Yhteiskunta · 2024-07-01
Sosiaalinen media ja ahdistunut sukupolvi | Sami Miettinen Futucastissa #465
Kaksoisnauhoituksen toinen puolisko, tehty Futucastin studiossa samana iltapäivänä kuin Neuvottelija 258. Isak Rautio, Sami Miettinen ja Mikko Alasaarela vievät Jonathan Haidtin Ahdistuneen sukupolven toiseen suuntaan: RC-autokoe joka osoitti kuinka nopeasti suositusalgoritmi ajautuu, miksi tylsyyden sietokyky merkitsee, mitä pojille tapahtui, ja toimiiko se perheyksikkö joka tämän kaiken oli määrä korvata.
Sosiaalinen media ja ahdistunut sukupolvi | Sami Miettinen Futucastissa #465
Tiivistelmä: Samat kolme ihmistä, sama kirja, sama studio, sama iltapäivä — ja keskustelu, joka menee toisaalle. Neuvottelija 258 nauhoitettiin ensin; tämä jatkaa siitä mihin se jäi ja, kuten Rautio suorassa ennustaa, harhautuu toisenlaiseen maastoon.
Alkukeskustelu peleistä
Jakso alkaa kesken ajatuksen, kysymyksestä jota Miettinen olisi halunnut käsitellä enemmän: onko pelin addiktiivisuus oletusarvo, ja onko passiivinen kuluttaminen yksinkertaisesti helpompi rakentaa? Alasaarelan vastaus on kitkateoria — se mikä tuottaa addiktion helpoimmin, tulee toteutumaan. Joku voi voittaa muillakin tavoilla, mutta se on vaikeampaa, joten passiivisuus voittaa markkinan.
Mistä Miettinen esittää kiinnostavamman kysymyksen: olemme rakentaneet pelejä, jotka ovat erittäin hyviä saamaan nuoret miehet tekemään yhteistyötä toistensa tappamisessa. Voisiko rakentaa yhtä koukuttavan pelin, jossa yhteistyö tuottaa jotain positiivista?
Hänen oma historiansa mutkistaa asemaa ja hän sanoo sen. Hän pelasi aikanaan Suomen parhaassa Clash of Clans -tiimissä — kaksikymmentäyhdeksän badgea, aitoa yhteistä ponnistelua — ja siinä oli todellista yhteisöllisyyttä. Raution vastine on, että sekin oli valtausta ja väkivaltaa. Kumpikaan ei pidä sitä diskvalifioivana: Rautio pelasi lapsena airsoftia, joka simuloi kavereiden ampumista, ja se sattuu juuri sen verran että siitä tulee oikea peli kirjoittamattomine sääntöineen. Koripallo ja jalkapallo tekevät saman positiivisemmin.
Miettisen vanhemmuussääntö oli korkeintaan piirrosväkivaltaa; muuten tyttäret pelasivat mitä lystäsivät, ja hän pitää taitoja todellisina. Yhden hän sai teini-ikäisenä pelaamaan Baldur’s Gate 2:ta; tämä on nyt työssä oleva lääkäri ja kärsii lähinnä läppäristä, jonka tehot eivät riitä jatko-osaan — jonka isä on jo pelannut läpi.
Haidt uudelleen esitettynä
Alasaarela muotoilee teesin Futucastin yleisölle: Haidtin tavoite oli siirtyä korrelaatiosta kausaatioon ja osoittaa, että älypuhelin vaikuttaa poikiin ja tyttöihin eri mekanismien kautta.
Raution oma luenta, rakenteellisempi kuin sisarjaksossa, on kaksiosainen. Nuoret elävät vääristyneissä yhteisöissä: aiemmin merkinneet ovat kutistuneet ja hyvin suuret digitaaliset kasvaneet, ja lapsia kasvattavat satunnaiset ihmiset ympäri maailmaa, jotka ovat onnistuneet herättämään heidän huomionsa — yleensä äärimmäisin keinoin. Ja lapsena ei ole koskaan yksin. Ennen koulupäivä päättyi kun lähdit; jos halusit välttää kiusaajiasi, menit muualle. Nyt kaikki on Snapchatissa, minkä vuoksi yksinäisyyden kokemus on noussut niin jyrkästi — sosiaalinen media ei ollutkaan sosiaalista.
Miettisen lisä on, ettei vainoajan tarvitse edes olla ihminen: se voi olla virtuaalimaailman odotukset, itseinho, kaninkolot joihin hyppäät itse.
Peleistä versus somesta Rautio tekee saman erottelun kuin Haidt: peleissä on välitön interaktiivisuus — olet yleensä ääniyhteydessä kavereihisi, mikä on lähempänä luonnollista vuorovaikutusta kuin viestin lähettäminen ja odottaminen. Mitä niistä puuttuu, on toinen asia. Esimerkkinä pihafutis, jossa pallo menee melkein maaliviivan yli: hyökkäävä joukkue sanoo maali, puolustava ei maali, ja pointti ei ole pallo vaan miten lapset ratkaisevat sen keskenään. Pelissä säännöt on koodattu valmiiksi ja se ratkaisee asian puolestasi.
