EP68 · Yhteiskunta · 2021-03-14

Paska Suomi 2021? | Heikki Pursiainen | Neuvottelija 68

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Heikki Pursiainen palaa Paska Suomi -kirjansa argumentteihin viisi vuotta myöhemmin: mitkä hän yhä allekirjoittaa ja missä on lientynyt. Keskustelun ytimessä on kulttuuri- ja kansalaisyhteiskuntakentän valtiokeskeisyys, kysymys siitä missä julkisen tuen raja kulkee, ja se mitä digitalisaatio tekee Ylen ja kirjastokorvauksen perusteluille.

Sami Miettinen

Paska Suomi 2021? | Heikki Pursiainen | Neuvottelija 68

Tiivistelmä: Heikki Pursiainen palaa Paska Suomi -kirjansa argumentteihin viisi vuotta myöhemmin: mitkä hän yhä allekirjoittaa ja missä on lientynyt. Keskustelun ytimessä on kulttuuri- ja kansalaisyhteiskuntakentän valtiokeskeisyys, kysymys siitä missä julkisen tuen raja kulkee, ja se mitä digitalisaatio tekee Ylen ja kirjastokorvauksen perusteluille.

Mikä kestää, mikä on lientynyt

Pursiainen kuvaa kirjan syntytavan rehellisesti: Liberassa kirjoitetuista valtiokriittisistä jutuista kertyi lista ränttejä, joista koottiin kirja.

Semmoinen se kirja on, että se on koko ajan löyhästi toisiinsa liittyviä ränttejä, joista osa on ehkä osuvampia kuin toiset.

Suuren osan hän sanoo yhä allekirjoittavansa, mutta myöntää lientyneensä. Puolueita koskeva argumentti kestää hänen mielestään edelleen, joskin tilanne on muuttunut sikäli, että “räyhäpuolue” on nyt iso:

Suomalaiset puolueet mainstreamissa mahtuu maailmanlaajuisessa aatekirjossa aika lailla yhteen nurkkaan.

Miettinen liittää tähän edellisen jakson vieraan Matti Virtasen havainnon siitä, että populistipuolueet — kuten Orbánin Fidesz — ovat taloudellisesti valtiouskoisia, ja esittää että oikeisto–vasemmisto- ja konservatiivi–liberaali-akselit pitäisi piirtää uusiksi jakamalla liberalismi talous- ja arvoliberalismiin.

Taustaa. Pursiainen ja Miettinen olivat molemmat mukana Liberan piirissä: Miettinen Vesa Kanniaisen työryhmissä (Euron tulevaisuus ja Miten Suomi voidaan pelastaa), Pursiainen toiminnanjohtajana. Hän muistuttaa, että eurokirja oli Liberan suuri menestys ja teki keskustelua aiheesta, josta Suomessa ei juuri puhuttu.

Yksi havainto ajan muutoksesta on jakson kiinnostavimpia. Pursiaisen mukaan se joukko, joka viisi vuotta sitten oli Liberalle sympaattinen, on jakautunut kahtia vuoden 2015 jälkeen:

• osa amerikkalaistyylisistä libertaareista on siirtynyt maahanmuuttokriittiselle puolelle
• osa on “mainstreamaantunut” urbaaniksi liberaaliksi

Hänen ja Kanniaisen erimielisyys tiivistyi tähän: Pursiainen pitää vapaata liikkuvuutta ihmisoikeutena ja tuntee maailmanlaajuista sympatiaa, kun taas Kanniaisen näkemys on hänen luonnehdintansa mukaan kollektivistisempi — isänmaa kuuluu tietylle ryhmälle.

Valtiokeskeisyys: jakson pääväite

Tämä on se osa kirjaa, joka Pursiaista yhä hämmästyttää.

On juuri tämä koko kulttuuri- ja kansalaisyhteiskuntakentän valtiokeskeisyys Suomessa. Ja miten se on asia, joka on niin luonnollinen, että monesti ihan fiksut ihmiset tuijottaa aivan tyhjin silmin, kun siitä rupeaa edes puhumaan.

