EP57 · Yhteiskunta · 2021-01-12
Trumpin viraltapano ja bannaus | Antti Ronkainen | Neuvottelija 57
Nauhoitettu kuusi päivää kongressitalon valtauksen jälkeen ja viikko ennen virkaanastujaisia. Tutkija Antti Ronkainen lukee tapahtuman turvallisuusepäonnistumisten ketjuna, jonka keskellä on ratkaisematon kysymys tarkoituksesta. Jaksossa käydään läpi, miksi Trump ei koskaan kyennyt tavanomaiseen vallankaappaukseen, republikaanien jako 'pelaajiin' ja 'rikkojiin', miksi senaatin pitäminen olisi palvellut puoluetta paremmin kuin Trump, ja mitä istuvan presidentin koordinoitu alustoilta poistaminen merkitsee Big Techin ja vallan suhteelle.
Trumpin viraltapano ja bannaus | Antti Ronkainen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan 57. jakso on nauhoitettu kuusi päivää kongressitalon valtauksen jälkeen ja viikko ennen Joe Bidenin virkaanastujaisia. Sami Miettisen vieraana on tutkija Antti Ronkainen, joka lukee tapahtuman turvallisuusepäonnistumisten ketjuna, jonka keskellä on ratkaisematon kysymys tarkoituksesta — ja käy läpi mitä siitä seuraa: republikaanipuolueen sisäisen jaon, laskutoimituksen jonka mukaan senaatin menettäminen oli puolueelle pahempi kuin presidenttiyden, istuvan presidentin koordinoidun poistamisen alustoilta, sekä poliittisen väkivallan lisääntymisen, jonka loppumista kumpikaan ei odota.
Kaksi outoa asiaa
Ronkainen oli käynyt kongressitalossa vaalituristina välivaalien aikaan ja kuvaa pelästyneensä aseiden ja turvatarkastusten määrää. Juuri siksi kaksi asiaa 6. tammikuuta on vaikea selittää. Että ihmiset pääsivät sisään niin helposti. Ja että he pääsivät ulos ilman huomattavasti suurempaa kuolonuhrien määrää: mielenosoittajat olivat lähellä joutua samaan tilaan senaattorien ja aseistettujen poliisien kanssa, ja yksi poliisi, joka ohjasi väkijoukon yläkertaan pois avoimen oven luota, saattoi estää verilöylyn.
Turvajärjestelyt olivat normaalin viikonlopun tasolla. FBI ja poliisi olivat varoittaneet, kansalliskaarti oli tarjonnut apua, ja tarjouksesta oli kieltäydytty — ennen istuntoa, jossa vaalitulos oli määrä virallistaa, istuvan presidentin puhuttua kuukausia siitä että vaalit oli varastettu. Ronkaisen on vaikea lukea sitä vahingoksi, ja hän odottaa tutkintoja kiinnostuneena. Osa analyyseistä puhuu epäonnistumisten ketjusta; toiset, muun muassa yhden tunnetun dokumentaristin, katsovat resurssit tietoisesti ajetun alas.
Oliko suunnitelmaa?
Ronkaisen arvio vallankaappauskysymyksestä on maltillistava. Tavanomainen vallankaappaus vaatii armeijan, ja Trump oli katkaissut välit tiedusteluviranomaisiin ja asevoimiin ja hehkuttanut avoimesti ulkomaisia vahvoja miehiä. Mikään hänessä ei viittaa kykyyn laajamittaiseen juoneen; impulsiivisuus on vaadittavan ominaisuuden vastakohta.
Mahdolliseksi jää pienempi ja ikävämpi: heitetään sirpalepommi, toivotaan riittävästi kaaosta ja käytetään lopputulosta perusteena poikkeustilalle, mikä olisi keskeyttänyt virallistamisen. Jos mielenosoittajat ja aseistetut poliisit olisivat päätyneet samaan huoneeseen ja ruumiita olisi tullut enemmän, tekosyy olisi ollut olemassa. Ronkainen ei väitä tätä suunnitelmaksi, vaan toteaa sen olevan sen muotoinen suunnitelma joka sopii havaintoihin.
Yhdestä asiasta hän on yksiselitteinen: halusipa Trump Pencelle mitä tahansa, poliittisen väkivallan kanssa hänellä ei ollut mitään ongelmaa.
