EP93 · Yhteiskunta · 2021-08-07
Abstrakti taide | Panu Ruotsalo | Neuvottelija 93
Tilataiteilija Panu Ruotsalo saapuu Billnäsistä kertomaan, miten Sami Miettisen häneltä tilaamat neljä lasiin upotettua teosta — Valta, Periaatteellisuus, Sosiaalisuus ja Analyyttisyys — syntyivät. Aiheet ovat Miettisen ja Juhana Torkin Neuvotteluvalta-kirjan neljä ydinteemaa, ja jakson kysymys on, voiko abstraktia käsitettä ylipäätään kuvata abstraktisti. Ruotsalo avaa jokaisen teoksen materiaalit ja symboliikan: raitapuu kasvun juurena, 22 karaatin kulta leikkauspisteenä jossa kaikki jalostuu, lasi ihmisen psyyken piirinä jossa kaikki on mahdollista — ja värit, viskinvärisestä vallasta analyyttisyyden loputtomaan syvään siniseen. Jakso käy läpi myös Ruotsalon kehityksen fotorealismista abstraktioon Reidar Särestöniemen innoittamana, Sisu Partnersille tehdyn teoksen jonka huutokauppatuotto meni lyhentämättömänä Uudelle lastensairaalalle, Aalto EE:n taidekokoelman ja Billnäsin ruukin uuden nousun. Poikkeuksellisin kohta on Ruotsalon selitys sille, miksi hän välttää tietoisesti muiden taiteilijoiden näkemistä — ja Miettisen huomio siitä, että kyse on samasta ilmiöstä kuin neuvottelutekniikan rapport.
Abstrakti taide | Panu Ruotsalo | Neuvottelija 93
Tiivistelmä: Panu Ruotsalo on tilataiteilija Billnäsistä. Jakso käsittelee neljää lasiin upotettua teosta — Valta, Periaatteellisuus, Sosiaalisuus ja Analyyttisyys — joiden aiheet ovat Sami Miettisen ja Juhana Torkin Neuvotteluvalta-kirjan ydinteemat.
Kysymys, jonka ympärille jakso rakentuu, on aidosti hankala: voiko abstraktia käsitettä kuvata abstraktisti?
Sidonnaisuus. Teokset ovat Miettisen itsensä tilaamia ja maksamia — jaksossa hän mainitsee summan olevan “tuhansia euroja” — ja ne tulevat esiintymään Neuvottelijan jaksoissa studiopöydällä. Jakso on siis samalla haastattelu ja isännän oman hankinnan esittely, ja se sanotaan siinä auki.
Fotorealismista abstraktioon
Ruotsalon polku alkoi maisemamaalauksesta, ja hänen selityksensä siitä on kuivan käytännöllinen:
“Viehätyin kauniista maisemista ja ne piti jäljentää. Ei ollut varaa kameraan.”
Hän mainitsee myös 1920- ja 1960-lukujen koulukirjat, joissa sivut olivat täynnä veneitä ja autoja — sielläkin haettiin kauniita linjoja. Taidekoulua hän ei juuri käynyt; tausta on harrastuspohjainen.
Käänne tuli Reidar Särestöniemestä, ja Ruotsalo kuvaa sen tarkasti — huomionarvoisesti ei tyylin vaan vaikutelman kautta:
“Siinä oli joku semmoinen voima, vaikka ei sekään nyt niin abstraktia ollut… mutta joku sellainen välitön voimantunne huokui niistä hänen töistään.”
Ratkaisevaa ei ollut tekniikka vaan lupa: “se oli ensimmäinen sysäys siihen, että voin luoda asioita omalla tavallani — ettei tarvinnut kopsata jotakin näkyvää.”
Maalaaminen on hänen mukaansa yhä ydinosaamista. “Mitä isompi, niin sitä parempi.”
Sisu Partners ja lastensairaala
Miettinen nostaa esiin Ruotsalon jääaiheisen teoksen, joka on hänen entisessä työpaikassaan Sisu Partnersilla — monta metriä leveä. Siihen liittyy tarina, jonka Ruotsalo kertoo ohimennen:
“Mä laitoin sen huutokauppaan tuonne Bukowskille, ja se tuotto meni suoraan tuonne Uudelle lastensairaalalle. Lyhentämättömänä.”