Konkreettinen esimerkki on Veikkauksen edunsaajien täydellinen riippuvuus Veikkauksesta. Hänen mukaansa se ei olisi ongelma, jos kilpailevia, muulla tavoin rahoitettuja järjestöjä ja kulttuurilaitoksia olisi paljon — mutta niitä on vähän.

Hän tekee tärkeän tarkennuksen siitä, mikä väite ei ole:

Tämä tarina ei ole se, että vaikutus on suoraa, että jossain opetusministeriön propagandaosastolla Goebbels päättää, mitä kulttuuria tehdään. Ei se näin mene. Mutta niitä riskejä ja pehmeämpiä ongelmia, mitä tähän sisältyy, niistä ei puhuta.

Sama koskee Yleä, joka hänen mukaansa syö yksityistä kenttää, jonka tehtävä olisi nimenomaan toimia valtion vastapainona.

Pursiainen huomauttaa myös, miten nopeasti mielipideilmasto on Veikkauksen osalta muuttunut — jopa yli:

Veikkauksesta on tullut tällainen kaiken korruption ja pahuuden symboli.

Missä julkisen tuen raja kulkee

Molemmat torjuvat karikatyyrin. Pursiainen sanoo suoraan, ettei koskaan väittänyt, etteikö julkista tukea saisi olla:

Tarkoitus ei ollut julistaa, että nyt museolta rahat pois, vaan että edes pohdittaisiin tätä asiaa.

Hänen kysymyksensä on rajanveto: missä vaiheessa taiteen, median ja kansalaistoiminnan vahtikoirafunktio alkaa vaarantua rahoitusriippuvuuden takia?

Miettinen tuo talousteoreettisen kehyksen Miten Suomi voidaan pelastaa -kirjasta:

Pursiaisen tarkennus on jakson metodologisesti terävin kohta:

Se, että sinä vain perustelet, että on hyvä että julkista tukea on kulttuurille, ei vielä vastaa niihin kysymyksiin, jotka oikeassa politiikassa on olennaisia. Mikä sen tuen taso, kohdennusmekanismit ja tällaiset täytyy olla.

Digitalisaatio muuttaa perustelut. Tämä on hänen vahvin nykyinen kantansa, vaikka näkemykset ovat muuten lientyneet:

Teknologinen muutos on täydellisesti mullistanut ne perustelut, mitä sata vuotta sitten oli julkisen palvelun tiedonvälitykselle.

Kaksi esimerkkiä:

• Kirjastokorvaus rakennettiin fyysiselle kirjalle, jossa myös huono kirja tuotti korvauksen. Digitaalisessa maailmassa pitäisi Miettisen mukaan olla markkinamekanismi — maksetaan niistä, joita lainataan. Pursiainen ei ole vakuuttunut poliittisen järjestelmän kyvystä rakentaa sellaista, ja arvelee, että asia ratkaistaan juuri nyt ja todennäköisesti väärin.
• Yle: Miettinen huomauttaa, että se on käytännössä striimauspalvelu, joka tilaa samoja HBO-sarjoja kuin kaupalliset.

On täysin mahdoton puhua siitä, miten digitaalinen tiedonvälitys muuttaa Yleisradion tai kirjaston tehtäviä, jotka on perustettu aivan toisenlaisissa olosuhteissa.

Antti Nylénin lasku ja elatuksen logiikka

Jakson selkein yksittäinen argumentti koskee esseetä, jossa Pursiainen käsitteli tekijänoikeutta ja taiteilijan elatusta. Lähtökohtana oli kirjailija, jonka kirjassa oli kirjaimellisesti lasku Suomen kansalle siitä, mitä kansa on hänelle velkaa.

