EP6 · Yhteiskunta · 2020-02-21
Identiteettipolitiikka – Antti Ronkainen | Neuvottelija 6
Väitöskirjatutkija Antti Ronkainen avaa identiteettipolitiikan mekaniikan poliittisen vaikuttamisen megatrendinä: miksi Boris Johnson voitti yhdellä identiteetillä ja Corbynin Labour vuoti joka suuntaan, miten Fukuyaman thymos ja valkoinen duunari selittävät Trumpin nousun, mitä Krastev ja Piketty kertovat imitaatiosta ja vasemmiston yläluokkaistumisesta, ja miksi identiteettipolitiikka on 'demokratian häkki'. Mukana Overton-ikkuna, 'Frankfurtin koulukunta' -myytti, Bloombergin mikrovaikuttaminen sekä Suomen ja Kokoomuksen keskustaoikeiston kriisi.
Identiteettipolitiikka – Antti Ronkainen
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan kuudennessa jaksossa Sami Miettinen haastattelee Antti Ronkaista, Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijaa, poliittisen vaikuttamisen megatrendistä eli identiteettipolitiikasta. Keskustelu käy läpi, miten Boris Johnson voitti Brexitin luomalla jakolinjalla, miksi Fukuyaman “thymos” ja globalisaation runtelema valkoinen duunari selittävät Trumpin nousun, mitä Krastevin The Light That Failed ja Pikettyn uusi teos kertovat imitaatiosta ja vasemmiston yläluokkaistumisesta, ja miksi identiteettipolitiikka on samalla tehokas vaaliase ja “demokratian häkki”. Lopuksi katse kääntyy Suomeen, Kokoomuksen ja koko keskustaoikeiston kriisiin sekä mahdolliseen ulospääsyyn: valtioon ja universalismiin. Näkemykset ovat vieraan; poliittisesti herkät teemat esitetään neutraalisti hänen tulkintoinaan.
Vieras: Antti Ronkainen ja identiteettipolitiikan megatrendi
Ronkainen on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja Miettisen kirjoittajakumppani: he laativat yhdessä luvun “Berlusconista Brexittiin” Miettisen kirjaan Uusi neuvotteluvalta. Luku kirjoitettiin jo ennen kuin Boris Johnson oli edes valittu pääministeriksi, ja siinä spekuloitiin, mihin Brexit johtaisi – Ronkaisen mukaan pitkälti niin kuin lopulta kävi. Aihe nousi jakson teemaksi, koska kanavan seuraajat halusivat eniten tietää juuri identiteettipolitiikasta poliittisen vaikuttamisen megatrendinä. Ronkaisen ydinvaatimus on menetelmällinen: identiteettipoliittisessa analyysissä on laitettava omat poliittiset toiveet narikkaan ja keskityttävä alla oleviin jakolinjoihin ja “faktoreihin”, jotka oikeasti liikuttavat ääniä.
Brexit ja Boris Johnson: yhden identiteetin ase
Johnsonin nousun ymmärtää vain edeltäjänsä epäonnistumisen kautta. Theresa May nousi vastentahtoisesti pääministeriksi tiukan kansanäänestyksen (48–52) jälkeen ja yritti taiteilla ottamalla kabinettiinsa sekä eron puolesta että sitä vastaan äänestäneitä. Selkeää linjaa ei syntynyt. Hän teki lisävirheen järjestämällä ennenaikaiset vaalit olettaen saavansa tukevan enemmistön – konservatiivit johtivat aluksi yli 20 prosenttiyksiköllä. Jeremy Corbyn kuitenkin kiri eron muutamaan prosenttiyksikköön radikaalilla, progressiivisella vasemmistolaisella sisäpoliittisella ohjelmalla, ja May menetti enemmistönsä joutuen tukeutumaan pohjoisirlantilaisiin unionisteihin.
