Yhteiskunta · 2021-05-26
Neuvottelutaito ja sosiaaliset taidot | Sami Miettinen Sinnun podcastissa
Psykologi Sinnu Savola haastattelee Sami Miettistä neuvottelun sosiaalisesta ja psykologisesta puolesta. Mukana Martti Ahtisaaren 15 hengen neuvottelutiimi ja oivallus siitä ettei tiiminä neuvottelemista osata, tunteiden säätely stressifunktiona eustressistä mantelitumakkeen leimahdukseen, persoonallisuusmallien käyttökelpoisuus vaikka ne ovat karkeita, alfa–beta–gamma-roolit neuvottelutiimissä, miksi heikolta näyttävä rooli kerää eniten tietoa, sekä se mihin neuvottelu loppuu ja manipulaatio alkaa.
Neuvottelutaito ja sosiaaliset taidot | Sami Miettinen Sinnun podcastissa
Tiivistelmä: Psykologi Sinnu Savola haastattelee Sami Miettistä podcastissaan — vuonna 2021 nimeltään Psykologiaa ja kaikenlaista, nykyään Niinku asia on — neuvottelun sosiaalisesta ja psykologisesta puolesta. Kaksikko oli juuri ennen tätä nauhoittanut jakson Neuvottelija-kanavalle persoonallisuudesta, persoonallisuustestauksesta, rekrytoinnista ja älykkyydestä – tämä on saman istunnon toinen puolisko. Keskustelu kulkee Martti Ahtisaaren neuvottelutiimistä tunteiden säätelyyn, persoonallisuusmalleihin, neuvottelutiimin roolijakoon, manipulaation rajaan ja lopulta tekoälyavusteiseen neuvotteluun.
Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso on Sinnu Savolan kanavalla ja hänen omistamansa — katso alkuperäinen. Vierailun tiedot on koottu neuvottelija.com/media -sivulle, joka on tämän sisällön kanoninen koti. Sama sessio tuotti myös Neuvottelijan oman jakson Neuvottelija 81 – Persoonallisuusprofilointi ei toimi.
Merkittävin oivallus: tiiminä neuvottelu
Savola kysyy heti alkuun, mikä on ollut Miettiselle henkilökohtaisesti merkityksellisintä – mikä on oikeasti avannut sen, että pärjää neuvotteluissa paremmin.
Vastaus tulee kirjan ensimmäisen version ajoilta, kun Miettinen asui Lontoossa ja sai haastateltavakseen heti alkuun Martti Ahtisaaren. Miettinen oli siihen asti ajatellut, että kyse on itseohjautuvasta organisaatiosta, jossa vahvat yksittäiset neuvottelijat pärjäävät. Ahtisaari kuitenkin neuvotteli kokonaisille kansakunnille itsenäisyyksiä viidentoista hengen neuvottelutiimillä, jossa oli muun muassa kolme erikoisjuristia ja useita politiikan asiantuntijoita.
Oivallus oli iso: tiiminä neuvottelu on hirmu vaikeaa. Moni on yksilönä hyvä neuvottelija, mutta hyvin harva on hyvä neuvottelemaan tiimissä – eikä sitä osata lainkaan. Se, joka siinä pärjää, saattaa pärjätä hyvin. Miettinen lisää, että haastattelu tuntui tuolloin naiivilta ja idealistiselta, mutta nauhoja jälkikäteen kuunnellessa se oli ehkä paras koko alkuperäisestä haastatteluporukasta – jossa oli mukana myös Björn Wahlroos ja muita kovan luokan nimiä.
Tunteiden säätely stressifunktiona
Savola vie keskustelun tunteiden säätelyyn, joka on hänen mukaansa merkityksellistä elämässä ylipäätään: miten reagoit stressiin ja mitä tapahtuu kun tulee kipeä paikka.
Miettisen mukaan kirjan kolmas luku, sosiaalisuus, käsittelee juuri tätä dynamiikkaa. Yksinkertaistettuna siinä ovat omat tunteet, neuvottelukumppanin ja tiimin jäsenten tunteet, tiedonvälitys niiden välissä ja näiden pohjalta tehtävät päätökset – erityisesti ajan funktiona, koska kyse on pelistä, joka päätyy sopimukseen.