Pursiaisen vastaus ei nojaa taiteen arvoon vaan vaihdantaan:

Kaikki ihmiset joutuvat pohtimaan sitä, mitä arvokasta he voisivat antaa muille, että vastineeksi he saisivat elatuksen. Tämä koskee niin kaupan kassaa, joka joutuu raatamaan aika paljon, mutta sen täytyy koskea myös yhteiskunnan kaikkein etuoikeutetuimpia jäseniä.

Ja hän erottaa tästä toisen kysymyksen, jota hän pitää eettisesti hyvin puolustettavana: vähimmäistoimeentulon tarjoaminen kaikille — kansalaispalkka, universal credit tai negatiivinen tulovero. Miettinen huomauttaa, että Suomessa on jo viimesijainen toimeentulotuki, eli palikat ovat olemassa.

Se on eri kysymys kuin se, että pitääkö meidän pitää hengissä jokainen ihminen.

Sivuhuomiona Pursiainen kuvaa oman kirjoittamisensa vaatimattomasti: jos joku säveltää sinfonioita, minun on ehkä enemmän AC/DC-biisejä parhaimmillaan.

Kuka omistaa liberalismin

Pursiainen kertoo joutuneensa tästä kiistaan Kalevi Sorsan säätiön podcastissa. Vastapuolen — ja Teivo Teivaisen — väite oli, että hän omii liberalismin käsitteen niiltä, jotka ovat viime vuosisadan poliittisessa keskustelussa olleet liberaaleja.

Pursiaisen vastaus on suora:

Tässä mielessä tämmöinen liberaali kuin minä, porvarillinen liberaali, varastan sen liberalismin itselleni, enkä hyväksy sitä näille marxilaiselle haaralle.

Molemmat huomauttavat, että Yhdysvalloissa sana on käytännössä vasemmiston synonyymi — mistä syystä siellä tarvitaan sana libertaari. Pursiainen myöntää, että kyse on osin käsitekikkailusta.

Purokuru-kritiikki. Miettinen kertoo lukeneensa Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa -kirjaa ja tiivistää sen viestin niin, että liberalismia vaivaa kapitalismi. Pursiainen ei ole lukenut kirjaa mutta huomauttaa ilmiöstä:

Jännä, että useinhan tästä liberalismista kirjoittaa ne, jotka suhtautuvat siihen jotenkin hirveän vihamielisesti.

Luksuskommunismi. Pursiaisen ekonomistikritiikki “avaruusluksushomokommunismille” on käytännöllinen: mallissa oletetaan, että kun kommunismi tulee, kaikki raadanta ja epämiellyttävä työ vain häviää.

Ekonomistin näkökulmasta rupeaa heti miettimään, että kuka tekee kaikki ne tylsät jutut.

Perhe vastaesimerkkinä on jakson hauskin analyyttinen kohta. Miettinen tarjoaa perhettä esimerkkinä vapaaehtoisesta kommunistisesta yhteisöstä; Pursiainen purkaa sen kolmella havainnolla:

1. Tutkimus ei tue oletusta, että perheissä jaettaisiin resurssit tasan — perheen sisäinen tulonjako on oma taloudellinen kysymyksensä.
2. Hän antaa esimerkin omasta elämästään: oma apuraha johtaa juhliin, puolison vastaava ei.
3. Perhe on autoritaarinen yhteisö — mikä hänen teini-ikäisilleen on tärkeä huomio.

Siinä näkyy myöskin nämä kommunismin selvät seuraukset: pitää olla autoritaarinen järjestelmä, muuten se kommunismi ei voi toimia.

Raivosta huumoriin

Jakson henkilökohtaisin osuus koskee Pursiaisen omaa muutosta. Liberan aikaan hän oli oman kuvauksensa mukaan ankara ja epämiellyttävä Twitter-keskustelija; nyt hän kirjoittaa runoja ja vitsejä.

Olen yrittänyt itseäni opettaa siihen, että vaikka joku on väärässä, niin annetaan sen olla väärässä.

Mutta hän ei esitä tätä puhtaana edistyksenä. Hänen oma epäilynsä on rehellinen:

Kyllä minä ehkä enemmän pelkään, että onko se raivon liekki hiipunut siellä sisällä. Vitsailuhan on hyvin usein tapa etäännyttää itseään.