Johnsonin strategia oli täysin päinvastainen: koota kaikki Brexitin puolesta äänestäneet itsensä taakse. Hän onnistui täydellisesti – Iso-Britannia irtosi EU:sta ja Johnson sai yli 60 paikan parlamenttienemmistön. Kaikki konservatiivikansanedustajat olivat hänen linjoillaan; ehdokkaaksi ei päässyt “kaappirimainereita”. Joulukuun vaaleissa Corbyn veti käytännössä samalla vasemmisto-ohjelmalla, mutta ilman Brexit-linjaa: Labour ei ottanut kantaa koko kysymykseen vaan lupasi neuvotella jotain ja järjestää uuden kansanäänestyksen. Seurauksena puolue vuoti kuin seula joka suuntaan, menettäen sekä remain- että leave-äänestäjiä kaikkiin puolueisiin. Johnsonin apuna oli neuvonantaja Dominic Cummings, jonka Ronkainen arvioi ilmeisen päteväksi strategiksi – vaikka Johnsonin ja Cummingsin todellinen määräyssuhde jää arvailun varaan.
Ronkaisen terävin havainto: äänestystulos oli ensimmäinen derivaatta. Toryt halusivat voittaa vaalit sisäpoliittisesti, ja Brexit oli vain sen ikävä lieveilmiö. Suomalainen analyysi keskittyi Ronkaisen mukaan naiivisti Brexitin EU-ulottuvuuden ikävyyteen eikä nähnyt tätä sisäpoliittista motiivia lainkaan.
Fukuyama, thymos ja kunnian politiikka
Jakolinjojen teoreettiseksi selkärangaksi Ronkainen nostaa Francis Fukuyaman teoksen Identity. Yksilön päänsisäisiä motivaatiotekijöitä ohjaa mm. Kahnemanin lyhyt- ja pitkäkestoinen prosessi (intuitio ja pohdinta), mutta ryhmäpäätöksissä ihmisiä ohjaa kunnian tunto, jota kreikkalaiset kutsuivat thymokseksi. Kuten henkensä uhranneet soturit ansaitsivat yhteisön kunnioituksen ja nousun “baselinen” yläpuolelle, identiteettipolitiikassa on kyse taistelusta yhteisön kunniasta: oman ryhmän nostamisesta perustason yli ja vihollisten painamisesta sen alle. Tämä kunnian tavoittelu selittää Ronkaisen mielestä poikkeuksellisen paljon nykypolitiikasta.
Trump ja valkoinen duunari: ruostevyöhykkeen kunnia
Trumpin ensimmäistä voittoa ei osattu Euroopassa eikä liberaalikentässä odottaa – se oli suuri shokki. Vaalimatematiikka on sittemmin analysoitu tarkkaan: ratkaisevissa vaa’ankieliosavaltioissa valkoinen duunarisegmentti jätti Hillary Clintonin ja äänesti Trumpia. Osa siirtyi suoraan Obamasta Trumpiin pettyneenä. Ronkaisen mukaan syvempi syy oli, että Bill Clintonista lähtien demokraatit olivat muuttuneet rannikkojen puolueeksi, unohtaneet keskellä olevan Yhdysvallat ja antaneet globalisaation runnella sitä. Swingi tapahtui juuri ruostevyöhykkeellä, deindustrialisaation ja globalisaation kärsijöiden keskuudessa – ja he näkivät Trumpissa jonkun, joka vetosi heidän oma-arvon tuntoonsa eli thymokseensa. Sama valkoinen duunari tulee Ronkaisen mukaan ratkaisemaan vielä seuraavatkin vaalit, vaikka väestörakenteen muutos vähentää sen painoarvoa pidemmällä aikavälillä.