Pelaajat ja rikkojat
Jakson käyttökelpoisin analyyttinen kehys on erottelu, jonka Ronkainen poimii jälkianalyyseistä. Republikaanipuolueessa on pelaajia — senaattijohto ja valtaosa ryhmästä — jotka käyttävät kaikkia laillisia keinoja vallassa pysymiseen, vaalipiirirajojen piirtämisestä äänestysaktiivisuuden painamiseen, ja joille Trump oli ennen kaikkea väline: veropolitiikkaa ja poikkeuksellisen onnistunut sarja tuomarinimityksiä kaikilla tasoilla. Ja siinä on rikkojia, jotka ylläpitävät väitettä varastetuista vaaleista ja hyökkäävät instituutioita itseään vastaan: mediaa, vaalien järjestäjiä, äänten laskijoita ja koko sitä polkua, joka kulkee osavaltioista liittovaltiotasolle.
Noin tusina senaattoria oli valmis kyseenalaistamaan virallistamisen ja lopulta noin kuusi äänesti sitä vastaan; edustajainhuoneesta mukaan lähti yli sata. Avoin kysymys on, jatkavatko rikkojat valheen kanssa elämistä nyt kun Trump poistuu — ja onko motiivina pitää kiinni niistä seitsemästä tai kahdeksasta miljoonasta uudesta äänestäjästä, jotka Trump puolueeseen toi.
Laskutoimitus, jonka puolue laski väärin
Ronkaisen terävin havainto on vaalimatemaattinen. Marraskuussa tulos näytti demokraateille huonolta juuri siksi, että republikaanit säilyttivät senaatin — joka kontrolloi koko lainsäädäntöprosessia. Presidenttiyden menettäminen senaatin säilyessä olisi maksanut puolueelle hyvin vähän: se olisi voinut jarruttaa, tehdä Bidenin talous- ja koronatoimista mahdollisimman vaikeita ja ajaa demokraatit sisäiseen kaaokseen ennen välivaaleja.
Sen sijaan republikaanit voittivat marraskuussa molemmat Georgian paikat kymmenillä tuhansilla äänillä mutta jäivät alle 50 prosentin rajan, ja Trumpin jankkaaminen varastetuista vaaleista auttoi häviämään uusintavaalit — ja niiden mukana senaatin. Demokraateilla on nyt edustajainhuone, senaatti ja Valkoinen talo, he määräävät agendan, eivätkä pelaajat voi sitä estää.
Se puolestaan tekee viraltapanosta heille hankalan. Kansa haluaa sitä, mutta prosessi kuluttaa aikaa ja resursseja, joita tarvittaisiin lainsäädäntöön, ja se pitää kulttuurisodan ja Trumpin oman kampanjan käynnissä.
Älä koskaan myönnä
Ronkainen jäljittää käyttäytymisen lähteelleen. Trumpin oppi-isä Roy Cohn — jota Al Pacino näyttelee Angels in America -sarjassa — opetti hänelle henkilökohtaisesti, ettei koskaan pidä myöntää häviötä vaikka häviäisi, ja hän on seurannut sitä poikkeuksetta, mukaan lukien väittämällä miljoonia huijausääniä vaaleissa jotka voitti. Kieltäytyminen ei ole taktiikka tämän kiistan sisällä; se on oikeutus poliittisen uran ja liikkeen jatkolle.
Miettinen lisää neuvottelunäkökulman, tämä kun on Neuvottelija-kanava: Jim Campin Start with No on hänen suosituslistallaan, ja kaikkien kieltämiseen perustuva kovan pelin strategia toimii, kun muu maailma on myötämielinen. Kun molemmat osapuolet ovat yhtä järkähtämättömiä, se lakkaa toimimasta, koska huoneessa voi olla vain yksi kovapäinen idiootti — kahden kanssa mikään ei liiku.
Deplatformaus
Kumpikaan ei ole tyytyväinen siihen mitä seurasi. Ronkainen huomauttaa, ettei ennakkotapaus ole banni sinänsä — alustat ovat bannanneet ihmisiä ennenkin — vaan kaliiperi: istuva presidentti, ja hänen mukanaan kokonaisen kannattajakunnan käsitys omasta asemastaan. Kun päälle tulee viraltapano, osavaltiotason verotutkinnat ja kalifornialaisten teknologiayhtiöiden tekemä sananvapauden vieminen, on koossa poikkeuksellisen käyttökelpoinen marttyyritarina liikkeelle, jota Trump aikoo pitää yllä.