Hän kytkee sen laajempaan kaareen: nuorempien puheessa oli hetken muotia uusi vilpittömyys postmodernin ironian jälkeen — ja hän pohtii, onko hänen siirtymänsä huumoriin regressiota takaisin postmodernismiin.

Miettinen toivoo silti näkyvyyttä lisää ja huomauttaa sukupolvenvaihdoksesta: Sixten Korkmanin kaltaisia hahmoja ei enää näy A-studiossa samaan tapaan. Pursiainen kertoo oman ekonomisti-identiteettinsä hapertuneen, kun työ pienessä mediayrityksessä vie moneen suuntaan.

Media, hakukoneet ja ansaintalogiikka

Käytännöllinen osuus, jossa Miettinen jakaa oman havaintonsa:

• Maailman suurin hakukone on Google; toiseksi suurin on YouTuben hakukenttä.
• Spotifyn ja Apple Podcastsin haut ovat hänen mukaansa huonoja.
• Siksi äänisisältö tarvitsee näkyvyyttä varten myös videon, ja hänen katselumääränsä ovat YouTubessa moninkertaiset.

Hän myöntää tekevänsä tätä osin markkinointina: harva lukee Translinkin uutiskirjeitä, mutta podcast tavoittaa yritysjohtajia ja omistajia — ja hakukonenäkyvyys pätee myös siihen.

Pursiainen puolustaa kirjoitettua sanaa:

Ei laiteta kirjoitetun sanan arkkuun vielä naulaa, vaikka nautitaan näistä äänisisällöistä.

Hänen huomionsa on, että Twitter on synnyttämässä oman muotokielensä, jota ei tulla ajatelleeksi kirjallisuutena vaikka se sitä on.

Clubhousesta hän kieltäytyi tietosuojasyistä; Miettinen myöntää sen riskin mutta pitää formaattia toimivana.

Lopuksi: sosiaalidemokratian paluu

Pursiaisen mielenkiintoisin ajankohtaishavainto koskee ammattikuntaa:

Nyt on hyvin vahva sosiaalidemokraattinen fiilis Amerikan huippuekonomistiporukoissa. Alkaen siitä, että jopa keskustellaan toimialakohtaisista työmarkkinaneuvotteluista.

Viisi vuotta sitten näiden teemojen perusteleminen oli hänen mukaansa Suomessa helpompaa. Hän jättää auki, mitä siitä seuraa markkinaliberaaliin taipuvaiselle.

Toinen havainto koskee koronan vaikutusta. Hän huomauttaa, että moni pitää suurimpana ongelmana yritysten valtaa — kun taas pandemian todellinen seuraus on valtion merkityksen mieletön kasvu, jota osa pitää eksplisiittisesti hyvänä.

Kiinnostavaa nähdä, jääkö tämä valtion yhä suurempi rooli, vai saadaanko se vedettyä takaisin edes sinne, missä se oli ennen koronaa.

Ja lopuksi hänen oma paikkansa aatekartalla:

Kaikissa suomalaisissa on vähän sosialistia, mutta mieluummin tannerilainen variantti kuin avaruusluksushomokommunismista haaveileva, väistämättä autoritaariseen yhteiskuntaan johtava ajattelu.