Krastev ja imitaation loppu
Ivan Krastevin The Light That Failed käy neljän esseen verran läpi Itä-Euroopan, Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kehitystä liberaalidemokratian imitaation kielikuvan kautta. Itä-Euroopassa imitaatio oli Neuvostoliiton romahduksen jälkeen pakotettua, ja siitä syntyi vastareaktio. Venäjällä imitaatio on välineellistä: liberaalidemokratian institutionaaliset rakenteet omaksuttiin, mutta sama valtaporukka jatkoi, ja rakenteita käytetään läntisten demokratioiden “trollaamiseen” – Ronkaisen sanoin koston enkeli -ajattelua. Yhdysvalloissa imitaatio johtaa America First -maailmaan: kun aiemmat presidentit levittivät liberaalidemokratiaa ja Washingtonin konsensusta kuin lähetystyönä, Trump sanoo irtautuvansa siitä. Maailma on kylmä kilpakenttä, ja mitä enemmän omia instituutioita, kulttuuria ja teknologiaa jaetaan, sitä heikommaksi tullaan. Aiempi “lähetystyö” loi Ronkaisen esittämän tulkinnan mukaan itselleen kilpailijoita, kuten EU:n ja Japanin.
Valkoista duunaria puhutellaan viestillä: käännytään sisäänpäin, lopetetaan omien kilpailijoiden luominen ja pidetään Kiina tiukalla. Ronkainen huomauttaa, että Kiina-konflikti ei häviä kuka tahansa seuraava presidentti onkin – siitä on mahdotonta enää perääntyä. Neuvottelutekniikkana linja on radikaali: aiemmin Kiinaa liennytettiin ja ihmisoikeus- sekä teknologiarikkomukset hyväksyttiin, kun taas nyt teknologiavientiä ja pakotteita on kiristetty kovalla kädellä. Ronkainen nostaa kaksi täyskäännöstä: Yhdysvallat, aiemmin “imperialistinen paha”, kääntyy napaansa ja eristäytyy – tekee sitä, mitä vasemmisto on toivonut – ja “riistäjä-kapitalisti” -miljardööri onkin yhtäkkiä vallassa.
Piketty: vasemmiston yläluokkaistuminen ja Overton-ikkuna
Thomas Piketty – Ronkaisen luonnehdinnan mukaan uusi, marxin henkinen hahmo – tunnetaan teoksestaan Capital in the Twenty-First Century, jonka ydinajatus on, että kun pääoman tuotto ylittää kasvun, pääoma kumuloituu. Uudessa, tuolloin vasta ranskaksi ilmestyneessä ja noin tuhatkaksisataasivuisessa teoksessaan (englanninkielinen versio oli tulossa) Piketty lisää talousteoriaan identiteetin käsitteen ja käy läpi äänestäjäsegmenttien historiallista kehitystä. Nouseva teema: viime vuosikymmeninä vasemmiston äänestäjäkunta on yläluokkaistunut eli gentrifikoitunut – nykyvasemmistolaiset ovat kaupunkilaisia, globaaleja “juppeja”, joilla menee hyvin. Pikettyn teesi on, että mitä enemmän vasemmisto vieraantuu luokkakonfliktista ja eriarvoisuuden tasaamisesta, sitä enemmän populistinen radikaalioikeisto hyötyy. Hänen lääkkeensä on progressiivinen vero- ja etenkin varallisuusverotus globaalilla ja EU-tasolla.
Ronkainen tulkitsee tätä myös Overton-ikkunan kautta: fokus on siirtynyt eriarvoisuudesta arvokysymyksiin, ja Piketty yrittää osittain läpinäkyvästikin siirtää sitä takaisin puhumalla korkeista pääoma- ja varallisuusveroista. Samalla gentrifikoitunut älykkövasemmisto elää siirtyneessä ikkunassa – “Kaliforniassa ja Punavuoressa on hyvät latet” – ja kohdistaa palonsa maailman eriarvoisuuksiin, mutta usein yksittäisiin, hajanaisiin identiteetteihin. Ronkaisen mukaan monissa vähemmistökysymyksissä (esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo) taistelu oli oikeutettu ja pitkälti voitettu, mutta osa kokee, että melko marginaalisia identiteettejä yritetään nostaa yli perustason – ja juuri tähän konservatiiviset voimat tarttuvat, koska se sopii heidän pelikirjaansa.