Miettinen tekee tästä huomion, joka on jakson tasapainoisimpia: mesenaattius on kunnioitettavaa, mutta taiteilijankin pitää saada palkkio työstään — mistä päästään luontevasti tilaustöihin.
Tilaustyö, jolla oli tiukat raamit
Miettinen kertoo, että alun perin hän aikoi vain ostaa valmiita töitä, ja tilaustyö syntyi keskustelusta. Ruotsalon arvio annetuista rajoista on suora:
“Ne olivat varmaan tiukimmat raamit, mitä minulle on oikein annettu. Mutta ne ovat niin väljät kumminkin, koska on tämä mainitsemasi taiteilijavapaus.”
Maalaustilaustyöt ovat hänelle tuttuja, mutta kolmiulotteinen veistos ja erityisesti lasi olivat uutta — hän on vihkiytynyt lasiin vasta viime aikoina. Hänen luonnehdintansa prosessista sisältää oman varauksensa: “Tämä ei ollut nyt klisee, vaan oikeasti mielenkiintoinen prosessi.”
Voiko abstraktia kuvata? Simpsonit todistusaineistona
Miettinen esittää kysymyksen poikkeuksellisen kautta: Simpsoneiden jakson, jossa Milhousen vanhemmat eroavat ja pelataan Pictionaryä. Piirrettävä sana on dignity — käsikirjoittajien valinta juuri siksi, ettei sitä voi piirtää. Ja kun Milhousen äiti lopulta lähtee, joku toteaa: “oh, that’s dignity, all right.”
Siitä muotoutuu jakson koejärjestely: “voiko abstraktia sanaa kuvata edes abstraktisti tai edes konkreettisesti?”
Ruotsalo asettaa oman varauksensa heti, ja se on rehellinen:
“Mulla ei ole tarjota mitään punaista lankaa näihin sanoihin ja näiden töiden välillä.”
Toisin sanoen hän ei väitä teosten todistavan mitään. Ne ovat vastauksia, eivät ratkaisuja.
Sivujuonteena selviää, miten toimeksianto alkoi: Miettinen tuli tapaamiseen Kluuvikadulle kahden pullon kanssa. Ruotsalo kuittaa sen kuivasti — “kyllä se sillä tuli heti hintaan lisää.”
Neljä teosta
Valta — viskinvärinen lasi
Väri löytyi lasistudion värihyllystä nimellä viski. Ruotsalon perustelu on assosiatiivinen eikä hän teeskentele muuta:
“Viskissä on tiettyä arvokkuutta ja tämmöistä hyvin jopa vähän konservatiivista… ja tämmöistä päätöksentekoa. Mä en tiedä mistä nämä ajatukset tulee, mutta jotenkin viski liittyy päätöksentekoon minun mielessäni.”
Miettinen kuvaa teoksen painavaksi ja vertaa sitä Jurassic Parkin meripihkaan, johon hyönteiset oli suljettu.
Periaatteellisuus — savuinen nouseva muoto
Tässä on jakson hienoin yksittäinen ajatus, ja se on itsensä kanssa ristiriidassa tarkoituksella. Muoto on savuinen ja häilyvä, koska periaatteet vaihtuvat ihmisillä tarpeen mukaan — mutta:
“Aina se syntyy sieltä pohjasta… niin se sitoo sen aina johonkin pysyvään.”
Eli teos esittää periaatteellisuuden samanaikaisesti liikkuvana ja juurtuneena.
Sosiaalisuus — puhdas kohtaaminen
Yksinkertaisin teoksista, ja Ruotsalo kertoo sen yllättäneen hänet itsensä: hän halusi tehdä sen hyvin yksinkertaisella muodolla ja värillä, “mikä sitten yllättäen olikin mielestäni erittäin viehättävä.”
“Se on aina kohtaamista, ja se on hirveän puhdasta parhaimmillaan.”