Miettisen oma kanta on menettelyllinen eikä myötätuntoinen. Väliaikainen kahden viikon suukapula olisi estänyt lisäkiihotuksen ennen virkaanastujaisia ja jättänyt kortit katsottaviksi uudelleen jälkikäteen. Pysyvä poisto sen sijaan hävitti arkiston hänen aiemmista puheistaan, tuli samaan aikaan sovelluskauppojen poistaessa vaihtoehtoisia alustoja, ja työntää kaikkia kohti pysyvää moderaatiotilaa — mikä johtaa parhaimmillaan itsesensuuriin ja pahimmillaan lisääntyvään kuplautumiseen.
Ronkaisen luenta alustojen kannustimista on, että ne ovat vähemmän liberaaleja kuin myötäileviä: ne ovat sietäneet republikaanihallintoja ja sallineet valheiden leviämisen ilman sensuuria pääasiassa välttääkseen tulemasta luokitelluiksi mediayhtiöiksi, joilla on päätoimittajavastuu sisällöstään. Nyt toimittuaan ne ovat argumentoineet itsensä nurkkaan, jossa jatkuvasta monitoroinnista tulee odotus. Vastavoima on sekin todellinen: presidentin annettu toistaa systemaattista vaalivilppiväitettä loputtomiin vahingoittaa juuri niitä instituutioita, jotka on rakennettu vahvoja miehiä vastaan — ja valhe kantaa eri tavalla presidentin virasta kuin mistään muualta.
Molemmat suhtautuvat varovaisesti siihen, mihin vaatimus alustavastuusta johtaa. Pienenkin kielialueen moderointi ylittää alustojen resurssit, ja Miettinen sanoo päätepisteen suoraan: virallinen totuus ja sen viralliset kanavat, eli Kiinan playbook tuotuna länsimaisiin demokratioihin. Hän mainitsee Merkelin vastalauseen bannille — että näin kauaskantoiset päätökset kuuluvat lain eivätkä yksittäisen yrityksen tehtäviksi — ja huomauttaa, ettei Euroopalla ole omia alustoja, mikä on suvereniteettikysymys ennen kuin se on mikään muu.
Fasismi, kulttuurisota ja se mikä oikeasti huolestuttaa
Kysyttäessä onko Trump fasisti Ronkainen vastaa ei missään mielekkäässä merkityksessä: häntä ei ohjaa mikään ideologia, vain oma ego. Hän hyökkää minkä tahansa demokraattisen instituution, median osan tai ihmisen kimppuun ja hyväksyy väkivallan, jos se palvelee hänen asemaansa — mutta taustalla ei ole fasistista ohjelmaa. Pelottava kysymys on, nostaako tämä myöhemmin valtaan aidosti fasistisen ihmisen, jolla on paremmat kontaktit armeijaan ja vähemmän hölösuisuutta.
Kulttuurisodasta Ronkainen on pessimistinen tietyllä täsmällisellä tavalla: sitä ei voi voittaa, ja siihen syvemmälle meneminen vahvistaa vastapuolta, koska sen säännöt ovat sodan eivätkä argumentoinnin sääntöjä. Tarkoitus ei ole esittää parasta perustelua vaan tuottaa kaaosta, saada vastustajat näyttämään tyhmiltä ja menettämään hermonsa. Hän ei tiedä miten se loppuu; hän odottaa sen eskaloituvan ja maailmankuvien jatkavan erkanemistaan.
Miettinen esittää peilikysymyksen demokraateista. Jos lupaus on paluu 1990-luvulle — globalisaatio kukoistaa, ei populisteja pilaamassa järjestelmää — eikö se ole oma make America great again? Ja jos uusi asetelma yhdistää palautetun eliitin, Big Techin ja kulttuurisodan oman kuplan, mistä syntyy terve vastavoima? Ronkaisen muistutus suomalaiskuulijoille on, että demokraattipuolue kattaa lähes koko suomalaisen puoluekentän progressiivisesta vasemmistosta hahmoihin, jotka ovat hyvin lähellä republikaaneja — ja että Biden aloitti kampanjansa natsilipuilla ja Charlottesvillen kuvamateriaalilla, mikä viittaa siihen että hänen odotetaan käyvän kulttuurisotaa eikä nousevan sen yläpuolelle.