Woke, uuskonservatismi ja “Frankfurtin koulukunta” -myytti
Ronkainen taustoittaa arvokamppailun historiaa: kylmän sodan aikana lännellä oli erityinen intressi ajaa tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja vapauden agendaa kilpailtaessa Neuvostoliiton kanssa. Sen romahdettua kilpailijaa ei enää ollut – “End of history and the last man” – ja Washingtonin konsensus ja globalisaatio kulminoituivat vuoden 2008 finanssikriisiin, josta ei koskaan kunnolla toivuttu. Kun jaettavana on lähinnä niukkuutta ja epävarmuus kasvaa, “herää” valkoinen heteromies kysymään, ajaako kukaan enää hänen oikeuksiaan.
Tähän kytkeytyy Yhdysvalloista ja Kanadasta rantautunut uuskonservatiivinen ajattelu, josta on alettu puhua jopa Suomen eduskunnassa “Frankfurtin koulukuntana”. Sen kertomus: kun marxismi hävisi kylmän sodan, se jatkoi elämää lännessä postmodernin kautta – kaikki on kielellistä ja sosiaalisesti rakentunutta, totuuksia ei ole. Jordan Peterson (Suomessa tunnetuin) esittää, että tämän salakavalan marxismin nimissä on luotu “valhe valkoisista etuoikeuksista”, kun woke-kulttuuri itse asiassa syrjii valkoisia. Ronkainen tekee tässä olennaisen huomion identiteettipolitiikan rakenteesta: ei riitä, että ottaa jakofaktorin – vihollisleiriin on maalattava mahdollisimman paha vastavoima, eräänlainen illuminaatti-salaseura, joka elitistisesti ja globaalisti pelaa väärää peliä. Vasemmistolla vastaava hahmo on Davosin ja Bilderbergin globaali pääomaeliitti; oikeistolla se on kielen kautta soluttautunut “Frankfurtin koulukunta”. Ronkainen korostaa neutraalisti, ettei kumpaakaan koordinoitua “pahiskerhoa” ole olemassa – “Frankfurtin koulukunta” on identiteettipoliittinen mörkö – mutta ilmiö on otettava vakavasti voimakkaana maailmankuvana, ja sen levittäjiä kuten Petersonia ja Hicksiä kannattaa lukea ymmärtääkseen sitä.
Identiteettipolitiikka demokratian häkkinä
Identiteettipolitiikan logiikka on Ronkaisen mukaan kylmä: sillä ei ole väliä, minkälaisen jakolinjan teet, kunhan se toimii ja kerää äänet omalle puolelle hajauttaen vastustajan äänet. Kun vaaleja on säännöllisesti, kätevä jakolinja on tehokas, ja tätä on nyt opittu tekemään. Siksi identiteettipolitiikka on samalla “demokratian häkki”: se mahdollistaa strongmanien nousun ja sitä kautta demokraattisen järjestelmän murentamisen. Voittaminen ei vaadi sisältöä – Trump meni vaalitentteihin valmistautumatta ja trollasi, Johnson kieltäytyi väittelyistä ja veti muutamalla iskulauseella (“Let’s get Brexit done”, aiemmin “Take back control”). Ronkainen muistuttaa Timo Soinin ohjeesta: hyvä iskulause on korkeintaan kolme sanaa. Tämän seurauksena Johnsonilla on vahva mandaatti mahdollisesti hyvinkin radikaaliin regiimimuutokseen – vaikka se ei välttämättä vastaa sitä, minkä puolesta ihmiset kokivat äänestävänsä. Identiteettipolitiikan heikkous on juuri se, ettei se koske politiikan sisältöjä; se on pohjimmiltaan big data -analyysia siitä, mikä faktori tehokkaimmin keimaa ääniä.