Hän kertoo etsineensä vastauksia Lontoon rajattomasta kurssitarjonnasta: hypnoosikurssi ja Richard Bandlerin henkilökohtainen NLP-kurssi, ja monta muuta esoteerisempaa tekniikkaa. Peruspsykologian puolelta isoin oivallus tuli kuitenkin Daniel Golemanin tunneälystä ja siitä popularisoidusta mantelitumakkeen leimahduksesta.
Miettisen malli on lineaarinen käyrä. Ensin tulee eustressi eli hyvä stressi, joka pitää parhaimmillaan flow-tilassa: asia on kiinnostava, keskittyminen säilyy ja suoritus on hyvä. Sitten tulee distressipiste, joka on lähellä ahdistusta ja mantelitumakkeen leimahdusta, jonka jälkeen paine vie huonoihin tiloihin ja ihminen muuttuu epävakaaksi. Sama käyrä on tietysti pöydän toisella puolella.
Savola huomauttaa, että neuvottelussa ollaan in action, joten näistä on hyvä olla tietoinen etukäteen – ja reflektoida jo ennalta, jäätyykö itse, tekeekö mieli paeta vai hyökätä. Miettinen liittää tähän Helena Åhmanin työn painetilanteista: paine ei sinänsä ole huono asia. Åhmanin puhvelivertaus kuuluu, että puhvelit lähtevät hiekkamyrskyssä myrskyn rintamaa kohti, ja se vie lopulta perille – kun taas toiseen suuntaan juokseminen ei toimi. Neuvottelijan on pystyttävä kohtaamaan epämukavuusalue ja operoimaan siinä täydellä teholla.
Persoonallisuusmallit: karkeita mutta käyttökelpoisia
Savola siirtää keskustelun persoonallisuuteen, joka on suhteellisen pysyvä mutta kontekstisidonnainen. Miettinen toteaa, että kirjassa käytettiin “hyvää pahaa” DISC-mallia ja laajennettiin siitä Big Fiveen. Hän pitää Big Fiveä validoidumpana mallina – kuten alan enemmistö – mutta myöntää ettei se ole yhtä kätevä kuin DISC, jossa jungilaisen nelikentän kautta (introversio ja ihmiskeskeisyys) voi tehdä analyysin nopeasti.
Hän demonstroi sen suoraan Savolaan: hieman enemmän introverttiin kuin ekstroverttiin, ja hieman enemmän asia- kuin tunnekeskeiseen kulmaan – jolloin tälle profiilille kannattaa syöttää faktaa eikä haaskata aikaa small talkiin tai tunteiden validointiin. Savola pitää työkalua hyvänä mutta huomauttaa kahdesta asiasta: malli on karkea yksinkertaistus, ja päässä tapahtuva päättely on vielä karkeampaa kuin se, mikä sanotaan ääneen. Lisäksi DISC imartelee aina saajaansa, minkä vuoksi ihmiset pitävät siitä.
Miettinen kritisoi tässä yhteydessä Thomas Eriksonin kirjaa Idiootit ympärilläni karikatyyrinä: kirjoittaja itse on “punainen” eli asiakeskeinen ekstrovertti, ja “vihreä” eli introvertti ihmiskeskeinen maalataan nöhväksi, jota viedään kuin märkää rättiä ja jonka ainoa kehitystehtävä olisi hankkia selkärankaa. Sivuhuomiona hän täsmentää, ettei tällä ole mitään tekemistä psykologi Erik Eriksonin kanssa.
Miksi heikolta näyttävä rooli voi voittaa
Tästä seuraa jakson kiinnostavin käännös. Miettinen kertoo keskustelleensa Simo Routarinteen kanssa (Stella Polaris -improteatteri) ja käyneensä Lontoossa Keith Johnstonen improvisaatiokurssilla – masterclassilla, jolle hän meni suoraan ilman peruskurssia, ja joka päättyi live-improshow’hun satojen ihmisten edessä.
