markkinoiden laadukkaimpaan ja tehokkaimpaan hiilensidontaan. Arvioinnin pohjana on Compensaten oma kriteeristö, joka on kehitetty itsenäisen, noin kahdentoista hengen tiedepaneelin kanssa; kaksi ihmistä keskittyy päätoimisesti projektien arviointiin.
Jokaisesta projektista arvioidaan neljä asiaa: aito ilmastovaikutus eli ilmastointegriteetti, vaikutus ihmisoikeuksiin, vaikutus biodiversiteettiin ja se, millainen yhteistyökumppani projektin omistaja on. Lisäksi varmistetaan, ettei sidonnan hyötyä ole kaksoislaskettu kenenkään muun – esimerkiksi valtion – hyväksi.
Villi länsi ja kymmenen prosentin läpäisyaste
Jakson kovin luku tulee tästä. Kajosaaren mukaan markkinalla on tuhansia ja tuhansia projekteja, joukossa paljon feikkejä krediittejä, joita on hyvin vaikea tunnistaa ilman asiantuntemusta. Suuryrityksiäkin huijataan: ostetaan krediittejä metsäprojekteista, joissa metsä ei ole edes ollut uhattuna – joku vain keksi painaa rahaa ymmärtämättömyydellä.
Alalla on tunnettuja ja maineikkaita standardeja, kuten VCS ja Gold Standard, mutta laatuerot niiden sisällä ovat suuria. Compensate kävi edellisenä vuonna läpi noin sata projektia näiden kahden standardin parhaimmistosta – ja vain noin kymmenen prosenttia läpäisi Compensaten oman kriteeristön, kun tarkasteltiin mitä projektit oikeasti tekevät.
Kajosaari kertoo, että YK:n johdolla on käynnistetty Mark Carneyn vetämä työryhmä juuri näiden haasteiden ratkaisemiseksi. Toimialalta puuttuu sääntely ja säännöt ylipäätään, mikä johtaa siihen että ihmisten ja yritysten tietämättömyyttä käytetään hyväksi – ja siksi Compensate haluaa tarjota laadukkaan vaihtoehdon, jossa ilmastovaikutus on todennettavissa.
Kertoimet ja ylikompensointi
Compensatella on sisäinen reittaus, jossa arvioidaan vastaako projektin yksi krediitti aidosti yhtä tonnia hiilidioksidia. Reittaus ei ole julkinen ja se toimii kerrointyyppisesti.
Tästä seuraa jakson käytännöllisin mekanismi: koska kertoimet vaihtelevat, Compensate ostaa ylimääräisiä krediittejä eli ylikompensoi, jotta asiakkaalle luvattu vaikutus varmasti toteutuu. Kajosaari kuvaa toimintaa salkunhoidoksi: sidontaa hajautetaan useaan projektiin ja useaan menetelmään, jotta sijoitettua euroa kohden saadaan paras mahdollinen vaikutus.
Luonnonpohjaisiin projekteihin liittyy myös seurantajakso, johon projektin omistajat sitoutuvat osana krediittijärjestelmää. Miettisen kysymykseen siitä, mikä on sanktio jos joku ottaa rahat ja juoksee, Kajosaari vastaa rehellisesti ettei ole perehtynyt kysymykseen niin pitkälle – mutta osittain juuri tästä johtuu, etteivät kaikki projektit ole laadultaan sellaisia että yksi krediitti vastaisi yhtä tonnia, ja siksi kertoimia ja ylikompensointia tarvitaan.
Julkisina lukuina hän kertoo, että edellisenä vuonna Compensaten kautta ohjattiin 1,2 miljoonaa euroa hiilensidontaan täysin lyhentämättömänä, ja että portfolion hinta on 28 euroa hiilidioksiditonnilta.
Miksi sidonta on helpompi auditoida kuin vähennys
Miettinen kertoo pitävänsä hiilensidonnasta käsitteenä, koska se on objektiivisesti helpommin auditoitavissa kuin yrityksen oma, suhteellinen hiilijalanjäljen pienennys: lentoyhtiö voi pienentää jalanjälkeään suhteellisesti ja olla silti nettosaastuttaja, kun taas sidonta on suoraan nettoa – ellei se ole huonosti tehty tai huijausta.
Kajosaari korostaa, että molempia tarvitaan ja vähentäminen on aina ensisijaista. Hän antaa asialle jakson muistettavimman kuvan: ilmakehä on kuin kylpyamme, johon on vuosikymmeniä kaadettu vettä niin että se tulvii. Hanan sulkemisen lisäksi on avattava tulppa ja siivottava jo tulvinut vesi – eli sidottava ilmakehään jo päätynyttä hiiltä. Vasta molemmilla päästään tasapainoon ja hiilinegatiivisuuteen, jota monet asiakasyritykset tavoittelevat hiilineutraaliuden ohella.