RC-autokoe
Kummankin jakson paras yksittäinen todiste on Alasaarelan, ja se on kotitekoinen.
Hyvinvointivaikuttaja, jonka kanssa hän jutteli, mainitsi antavansa pojalleen tabletin katsomaan kauko-ohjattavien autojen videoita, yhteinen harrastus. Alasaarela kysyi, antaako hän algoritmin valita kaiken ensimmäisen videon jälkeen. Antoi. Niinpä he ajoivat kokeen.
Video yksi: aidosti hyvä, hauska, hyödyllinen viisivuotiaalle. Video kolme, puhtaasti algoritmin valitsemana: koiralauma jahtaa RC-autoa. Viidenteen tai kuudenteen mennessä: räjähdyksiä RC-autoissa. Askelia ei tarvittu montaa, ja isä totesi paikan päällä, ettei algoritmi enää päätä mitä hänen lapsensa katsoo.
Yleistys on tärkeä osa. Suositusmoottori ei yritä radikalisoida ketään; sen ainoa tavoite on pitää sinut tuolissa, koska siellä mainosraha on. Mutta nopein tapa saada huomio kolmessa sekunnissa on voimakas tunnetriggeri, ja voimakkaammat toimivat paremmin — joten esimerkit ajautuvat tasaisesti ulospäin. Lievä kiinnostus kasvissyöntiin päättyy militanttiin veganismiin; poliittinen versio päätyy jommallekummalle laidalle; tyttöjen versio alkaa glitteristä ja päätyy anoreksiasisältöön. Alasaarela viittaa New York Timesin juttuun otsikolla siitä, kuinka YouTube radikalisoi Brasilian.
Tylsyys, pitkä formaatti ja itse ahdistus
Miettisen vastalääke on epämuodikas ja yksinkertainen: pidennä formaattia. Kaikki tätä keskustelua yhä kuuntelevat, hän huomauttaa, ovat pitäneet keskittymiskykynsä pitkään — todennäköisesti koiraa ulkoiluttaen tai ruokaa laittaen, mikä on ihan ok. Lapset tarvitsevat saman siedätyksen, ja hän havaitsee omasta taloudestaan, että hyvänkin elokuvan läpi istuminen on muuttunut tuskaksi. Äänikirjat toimivat korvikkeena hyvin, koska äänikanava on riittävän vahva silloin kun oheistoiminta imee levottomuuden.
Mistä syntyy jakson terävin muotoilu. Kirjan nimi on Ahdistunut sukupolvi, ja Miettinen väittää ahdistuksen olevan mekanismi: se on se negatiivinen tunne, joka saa sinut tarvitsemaan jotain nopeaa ja tekee sinusta lyhytvideon ja pätkäruokailun kuluttajan. Poista se, ja saat resilienssiä, antihaurautta, keskittymiskykyä ja kykyä muuttaa maailmaa.
Rautio tarjoaa neurokemiallisen alaviitteen ja Alasaarela korjauksen, että dopamiini on välittäjäaine eikä hormoni. Haidtin iskulause on, että dopamiini ymmärretään arkikielessä hyvän olon aineeksi, kun päällimmäinen tuntemus ryöpyn jälkeen ei ole tuntuipa hyvältä vaan haluan lisää — mitä algoritmit käyttävät hyväkseen yhdessä satunnaisen palkinnon kanssa: ennakoimattomat, vaihtelevat palkkiot tuottavat nopeimman tunnetun addiktion.
Mitä pojille tapahtui
Miettinen nostaa Haidtin hikikomorin — nuoren miehen, joka on täysin tyytyväinen kurjaan elämäänsä vanhempiensa ekosysteemissä — ja incel-tyyppisen version sen rinnalla. Puuttumaan jää antihauras reitti terveeseen aikuisuuteen, joka heteroseksuaalisella miehellä on historiallisesti kulkenut halun kautta olla kiinnostava naisille: piti osoittaa statusta, kyvykkyyttä tai edes potentiaalia, mikä käytännössä tarkoitti huoneen siivoamista, urheilua, opiskelua ja vaivannäköä. Hänen aito hämmästyksensä koskee sitä, miksi hikikomorista on tullut houkuttelevampi vaihtoehto.
Raution varaus on, että keskustelua on työnnetty kulttuurisodassa suuntaan jos toiseen vastuun sysäämiseksi ja syyttelyksi, ja että vahvin tilastollinen korrelaatio on yhä romanttisen kokemuksen ja monen muun lopputuleman välillä.