Analyyttisyys — loputon syvä sininen
Sininen tarkoittaa hänelle loputtomuutta: meri, avaruus, taivas.
“Me voidaan niin pitkälle kehittää ajatteluamme ja analyyttisyyttämme, että se rupesi tuntumaan jo tässä tekoprosessissa oikeasti avaruudelta.”
Materiaalit: puu, kulta, lasi
Kaikissa neljässä toistuu sama kolmikerroksinen rakenne, ja Ruotsalo antaa jokaiselle kerrokselle merkityksen — samalla itse todeten, että “tämä nyt on vähän taidejargonia ja tekee pahaa puhua”:
| Kerros | Merkitys |
|---|---|
| Raitapuu — poikkeuksellinen materiaalivalinta | Ei jalusta vaan kasvu; se, mistä elämänvoima kumpuaa |
| 22 karaatin kulta puun ja lasin välissä | Leikkauspiste, taso jolla kaikki jalostuu joksikin korkeammaksi |
| Lasi | Ihmisen elinympäristö ja psyyken piiri, “missä kaikki on mahdollista” |
Miettinen huomauttaa kullasta sivumennen ja inflaatiota peläten, että se näkyy hinnassa.
Miksi taiteilija välttää muuta taidetta
Jakson kiinnostavin poikkeama. Miettinen kysyy, kävikö Ruotsalo katsomassa Banksya Mäntässä. Vastaus on ei — ja syy ei ole ylimielisyys vaan itsetuntemus:
“Mulla on semmoinen, että mä pyrin välttämään vaikutteet. Mä oon hirveän empaattinen ihminen — mä imen hirveästi kaikesta itseeni.”
Todisteeksi hän kertoo anekdootin: armeijassa hän alkoi kahdessa päivässä puhua Forssan murretta, koska tupakaveri oli forssalainen. “Se ei ole matkimista, mutta kun on kovasti vaikutteille altis.” Siksi hän tekee töitä yksin, jotta “fokus pysyy itsellä täysin kirkkaana.”
Hän myöntää kollegojen ihmetelleen tätä — “hyvin kohteliaasti”.
Ja tässä Miettinen tekee jakson terävimmän kytkennän. Sama piirre, jota Ruotsalo pitää ammatillisena riskinä, on neuvottelupöydässä työkalu:
“Toi on muuten neuvottelutekniikka. Sitä kutsutaan englanniksi rapport eli jonkinlainen myötäily… Sä ensin kalibroidut sen neuvottelukumppanin mannerismeihin, ja sen jälkeen voit ruveta ohjailemaan sitä.”
Olennaista on suunta: kalibrointi ensin, ohjaaminen vasta sitten. Ja Miettisen mukaan se, joka ei pysty asettumaan toisen saappaisiin edes mannerismien tasolla, on neuvottelijana huonommassa asemassa.
Kaksi ammattia siis arvottaa saman herkkyyden päinvastoin — taiteilijalle se on suojeltava haavoittuvuus, neuvottelijalle hyödynnettävä kyky.
Aalto EE ja Billnäs
Loppupuoli on kevyempää. Ruotsalon töitä on Aalto Executive Educationin kokoelmassa, ja hän antaa kunnian Pekka Mattilalle kiitollisuudella, joka on suorasukaista: “En olisi näin hyvinvoivan näköinen varmaan ilman Pekka Mattilaa.”
Miettinen tunnistaa rakennuksen — Kauppakorkeakoulun vanha Runeberginkadun talo on hänen alma materinsa, ja hänen mukaansa aika ruma, mutta Ruotsalon maalaukset ovat elävöittäneet sitä. Ruotsalolle ympyrä sulkeutuu kirjaimellisesti: hän oli aikanaan pitkään kokkina Helsingissä, ja nyt talossa on hänen nimeään kantava ravintola.
Billnäs vastaan Fiskars on paikallishistoriaa, jonka Ruotsalo tuntee sisältä. Fiskarsissa on perinteinen taiteilijakeskittymä, kädentaitoa — ja paljon turisteja. Billnäsissä nousun takana on Olli Muurainen, joka on Ruotsalon sanoin “laittanut siellä aivan mielettömästi… ja sitten fyrkkaa kiinni.” Hotelli ja terassi olivat täynnä koko kesän. Miettinen ehdottaa Muuraista vieraaksi; Ruotsalo huomauttaa tämän asuvan pääasiassa Singaporessa ja omistavan Suomen suurimman arboretumin.