Suomen oikeudellinen umpisolmu
Jakson painavin yhteiskunnallinen osuus koskee suomalaista erikoisuutta. Kysymys on siitä, tulkitaanko päästöjen kompensointi vastikkeelliseksi vai vastikkeettomaksi – ja siitä riippuu, kuuluuko toiminta rahankeräyslain piiriin.
Miettinen kuvaa asetelman järjestelmänä, jossa viranomainen tulkitsee mikä on markkinataloutta ja mikä rahankeruuta, ilman että päätöksenteossa on asiantuntijapaneelia. Kajosaari vahvistaa tilanteen: sisäministeriö on käynnistänyt lakimuutoshankkeen, joka on jo edennyt lausuntokierrokselle ja jonka toivotaan tulevan eduskunnan käsittelyyn kiireellisenä kevään aikana. Ongelma koskee koko toimialaa, prosessi on ollut pitkä ja se estää ja hidastaa ilmastotoimia Suomessa.
Miettinen esittää oman analogiansa: jos kodin siivouspalvelu on laillista liiketoimintaa ja puistossa pidettyjen bileiden siivoaminen on laillista, niin Itämeren siivoamisen tilaamisen pitäisi olla laillista liiketoimintaa – ja samalla logiikalla myös sen, että tilaa hiilen sitomista rahaa vastaan siellä missä se on tehokkainta. Hän pitää epäloogisena sitä, että ketju muuttuisi jossain kohtaa vastikkeettomaksi säätiötoiminnaksi. Molemmat toteavat, että jos näin kävisi, vain säätiömuotoinen toimija voisi kerätä varoja – eivätkä osakeyhtiöt pystyisi osallistumaan, mikä olisi ongelma koska talkoisiin tarvitaan yrityksiä. Kajosaaren tiivistys: epäselvä tilanne ei ole kenenkään etu, ja yritykset ovat jo lopettaneet kompensoinnin sen takia.
Kajosaari muistuttaa myös, ettei kyse ole epämääräisestä toiminnasta: hiilimarkkinat ovat olleet olemassa jo pitkään, ja järjestelmässä yksi krediitti vastaa yhtä ilmakehästä sidottua hiilidioksiditonnia standardoidun dokumentin todentamana. Vastikkeellisuus perustuu näihin krediitteihin, ja sääntelyä kehitetään edelleen – mutta toiminta on jo järjestäytynyttä.
Ilmastoskeptikot ja koronavuosi
Miettinen kertoo, että hänen seuraajakunnassaan on akateemisia ihmisiä, jotka ovat päätyneet aidosta pohdinnasta ilmastoskeptiseen näkemykseen – ja kysyy, mitä Kajosaari sanoisi heille. Kajosaaren vastaus on suora ja lyhyt: tiede ja tieto lisäävät ymmärrystä, ja hän lupaa selvittää kollegoiltaan lähdelistan jaksokuvaukseen. Miettinen pitää tärkeänä, ettei kritiikkiä leimata suoralta kädeltä denialismiksi, koska osa skeptikoista on omilla aloillaan äärimmäisen fiksuja ja mielipidevaikuttajia. Kajosaari yhtyy: kriittisyys on aina hyvä asia ja pakottaa myös “uskovaiset” tutustumaan faktoihin tarkemmin – aiheen täytyy kestää tarkastelu ja haastaminen.
Koronavuodesta Kajosaari nostaa esiin kaksi asiaa. Se on ymmärrettävästi vienyt kaistaa ilmastokysymykseltä, ja toipumisen pitäisi tapahtua vihreänä elpymisenä – ei paluuna vanhaan vaan siirtymänä kestävämpään asentoon. Ja toiseksi vuosi paljasti jotain kylmää: vaikka oltiin lähes totaalisessa sulussa, päästötasot vähenivät vain minimaalisesti – haaste on siis todella syvällä rakenteissa.
Mittakaavaksi hän antaa luvut: keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 000 kiloa hiilidioksidia vuodessa, ja yksi edestakainen lento Helsingistä New Yorkiin voi olla 2 500 kiloa.