Ronkaista huolestuttaa aidosti kolmas asia: poliittisen väkivallan lisääntyminen, valmius siihen joka ei katoa yhden tilin sulkemisella, ja niiden ihmisten kognitiivinen dissonanssi, jotka aidosti uskovat satanistisiin pedofiilisalaliittoihin. Näitä uskomuksia kannattavat ryhmät on jo luokiteltu terrorismiuhaksi, eikä ilmiö pysähdy Yhdysvaltain rajalle.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jakso 57 (julkaistu 12.1.2021, kuusi päivää kongressitalon valtauksen jälkeen ja viikko ennen virkaanastujaisia) — Sami Miettisen vieraana tutkija Antti Ronkainen. Tapahtuma: kaksi vaikeasti selitettävää asiaa ovat se, miten helposti sisään päästiin, ja miten vähän ulos päästessä kuoli; yksi poliisi, joka ohjasi väkijoukon pois avoimen oven luota, saattoi estää mielenosoittajien ja aseistettujen poliisien yhteentörmäyksen. Turvataso oli normaalin viikonlopun tasolla FBI:n ja poliisin varoituksista ja kansalliskaartin torjutusta avusta huolimatta. Vallankaappauskysymys: Trump ei kyennyt tavanomaiseen vallankaappaukseen, koska välit tiedusteluun ja armeijaan olivat poikki; havaintoihin sopiva suunnitelma on pienempi — tuotetaan kaaosta ja käytetään sitä poikkeustilan perusteena virallistamisen keskeyttämiseksi. Poliittisen väkivallan kanssa hänellä ei ollut ongelmaa. Pelaajat ja rikkojat: toinen republikaanifraktio käyttää kaikkia laillisia keinoja vallassa pysymiseen ja käytti Trumpia välineenä veropolitiikkaan ja tuomarinimityksiin; toinen ylläpitää varastettujen vaalien väitettä ja hyökkää instituutioita vastaan. Noin tusina senaattoria oli valmis kyseenalaistamaan virallistamisen, noin kuusi äänesti vastaan, edustajainhuoneesta yli sata. Vaalimatematiikka: senaatin pitäminen olisi maksanut puolueelle vähän, koska se kontrolloi lainsäädäntöprosessia; Trumpin jankkaaminen auttoi häviämään Georgian uusintavaalit ja niiden mukana senaatin, mikä antoi demokraateille värisuoran ja teki viraltapanosta kalliin tavan käyttää kaksi vuotta. Älä koskaan myönnä: oppi-isä Roy Cohn opetti Trumpille henkilökohtaisesti, ettei häviötä myönnetä; hän on seurannut sitä poikkeuksetta, myös voitettuaan 2016. Miettisen neuvottelusivuhuomio: Jim Campin Start with No toimii vain jos vastapuoli on myötämielinen — huoneessa voi olla yksi kovapäinen idiootti, ei kahta. Deplatformaus: ennakkotapaus on kaliiperi eikä teko; yhdessä viraltapanon ja verotutkintojen kanssa siitä syntyy marttyyritarina. Miettinen katsoo väliaikaisen kahden viikon suukapulan olleen viisaampi kuin pysyvä poisto, joka hävitti arkiston ja työntää kohti pysyvää moderaatiotilaa. Alustojen kannustin on välttää luokittelua päätoimittajavastuullisiksi mediayhtiöiksi; vastavoima on se, että presidentin valhe vahingoittaa instituutioita, jotka on rakennettu vahvoja miehiä vastaan. Molemmat pelkäävät ajautumista kohti virallista totuutta — Kiinan playbookia — ja mainitsevat Merkelin vastalauseen sekä sen, ettei Euroopalla ole omia alustoja. Fasismi: Ronkaisen vastaus on ei — Trumpia ohjaa ego eikä ideologia — mutta avoin kysymys on, nostaako tämä myöhemmin valtaan aidosti fasistisen hahmon paremmilla armeijakontakteilla. Kulttuurisota: sitä ei voi voittaa, ja siihen meneminen vahvistaa vastapuolta, koska säännöt ovat sodan sääntöjä; Miettinen kysyy, eikö 1990-luvun konsensuksen palauttaminen ole oma make-it-great-again, ja Ronkainen muistuttaa demokraattipuolueen kattavan lähes koko suomalaisen puoluekentän. Varsinainen huoli: poliittisen väkivallan lisääntyminen ja aito usko salaliittoteorioihin, kumpikaan ei pysähdy Yhdysvaltain rajalle.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English