Demokraattien esivaalitilanne kuvaa ilmiötä. Mike Bloomberg jätti ensimmäiset esivaalit kylmästi väliin ja panosti satoja miljoonia mikrovaikuttamiseen sosiaalisen median alustoilla, jolloin nuoret eivät voi olla näkemättä hänen viestejään päivittäin. Ronkainen ennakoi näytöskamppailua Sandersin ja Bloombergin välillä. Demokraateilla ei ole selkeää identiteettiä muuta kuin antitrumputus – ja on epäselvää, kuinka paljon pelkkä Trumpin vastaisuus vetoaa, varsinkin kun vastustaja voi sanoa mitä huvittaa eikä mikään tunnu tarttuvan. Puolueen valtaeliitin vaihtoehdot ovat hankalia: Buttigieg (nuori konservatiivi, joka ei kerää nuorten, latinojen ja afroamerikkalaisten ääniä), Sanders ja Bloomberg. Ronkaisen mukaan Sandersilla olisi paperilla hyvät mahdollisuudet voittaa Trump progressiivisella talousohjelmalla, joka vetoaa unohdettuun valkoiseen duunariin – Sanders kampanjoi käytännössä pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla (Anu Partasen The Nordic Theory of Everything on hänen suosikkejaan), ei kommunismilla, ja on itse asiassa fiskaalisesti konservatiivinen. Puolueelle hän on silti ongelma, koska ohjelma nojaa suuryritysten verottamiseen.
Suomi ja keskustaoikeiston kriisi
Suomeen sovellettuna – Ronkaisen sanoin “vaarallisilla vesillä” – kehys valottaa puolueiden liikkeitä. Vihreät eivät hänen mukaansa oikein lähde hakemaan Overton-ikkunan siirtämistä, vaikka pitävät ideologisen pakan kapeana jopa rationaalisuutta vastaan: esimerkiksi ydinvoiman rooli hiilidioksidipäästöjen vähentäjänä hiilivoimaan verrattuna jää hyödyntämättä. Ronkainen huomauttaa, että Saksan energiakäänteessä ydinvoiman alasajo ei ole ilmastomielessä onnistunut hyvin – “Saksa tekee synkempää ilmastopolitiikkaa kuin Trump”. Kokoomuksessa on nähtävissä jännite: Petteri Orpo tasapainottelee globaalisti liberaalin ja kansalliskonservatiivisen siiven välillä (osa, kuten Rydman ja Häkkänen, kallistuu uuskonservatiivisempaan suuntaan), kun taas hallituspuolueet myyvät Orpon linjaa “sivistysporvarismina” – itsessään taitava identiteettipoliittinen leimausstrategia. Suomessa tasapainottelu on erityisen vaikeaa, koska tarjolla on selkeät vaihtoehdot: globaalisti liberaalit vihreät ja kansalliskonservatiiviset perussuomalaiset. Mikä identiteetti Kokoomuksella voi olla laimennettuna versiona molemmista?
Ronkainen viittaa myös keskusteluun Suomen politiikan blokkiutumisesta: puolueet jakautuvat punavihreään blokkiin, kansalliskonservatiiveihin (perussuomalaiset, kristillisdemokraatit) sekä keskustan ja kokoomuksen muodostamaan kolmanteen blokkiin. Vanha vasemmisto–oikeisto-jako pätee yhä talouspolitiikassa, suhtautumisessa AY-liikkeeseen ja tulonjakoon – luokka-aspekti on todellinen – mutta sen rinnalle on tullut arvopoliittisia globalisaatiokysymyksiä, mikä tekee johdonmukaisen linjan vaikeaksi. Ratkaisumalliksi Ronkainen tarjoaa Itävaltaa, jossa Sebastian Kurzin keskustaoikeisto muodosti hallituksen vihreiden kanssa: vihreät saivat ympäristöpainotuksen ja hallintouudistuksen, Kurz oikeistolaisen talous- ja radikaalin maahanmuuttopolitiikan. Kompromissi vaati reilut kolmesataa sivua hallitusohjelmaa – vertailukohtana Ronkainen mainitsee Sanna Marinin lähes 200-sivuisen ohjelman.