Opetus oli, ettei luonteva rooli ole alfa. Miettinen oli ajatellut, että hyväntahtoinen alfa – joka tietää asiat ja naureskelee kaikille – olisi hyvä juttu. Näin ei ole: asiantuntijaorganisaatiossa pätemisyritys on aina kutsu haastoon. Siksi se “vihreä” strategia, joka aluksi näyttää neuvottelussa luuserin strategialta, voi olla voittava strategia – tiedonhankinnan kannalta juuri se kerää eniten tietoa, kun taas kukkoilevaa alfaa haastetaan riippumatta siitä kuinka hyväntahtoinen tämä on. Savola liittää tämän statuksen ilmaisemiseen: joskus oman korkean statuksen ilmaisemisesta on iso hyöty, joskus iso haitta, ja se riippuu siitä kuka on vastassa.
Alfa, beta ja gamma
Savolan pyynnöstä Miettinen avaa roolikaavan:
- Alfa on päämies – se, jolla on valta tehdä päätöksiä ja jolla on rahat. Hän on tyypillisesti hiljainen ja voi sanoa väliin, että on eri mieltä ja että neuvottelija erehtyi.
- Beta on neuvottelija, usein agentti tai renki päämiehen ja vastapuolen välissä: vikkelä, optioita luova, avoimuusfaktori täysillä, tilanteessa elävä.
- Gamma on tarkkailija ja kirjuri, joka tekee muistiinpanoja sekä neuvottelun kulusta että reaktioista.
Gamman rooliin liittyy Miettisen suosikkihavainto: jos ryhmälle esittää vaikean kysymyksen, päät kääntyvät automaattisesti piiloalfaan – muut katsovat vaistomaisesti sitä, joka vastaa vaikeissa tilanteissa. Kannattaa siis kysyä vaikea kysymys ja katsoa, mihin katseet kohdistuvat. Savola tunnistaa ilmiön sosiaalisista tilanteista, eikä kysymyksen tarvitse hänen mukaansa olla edes erityisen vaikea.
Miettinen kannustaa harjoittelemaan kykyä olla se kiintopiste, koska se korreloi assertiivisuuden kanssa: jos ei pysty olemaan se, johon muut nojaavat vaikeissa tilanteissa, liikkumavara on pienempi. Toisaalta myös passiivisuudella on taktinen arvo – vaikka basaarissa voi sanoa, että “pitää tarkistaa”, vaikkei tarvitsisi, koska se antaa eskalaatioreitin.
Suurin ongelma on kuitenkin koordinaation puute: kolme ihmistä menee neuvotteluun takki auki, kukaan ei ole sopinut kuka sanoo mitä, ja yleensä puhuu vain se ekstrovertti riippumatta siitä onko hän paras siihen. Miettinen kutsuu sitä todella huonoksi strategiaksi, jota tapahtuu koko ajan.
Klassisena roolimallina keskustellaan hyvästä ja pahasta poliisista. Miettinen huomauttaa, että oikeat poliisit vaihtavat rooleja päivittäin – tänään toinen on paha ja huomenna toisin päin – ja pitää persoonan vaihtamista tilanteen mukaan täysin terveenä. Savola tunnustaa, että hyvä poliisi ärsytti häntä kirjaa kuunnellessa: se on brutaalia, koska hyvä poliisi antaa ymmärtää olevansa samalla puolella.
Kulttuuri ja luottamustili
Kulttuurieroista Miettinen varoo vetämästä liikaa johtopäätöksiä – biologia on sama, ja liiallinen erottelu menee perusrasismin puolelle. Sen sijaan hän nostaa esiin in-group- ja out-group-dynamiikan, joka on vahva esimerkiksi Kiinassa ja Brasiliassa ja liittyy suoraan luottamustilin käsitteeseen: sisäpiirin ulkopuolelta on hyvin vaikea nousta luottamuksen tasolle. Tämä on hänen mukaansa usein tärkeämpi tekijä kuin kulttuurinen varianssi sinänsä. Japanilaisessa kulttuurissa taas virka-asemaltaan seniori alfa ei pystyisi mitenkään olemaan beta, vaikka haluaisi – kulttuuri ei salli alentumista lupsakaksi hääriksi.