Perheyksikkö, jonka piti korvata tämä
Pisin jakso ja huolellisin. Suomessa on yksi maailman matalimmista kotoa lähtemisen iistä — 19 — osin siksi että vahvat yhteiskunnan tukiverkot poistavat tarpeen olla lojaali kasvatusperheelle, ja koska sosiaalinen liikkuvuus on poikkeuksellisen suurta, joten peräkammarissa asumiseen ei ole italialaista syytä. Hinta on se, että side katkaistaan jokseenkin puhtaasti ja tietty peritty kulttuuripääoma jää puuttumaan — mikä on sitten määrä korvata löytämällä kumppani ja rakentamalla oma.
Miettisen näkemys terveestä versiosta ei nimenomaisesti koske avioliittoa eikä heteronormatiivisuutta: se on sitoumus, jonka kautta kahdesta ihmisestä tulee yksikkö, joka yhdistää resurssit ja jakaa riskin — niin että kun toinen ottaa suuremman riskin, toinen turvaa selustan. Sen sijaan hän näkee individualismin tuottavan hyvin heikkoja avoliittoja, joista ei koskaan synny sitoumusta.
Alasaarelan selitys on demografinen. Noin 70 prosenttia eroista on nykyään naisen aloittamia. Naisten koulutustaso on noussut merkittävästi, perinteinen työnjako on päättynyt, eikä keskimäärin löydy enää yhtä koulutettua miestä — samalla kun odotukset miehen panoksesta parisuhteeseen ovat nousseet. Ero odotuksen ja panoksen välillä tuottaa tyytymättömyyden: molemmat voivat tuoda saman verran rahaa, mutta toinen kantaa paljon enemmän lapsista ja kotitöistä, koska miehille uuden roolin omaksuminen on ollut vaikeampaa.
Miettinen nostaa metatyön käsitteeksi, jota kannattaisi opettaa — sen näkymättömän hallintakerroksen siitä kuka päättää mitä tehdään — ja huomauttaa sen leikkaavan molempiin suuntiin: tuon kerroksen monopolista voi olla vaikea luopua, jolloin nimellisesti tasa-arvoinen parisuhde pyörii komentosuhteena. Molemmat ovat samaa mieltä siitä, että puuttuva taito on riitely: omia triggereitä ei tunnisteta, samaa riitaa käydään toistuvasti, ja luovuttaminen on muuttunut helpommaksi, koska yhteiskunnallinen pysyvyysodotus on kadonnut.
Raution vastapaino kannattaa kirjata: jatkuvan riidan talous ei ole lapselle ilmeisen parempi kuin kaksi erillistä, koska lapsi ei opi mitään tervettä ja häntä saatetaan käyttää välineenä. Kumpikaan ei pidä ydinperhettä vaadittuna vastauksena — vain sitä, että jokin syy lisääntyä on oltava olemassa, ja älylaitteet, koirat ja kaikki muu ovat hyviä syitä olla lisääntymättä.
Mihin se päättyy
Rautio esittää lopetuskysymyksen: koska menneisyyteen ei palata, mitä voitaisiin oikeasti muuttaa?
Alasaarelan vastaus laajenee koko kehykseen. Tämä on kilpailua huomiosta ja resursseista, ja vahvin voittaa; kysymys on siitä, mikä on vahvin tulevaisuudessa. Hän siteeraa Max Tegmarkin Life 3.0:aa: kun tekoäly on riittävän hyvää, luovutamme päätöksenteon mielihyvin, koska koneen päätös koetaan omaa paremmaksi. Olemme hänen mukaansa jo lähellä — olemme jo antaneet algoritmien kontrolloida huomattavan osan päätöksenteostamme, elämästämme ja ajankäytöstämme. Se, dominoiko synteettinen äly lopulta kognitiivista kerrosta siinä määrin että ihmiset ovat vain sen jatkeita, on hänen mielestään täysin mahdollinen skenaario tuntemattomalla aikataululla; ja jo nyt ihmiset eivät monissa tilanteissa toimi oman etunsa mukaisesti sen vuoksi mitä heidän huomiolleen on tehty.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Futucastin jakso 465 (julkaistu 1.7.2024, kesto 1:04:24) on kaksoisnauhoituksen toinen puolisko Neuvottelija 258:n kanssa, tehty Futucastin studiossa samana iltapäivänä; Isak Rautio isäntänä, vieraina Sami Miettinen ja Mikko Alasaarela, aiheena Jonathan Haidtin Ahdistunut sukupolvi. Peleistä: Alasaarelan kitkateoria on, että se mikä tuottaa addiktion helpoimmin, tulee toteutumaan, joten passiivisuus voittaa markkinan; Miettinen kysyy, voisiko yhtä koukuttavan pelin rakentaa positiivisen yhteistyön ympärille, ja mainitsee oman aikansa Suomen parhaassa Clash