Ulospääsy: valtio, universalismi ja rationaalinen humanismi
Lopuksi Ronkainen palaa siihen, mikä häntä pelottaa: Trumpin valintaa seurasi järkytys, jonka takia ilmiötä ei edes pyritty ymmärtämään, ja sama uhkaa Brexitin kanssa (“noi ampuu itseään nilkkaan ja me jäähän tänne”). Silti uudessa konservatismissa on jotain, joka puhuttelee – Reaganin ja Thatcherin aloittama aikakausi on hänen mukaansa päättymässä, ja Trump, Johnson ja jossain mielessä Viktor Orbán ovat luoneet oman vaihtoehtonsa globalisoituneelle maailmalle. Näiden ajattelijoiden kuvastossa EU on paha imperiumi ja suvereniteettiaan puolustavat valtiot hyviä. Ronkainen ei kehota seuraamaan tätä ajattelua, mutta korostaa, että myös vasemmiston kannalta olennaista on nähdä valtio konkreettisena toimijana: valtiot tekevät sopimukset, kirjoittavat lait ja verottavat, ja koko globaali kapitalismi lepää niiden varassa. Valtion ja kansalaisuuden – sekä tasa-arvon – uudelleen ymmärtäminen on hänen mielestään keino vastata identiteettipolitiikan ja kulttuurisodan hämärään.
Fukuyaman ratkaisu thymos-ongelmaan on Ronkaisen mukaan kansallisvaltion universalismin palauttaminen, jossa kaikki ovat aidosti samanarvoisia ja rationaalisia humanisteja, ja siltä pohjalta globaalin tason rakentaminen. Se kuulostaa menneen maailman menolta ja on kriisissä, koska globalismia vastaan on helppo hyökätä mielikuvatasolla (“kaikki vieras on lähtökohtaisesti pahaa”), mutta Ronkainen näkee siinä totuuden siemenen. Taktisella tasolla hänen kehotuksensa on selvä: kaikkien pitäisi ymmärtää identiteettifaktorit – miten niitä pelataan ja miten ne jakavat ääniä ja käyttäytymistä. Miettinen päättää toteamalla, ettei liberaalin demokratian valo ole vielä kuollut – kuuluisan runoilijan sanoin “rage against the dying of the light” – ja että työkalut asian käsittelyyn ovat olemassa.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jaksossa 6 Sami Miettinen haastattelee Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijaa Antti Ronkaista identiteettipolitiikasta poliittisen vaikuttamisen megatrendinä ja aseena. Keskeiset opit: identiteettipoliittisessa analyysissä pitää sivuuttaa omat toiveet ja etsiä alla olevat jakolinjat ja “faktorit”, jotka liikuttavat ääniä. Boris Johnson voitti Brexitin luomalla jakolinjalla ja iskulauseilla (“Let’s get Brexit done”, “Take back control”), kun Theresa May ja Jeremy Corbynin linjaton Labour epäonnistuivat – äänestystulos oli “ensimmäinen derivaatta”, Brexit sen lieveilmiö. Fukuyaman thymos (kunnian tavoittelu) ja globalisaation runtelema valkoinen duunari selittävät Trumpin nousun ruostevyöhykkeellä. Krastevin The Light That Failed kuvaa liberaalidemokratian imitaatiota (Itä-Eurooppa, Venäjä, USA/America First, Kiina); Piketty osoittaa vasemmiston yläluokkaistumisen ja ajaa varallisuusveroja (Overton-ikkuna). “Frankfurtin koulukunta” on Ronkaisen mukaan identiteettipoliittinen mörkö, samoin kuin vasemmiston “illuminaatti”-eliitti. Identiteettipolitiikka on “demokratian häkki”: se toimii ilman sisältöä (vrt. Bloombergin mikrovaikuttaminen, demokraattien antitrumputus) ja mahdollistaa strongmanien nousun. Suomessa Kokoomus ja koko keskustaoikeisto kamppailevat globaalin liberalismin ja kansalliskonservatismin välissä (vrt. Itävallan Kurz + vihreät). Ronkaisen ehdottama ulospääsy: valtio konkreettisena toimijana sekä kansallisvaltion universalismin ja rationaalisen humanismin palauttaminen. Poliittisesti herkät teemat on esitetty neutraalisti vieraan tulkintoina.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English