Mitä tästä kannattaa muistaa

• Valtiokeskeisyys on Pursiaisen kestävin väite, ja hän tarkentaa sen: kyse ei ole suorasta ohjauksesta vaan riippuvuuden pehmeistä riskeistä.
• Veikkauksen edunsaajien riippuvuus ei olisi ongelma, jos vaihtoehtoisia rahoituslähteitä olisi paljon.
• Rajanveto, ei kieltäminen: kysymys on tuen tasosta ja kohdennusmekanismeista, ei siitä saako tukea olla.
• Digitalisaatio mullisti Ylen ja kirjastokorvauksen perustelut — ja keskustelu siitä on käymättä.
• Elatuksen logiikka on vaihdantaa: myös etuoikeutetun on kysyttävä mitä voi antaa muille. Vähimmäistoimeentulo on eri kysymys ja hyvin puolustettavissa.
• Liberalismin käsitteestä käydään omistuskiistaa — USA:ssa sana tarkoittaa käytännössä vasemmistoa.
• Luksuskommunismin virhe on budjettirajoitteen katoaminen: kuka tekee tylsät työt.
• Perhe ei ole puhdasta kommunismia: tulonjako ei ole tasan, eikä jako tapahdu tarpeen mukaan — ja se on autoritaarinen.
• Vuosi 2015 jakoi suomalaiset libertaarit kahtia: maahanmuuttokriittisiin ja urbaaneihin liberaaleihin.
• Pursiainen epäilee omaa siirtymäänsä huumoriin — onko se etäännyttämistä eikä kypsymistä.
• YouTube on maailman toiseksi suurin hakukone, minkä takia äänisisältö tarvitsee videon.
• Sosiaalidemokratia on palannut amerikkalaisten huippuekonomistien muotiin, ja korona kasvatti valtion roolia kysymykseksi, palautuuko se.