Lopuksi Kajosaari kutsuu sekä kuluttajat että yritykset mukaan: Compensatella on tuore sovellus laskuriin ja pelillisiä ominaisuuksia tulossa, ja yrityksille on tulossa uusia ratkaisuja – muun muassa mahdollisuus tarjota kompensointi ja tuotteen hiilijalanjälki osana verkkokaupan ostokokemusta.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 56 (julkaistu 7.1.2021) Sami Miettinen haastattelee Compensaten toimitusjohtajaa Elina Kajosaarta (yhtiöön COO:ksi noin vuotta aiemmin, toimitusjohtajana elokuusta; noin 20 hengen tiimi). Lähtökohta: YK:n kestävän kehityksen tavoite 13 ja se, että kapitalismin valuvika on ilmastohaitan puuttuminen hinnoista — koska hiiliveroa ei ole, sellainen rakennetaan vapaaehtoisesti. Miettinen kehystää asian yhteisen laidunmaan ongelmana (aihe hänen Antero Vartia -haastattelustaan Uuteen neuvotteluvaltaan). Toimintajärjestys: vähennä päästöjä, vältä ylimääräisiä, kompensoi loput — ja kompensointi ohjaa vähentämiseen tekemällä kuormituksen näkyväksi. Laadunvarmistus: kuluttajien kuukausimaksut ohjataan täysin lyhentämättöminä; arviointi perustuu omaan kriteeristöön, joka on kehitetty noin 12 hengen itsenäisen tiedepaneelin kanssa, ja jokaisesta projektista arvioidaan ilmastointegriteetti, ihmisoikeudet, biodiversiteetti ja kumppanin laatu sekä varmistetaan ettei hyötyä ole kaksoislaskettu. Jakson kovin luku: markkinalla on tuhansia projekteja ja paljon feikkejä krediittejä — suuryrityksiäkin huijataan ostamaan krediittejä metsistä jotka eivät olleet uhattuna — ja kun Compensate kävi läpi noin sata projektia VCS- ja Gold Standard -standardien parhaimmistosta, vain noin 10 % läpäisi sen omat kriteerit. YK:n johdolla Mark Carneyn työryhmä ratkoo alan sääntelypuutteita; Kajosaari kutsuu alaa villiksi länneksi. Mekanismi: sisäinen, ei-julkinen kerroinpohjainen reittaus sille vastaako yksi krediitti yhtä tonnia, minkä vuoksi Compensate ylikompensoi ostamalla ylimääräisiä krediittejä ja hajauttaa salkunhoitajan tapaan useisiin projekteihin ja menetelmiin. Julkiset luvut: edellisvuonna 1,2 milj. € ohjattiin hiilensidontaan, hinta 28 €/hiilidioksiditonni. Miksi sidonta: se on objektiivisesti auditoitavampi kuin suhteellinen hiilijalanjäljen pienennys (suhteellisesti parantuva lentoyhtiö on yhä nettosaastuttaja); kylpyammevertaus — hanan sulkemisen lisäksi on avattava tulppa, eli sidottava jo ilmakehään päätynyt hiili, jotta päästään hiilineutraaliuteen ja -negatiivisuuteen. Suomen oikeudellinen umpisolmu: epäselvyys siitä tulkitaanko kompensointi vastikkeelliseksi vai vastikkeettomaksi ratkaisee, kuuluuko se rahankeräyslain piiriin; sisäministeriön lakimuutoshanke on lausuntokierroksella ja toivotaan eduskuntaan kiireellisenä. Tilanne koskee koko toimialaa ja jäädyttää ilmastotoimia; jos vain säätiöt saisivat kerätä, osakeyhtiöt eivät voisi osallistua. Miettisen analogia: jos kodin ja puiston siivous on laillista liiketoimintaa, niin myös Itämeren siivoaminen ja hiilen sitominen rahaa vastaan pitäisi olla. Kajosaari muistuttaa, että hiilimarkkinat ja krediittijärjestelmä ovat olleet olemassa jo pitkään ja yksi krediitti vastaa yhtä sidottua tonnia standardoidun dokumentin todentamana. Ilmastoskeptikoista Kajosaari vetoaa tieteeseen ja lupaa lähdelistan; molemmat korostavat, että kriittisyys on hyvä asia eikä sitä pidä leimata denialismiksi. Koronavuosi: vei kaistaa ilmastolta, toivotaan vihreää elpymistä — ja paljasti että lähes totaalisessa sulussakin päästöt vähenivät vain minimaalisesti, eli haaste on syvällä rakenteissa. Mittakaava: keskivertosuomalaisen jalanjälki noin 10 000 kg CO2 vuodessa, edestakainen Helsinki–New York -lento jopa 2 500 kg.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English