of Clans -tiimissä, mihin Rautio vastaa että sekin oli valtausta — kumpikaan ei pidä sitä diskvalifioivana, koska airsoft ja jalkapallo opettavat kirjoittamattomat säännöt samalla tavalla. Haidt uudelleen: nuoret elävät vääristyneissä yhteisöissä, joissa kasvattajina ovat satunnaiset ihmiset jotka ovat vanganneet huomion äärimmäisin keinoin, eivätkä ole koskaan yksin — ennen koulupäivä päättyi kun lähdit, nyt kaikki seuraa Snapchatiin, minkä vuoksi yksinäisyys on noussut jyrkästi. Peleissä on välitön interaktiivisuus jota viestin lähettämisessä ei ole; niistä puuttuu pihafutishetki, jossa pallo menee melkein maaliviivan yli ja pointti on miten lapset ratkaisevat sen keskenään, koska pelissä säännöt on koodattu valmiiksi. RC-autokoe: Alasaarela ajoi suositusalgoritmin ensimmäisestä RC-autovideosta viisivuotiaalle — video kolme koirat jahtaamassa RC-autoa, video viisi tai kuusi räjähdyksiä RC-autoissa. Moottori ei yritä radikalisoida ketään; sen ainoa tavoite on pitää sinut tuolissa mainosrahan takia, ja nopein tapa saada huomio kolmessa sekunnissa on voimakas tunnetriggeri, jolloin esimerkit ajautuvat ulospäin — lievä kasvissyöntikiinnostus päätyy militanttiin veganismiin ja tyttöjen versio glitteristä anoreksiasisältöön. Hän viittaa New York Timesin juttuun YouTuben roolista Brasilian radikalisoitumisessa. Miettisen vastalääke: pidennä formaattia — kaikki tätä yhä kuuntelevat ovat pitäneet keskittymisensä pitkään, todennäköisesti koiraa ulkoiluttaen, ja lapset tarvitsevat saman siedätyksen; äänikirjat toimivat, koska äänikanava on vahva oheistoiminnan imiessä levottomuuden. Terävin muotoilu: ahdistus on mekanismi, negatiivinen tunne joka saa tarvitsemaan jotain nopeaa ja tekee pätkäruokailun kuluttajaksi; poista se ja saat resilienssiä, antihaurautta ja keskittymiskykyä. Haidtin dopamiini-iskulause: päällimmäinen tuntemus ryöpyn jälkeen ei ole tyydytys vaan haluan lisää, mitä algoritmit hyödyntävät yhdessä satunnaisen palkinnon kanssa. Pojista: Haidtin hikikomori ja incel-tyyppinen versio, puuttuvana palana antihauras reitti aikuisuuteen joka on historiallisesti kulkenut halun kautta olla kiinnostava naisille — huoneen siivous, urheilu, opiskelu; Rautio varoittaa keskustelun vääristymisestä kulttuurisodassa ja huomauttaa romanttisen kokemuksen vahvasta korrelaatiosta. Perheyksikkö: Suomessa yksi maailman matalimmista kotoa lähtemisen iistä (19), osin vahvojen tukiverkkojen ja poikkeuksellisen sosiaalisen liikkuvuuden ansiosta, hintana puhtaasti katkaistu side ja puuttuva peritty kulttuuripääoma. Miettisen terve versio ei koske avioliittoa vaan sitoumusta, joka muodostaa resurssit yhdistävän ja riskin jakavan yksikön, vastakohtana individualismin tuottamille heikoille avoliitoille. Alasaarelan demografinen selitys: ~70 % eroista on naisen aloittamia, naisten koulutustaso on noussut merkittävästi joten keskimäärin yhtä koulutettua miestä ei löydy, ja odotukset miehen panoksesta ovat nousseet — ero tuottaa tyytymättömyyden. Metatyö on opettamisen arvoinen käsite ja leikkaa molempiin suuntiin, koska haluttomuus luopua tuosta hallintakerroksesta jättää nimellisesti tasa-arvoisen parisuhteen komentosuhteeksi; puuttuva taito on riitely. Raution vastapaino: jatkuvan riidan talous ei ole lapselle ilmeisen parempi kuin kaksi erillistä. Lopetus: Alasaarela laajentaa Max Tegmarkin Life 3.0:aan — kun tekoäly on riittävän hyvää luovutamme päätöksenteon mielihyvin, koska koneen päätös koetaan omaa paremmaksi, ja olemme jo lähellä, annettuamme algoritmien kontrolloida suuren osan päätöksenteosta, elämästä ja ajankäytöstä; se, dominoiko synteettinen äly lopulta kognitiivisen kerroksen niin että ihmiset ovat sen jatkeita, on täysin mahdollinen skenaario tuntemattomalla aikataululla.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Työkalut ja toteutukset · Markdown: index.md · In English