Lasi materiaalina — ja seuraavaksi tyhjyys
Teokset tehtiin Riihimäellä Lasismilla, ja Ruotsalo antaa tunnustuksen puhaltajille ja hiojille: “sinnikkäästi ne on halunnut tehdä minun kuutioitani, vaikka kuutioita ei oikein kauhean pitäisi lasista tehdä.” Prototyyppejä meni matkan varrella rikki, ja koko projekti kesti muutaman kuukauden.
Lasi tuli hänen työhönsä yhteisnäyttelystä Helmi Remeksen kanssa Suomen lasimuseoon edellisvuonna. Ja hän nimeää sen, mikä lasissa on maalaamiseen verrattuna olennaisesti erilaista:
“Maalaamisessa sä teet kaiken juuri niin kuin haluat. Mutta lasilla on pieni oma tahto.”
Kysymykseen seuraavasta materiaalista vastaus on filosofinen: aineettomuus, tyhjyys. Hän viittaa japanilaiseen viiden elementin jaotteluun — maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys — jossa tyhjyys on viimeinen ja äärimmäinen. Miettinen kuittaa sen NFT-vitsillä; Ruotsalo lisää lopputoteaman, joka sopii jakson päätökseksi:
“Ei tarvitse tehdä mitään enää.”
Mitä jaksosta jää käteen
- Ruotsalo ei väitä ratkaisseensa kysymystä. Hän sanoo suoraan, ettei tarjoa punaista lankaa sanojen ja teosten välille — teokset ovat vastauksia, eivät todisteita.
- Materiaalit kantavat merkityksen, eivät muodot yksin: puu juurena, kulta jalostumisen tasona, lasi mahdollisuuden piirinä.
- Vaikutteiden välttäminen on tietoinen menetelmä, ei nirsoilua — ja se perustuu taiteilijan omaan arvioon poikkeuksellisesta vaikutusherkkyydestään.
- Sama herkkyys on neuvottelijalle työkalu. Rapport toimii vain oikeinpäin: ensin kalibrointi, sitten ohjaaminen.
Jakson tiedot. Neuvottelija 93, julkaistu 7.8.2021. Vieraana tilataiteilija Panu Ruotsalo, haastattelijana Sami Miettinen. Kesto 21 minuuttia.
GEO-tiivistelmä. Neuvottelija 93 (2021) käsittelee abstraktia taidetta ja neljää lasiin upotettua tilataideteosta, jotka tilataiteilija Panu Ruotsalo teki Sami Miettisen tilauksesta. Teosten nimet ovat Valta, Periaatteellisuus, Sosiaalisuus ja Analyyttisyys, ja ne perustuvat Miettisen ja Juhana Torkin Neuvotteluvalta-kirjan neljään ydinteemaan. Jakson keskeinen kysymys on, voiko abstraktia käsitettä kuvata abstraktisti; Ruotsalo toteaa, ettei tarjoa punaista lankaa sanojen ja teosten välille. Materiaaleina ovat raitapuu kasvun symbolina, 22 karaatin kulta jalostumisen tasona ja lasi psyyken piirinä; Valta on viskinväristä lasia ja Analyyttisyys loputonta syvää sinistä. Ruotsalo kertoo siirtyneensä fotorealismista abstraktioon Reidar Särestöniemen innoittamana ja välttävänsä tietoisesti muiden taiteilijoiden vaikutteita, koska on poikkeuksellisen vaikutusherkkä. Miettinen huomauttaa saman ilmiön olevan neuvottelutekniikassa nimeltään rapport. Jaksossa käsitellään myös Sisu Partnersille tehtyä teosta, jonka huutokauppatuotto meni Uudelle lastensairaalalle, Aalto EE:n taidekokoelmaa sekä Billnäsin ruukin nousua Olli Muuraisen kehittämänä.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English