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 68 (julkaistu 14.3.2021, kesto 52:38) — Sami Miettisen vieraana Heikki Pursiainen, ekonomisti, MustReadin toimittaja ja Paska Suomi -kirjan kirjoittaja, aiemmin Liberan toiminnanjohtaja. KIRJAN SYNTY: Liberassa kirjoitetuista valtiokriittisistä jutuista kertyi lista ränttejä — löyhästi toisiinsa liittyviä ränttejä, joista osa on osuvampia kuin toiset. Suuren osan hän yhä allekirjoittaa mutta myöntää lientyneensä. PUOLUEARGUMENTTI kestää: suomalaiset puolueet mainstreamissa mahtuu maailmanlaajuisessa aatekirjossa aika lailla yhteen nurkkaan, joskin tilanne on muuttunut, koska “räyhäpuolue” on nyt iso. Miettinen liittää edellisen jakson vieraan Matti Virtasen havainnon populistipuolueiden valtiouskoisuudesta (Orbánin Fidesz) ja esittää oikeisto–vasemmisto- ja konservatiivi–liberaali-akselien uudelleenpiirtoa talous- ja arvoliberalismiin. TAUSTA: Miettinen oli Vesa Kanniaisen työryhmissä (Euron tulevaisuus, Miten Suomi voidaan pelastaa); eurokirja oli Liberan suuri menestys ja avasi keskustelun aiheesta, josta Suomessa ei juuri puhuttu. VUOSI 2015 JAKOI LIBERTAARIT KAHTIA: osa amerikkalaistyylisistä libertaareista siirtyi maahanmuuttokriittiselle puolelle, osa “mainstreamaantui” urbaaniksi liberaaliksi. Pursiaisen ja Kanniaisen erimielisyys: Pursiainen pitää vapaata liikkuvuutta ihmisoikeutena ja tuntee maailmanlaajuista sympatiaa, Kanniaisen näkemys on hänen luonnehdintanaan kollektivistisempi (isänmaa kuuluu tietylle ryhmälle). PÄÄVÄITE — VALTIOKESKEISYYS: koko kulttuuri- ja kansalaisyhteiskuntakentän valtiokeskeisyys Suomessa… on niin luonnollinen, että ihan fiksut ihmiset tuijottaa tyhjin silmin, kun siitä rupeaa puhumaan. Esimerkkinä Veikkauksen edunsaajien täydellinen riippuvuus Veikkauksesta, mikä ei olisi ongelma jos kilpailevia, muulla tavoin rahoitettuja toimijoita olisi paljon. TÄRKEÄ TARKENNUS: tämä tarina ei ole se, että vaikutus on suoraa, että opetusministeriön propagandaosastolla Goebbels päättää mitä kulttuuria tehdään — ei se näin mene; mutta niistä riskeistä ja pehmeämmistä ongelmista ei puhuta. Sama koskee Yleä, joka syö yksityistä kenttää, jonka tehtävä olisi toimia valtion vastapainona. Pursiainen huomauttaa mielipideilmaston muuttuneen Veikkauksen osalta jopa yli — Veikkauksesta on tullut kaiken korruption ja pahuuden symboli. JULKISEN TUEN RAJA: tarkoitus ei ollut julistaa, että museolta rahat pois, vaan että edes pohdittaisiin tätä asiaa; kysymys on siitä, missä vaiheessa taiteen, median ja kansalaistoiminnan vahtikoirafunktio vaarantuu rahoitusriippuvuudesta. Miettisen kehys Miten Suomi voidaan pelastaa -kirjasta: julkishyödyke (maanpuolustus, rautatiekiskot Rovaniemelle), yksityishyödyke (ruoka) ja välissä “melkein julkishyödykkeet” (kansallisesti tärkeä taide tai urheilu). METODOLOGISESTI TERÄVIN KOHTA: se, että perustelet että julkista tukea on hyvä olla, ei vielä vastaa niihin kysymyksiin jotka oikeassa politiikassa ovat olennaisia — mikä on tuen taso ja mitkä kohdennusmekanismit. DIGITALISAATIO MULLISTI PERUSTELUT (Pursiaisen vahvin nykyinen kanta): teknologinen muutos on täydellisesti mullistanut ne perustelut, mitä sata vuotta sitten oli julkisen palvelun tiedonvälitykselle. Kirjastokorvaus rakennettiin fyysiselle kirjalle, jossa huonokin kirja tuotti korvauksen; Miettisen mukaan digitaalisessa maailmassa pitäisi olla markkinamekanismi (maksetaan lainatuista), mutta Pursiainen ei luota poliittisen järjestelmän kykyyn rakentaa sellaista ja arvelee asian ratkeavan juuri nyt ja todennäköisesti väärin. Yle on Miettisen mukaan käytännössä striimauspalvelu, joka tilaa samoja HBO-sarjoja kuin kaupalliset. ANTTI NYLÉNIN LASKU: kirjailijan kirjassa oli kirjaimellisesti lasku Suomen kansalle siitä mitä kansa on hänelle velkaa; Pursiaisen vastaus nojaa vaihdantaan — kaikki joutuvat pohtimaan mitä arvokasta voivat antaa muille saadakseen vastineeksi elatuksen; tämä koskee kaupan kassaa mutta myös yhteiskunnan etuoikeutetuimpia jäseniä. Hän erottaa tästä eri kysymyksen, jota pitää eettisesti hyvin puolustettavana: vähimmäistoimeentulo kaikille (kansalaispalkka, universal credit, negatiivinen tulovero); Miettinen huomauttaa Suomessa olevan jo viimesijainen toimeentulotuki (viite Kim Väisäseen, Liberan uuteen puheenjohtajaan). Pursiainen kuvaa omaa kirjoittamistaan vaatimattomasti: jos joku säveltää sinfonioita, minun on enemmän AC/DC-biisejä. KUKA OMISTAA LIBERALISMIN: Pursiainen joutui kiistaan Kalevi Sorsan säätiön podcastissa, jossa hänen (ja Teivo Teivaisen) mukaan väitettiin hänen omivan käsitteen viime vuosisadan liberaaleilta — porvarillisena liberaalina varastan sen liberalismin itselleni, enkä hyväksy sitä marxilaiselle haaralle; USA:ssa sana on käytännössä vasemmiston synonyymi, mistä syystä siellä tarvitaan libertaari. PUROKURU-KRITIIKKI: Miettinen luki Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa -kirjaa ja tiivistää sen viestiksi, että liberalismia vaivaa kapitalismi; Pursiainen ei ole lukenut mutta huomauttaa: jännä, että liberalismista kirjoittaa usein ne, jotka suhtautuvat siihen hirveän vihamielisesti. LUKSUSKOMMUNISMIN VIRHE: mallissa oletetaan, että kommunismin tullessa kaikki raadanta vain häviää — ekonomistin näkökulmasta rupeaa heti miettimään, kuka tekee kaikki ne tylsät jutut. PERHE VASTAESIMERKKINÄ: Miettinen tarjoaa perhettä vapaaehtoisena kommunistisena yhteisönä; Pursiainen purkaa sen kolmella havainnolla — tutkimus ei tue oletusta resurssien tasajaosta (perheen sisäinen tulonjako on oma taloudellinen kysymyksensä), oma apuraha johtaa juhliin ja puolison vastaava ei, ja perhe on autoritaarinen yhteisö; siinä näkyy kommunismin selvät seuraukset: pitää olla autoritaarinen järjestelmä, muuten kommunismi ei voi toimia. RAIVOSTA HUUMORIIN: Liberan aikaan Pursiainen oli oman kuvauksensa mukaan ankara ja epämiellyttävä Twitter-keskustelija, nyt hän kirjoittaa runoja ja vitsejä — olen yrittänyt opettaa itseäni siihen, että vaikka joku on väärässä, annetaan sen olla väärässä. Mutta hän epäilee itseään: pelkään enemmän, että onko raivon liekki hiipunut siellä sisällä; vitsailuhan on usein tapa etäännyttää itseään — ja pohtii, onko siirtymä regressiota takaisin postmodernismiin nuorempien “uuden vilpittömyyden” jälkeen. Miettinen huomauttaa sukupolvenvaihdoksesta (Sixten Korkmanin kaltaisia ei enää näy A-studiossa samaan tapaan; Antti Ronkaista näkee enemmän); Pursiainen kertoo ekonomisti-identiteettinsä hapertuneen pienessä mediayrityksessä. MEDIA JA HAKUKONEET (Miettisen havainto): maailman suurin hakukone on Google, toiseksi suurin YouTuben hakukenttä, kun taas Spotifyn ja Apple Podcastsin haut ovat huonoja — siksi äänisisältö tarvitsee videon, ja hänen katselumääränsä ovat YouTubessa moninkertaiset. Hän myöntää tekevänsä podcastia osin markkinointina: harva lukee Translinkin uutiskirjeitä, mutta podcast tavoittaa yritysjohtajia. Pursiainen puolustaa kirjoitettua sanaa — ei laiteta kirjoitetun sanan arkkuun vielä naulaa — ja huomauttaa Twitterin synnyttävän oman muotokielensä, jota ei tulla ajatelleeksi kirjallisuutena vaikka se sitä on. Clubhousesta hän kieltäytyi tietosuojasyistä. LOPUKSI — SOSIAALIDEMOKRATIAN PALUU: nyt on hyvin vahva sosiaalidemokraattinen fiilis Amerikan huippuekonomistiporukoissa, alkaen siitä että keskustellaan jopa toimialakohtaisista työmarkkinaneuvotteluista; viisi vuotta sitten näiden teemojen perusteleminen oli Suomessa helpompaa. KORONA: moni pitää suurimpana ongelmana yritysten valtaa, kun todellinen seuraus on valtion merkityksen mieletön kasvu, jota osa pitää eksplisiittisesti hyvänä — kiinnostavaa nähdä, saadaanko se vedettyä takaisin edes sinne missä se oli ennen koronaa. Pursiaisen oma paikka: kaikissa suomalaisissa on vähän sosialistia, mutta mieluummin tannerilainen variantti kuin avaruusluksushomokommunismista haaveileva, väistämättä autoritaariseen yhteiskuntaan johtava ajattelu. Miettinen mainitsee Mika Malirannan olevan sekä Tannerin että Acemoglun fani. Sivujuonteena jakson unisex-vessaessee, jossa Pursiainen puolustaa pisuaareja jonotusajan optimointiargumentilla ja huomauttaa, että naisten vessatiloja pitäisi olla enemmän.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English