Kamera päälle: mentaalimalli etäneuvottelussa
Miettinen kertoo haastatelleensa mentalisti Pete Poskipartaa, jolta jäi mieleen kaksi asiaa. Ensimmäinen on mikroilmeanalyysi: kun tekoäly katsoo, miten silmät liikkuvat vastatessa, valehtelu ja feikkaaminen vaikeutuvat, koska kone näkee läpi. Lentoasemien kontrollikysymykset – pakkasitko itse laukkusi – palvelevat juuri tätä.
Toinen koskee etäaikaa. Moni pitää Teamsin tai Zoomin kameran pois päältä. Miettisen argumentti on suora: jos ei koskaan luo edes videokuvaan perustuvaa mentaalimallia toisen ihmisen päähän, oma persoona jää siellä hyvin heikoksi. Hän kertoo vetäneensä Neuvottelija-kanavalla noin sata tuntia autenttista puhetta, jossa ei väistele kysymyksiä – ja kun ihmiset sen jälkeen neuvottelevat hänen kanssaan vaikkapa yrityskaupasta, heillä on jo vahva mentaalimalli. Sähköpostinkin he lukevat ikään kuin hän lukisi sen ääneen. Ne, jotka eivät virtuaalimaailmassa antaudu kuvalle, menettävät hänen mukaansa ison tehoedun, koska visuaalisuus on tärkein kanava.
Vastuu, oppiminen ja aitous
Savola kysyy, miksi kukaan haluaisi olla se, jonka puoleen käännytään – valtaetu tulee, mutta myös vastuu. Miettinen viittaa Hämähäkkimieheen (“with great power comes great responsibility”) ja terveisiin kasvumalleihin: jos siihen ei pysty, ei ehkä ole kasvanut lapsen tasolta. Olennaista on potentiaali – riittää, että kykenee tarvittaessa siihen rooliin, ja sen jälkeen voi itse valita kuinka lempeä on.
Kysymykseen siitä, ovatko neuvottelutaidot synnynnäisiä, Miettinen vastaa että älykkyysosamäärä asettaa jonkinlaisen perussetupin, mutta persoonallisuus on plastista ja neuvottelutaidot ovat tekniikoita ja itsereflektiota. Ne ovat siis täysin opetettavissa – ja kauheaa on, ettei niitä opeteta missään: sekä johtaminen että neuvottelu opitaan esihenkilöltä, ja jos hän ei osaa, samat tyhmät rutiinit periytyvät.
Aitoudesta hän siteeraa Wahlroosia: optimaalinen roolimalli ei ole kivikasvo, vaan aidon tunteen ja suunnan pitää näkyä läpi. Persoonaroolit ja hyvä–paha-poliisi ovat korkeintaan kermaa kakun päällä. Mielenkiintoisessa keskustelussa, jossa neuvotellaan jostain tärkeästä, ei voi vain luetella faktoja puolin ja toisin – tarvitaan yhteinen tavoite, ja sopimus on se yhteinen tavoite. Savola huomauttaa, että yrityskaupoissa tunne on jo lähtökohtaisesti mukana: ihmiset ovat laittaneet yrityksiinsä elämänsä.
Huumorista Miettinen viittaa Taina Vuorelan väitöskirjaan huumorin käytöstä neuvottelussa: huumori on valtarakenne. Pomon vitseille nauretaan aina ja alaisen vitseille vain armosta; ostajan jutuille nauraa myyjä, oli vitsi kuinka vastenmielinen tahansa. Molemmat pitävät silti tasa-arvoista naurua työyhteisössä tärkeänä – sen puute kertoo työyhteisön kuolemasta.
Neuvottelun ja manipulaation raja
Savola kysyy suoraan eron. Miettisen vastaus: jos kaikki on pelkkää kermaa kakun päällä ja vedetään jotain ihmeen persoonaa sen mukaan mikä arvellaan tehoavan, se on manipulaatiota eikä se ole hyvä. Ohjenuora on say what you mean and mean what you say – jonkinlainen aitous. Feikkityypit, jotka puhuvat tyhjää tai taktista ja järjestävät teatteria, toimivat väärin, koska pelissä on aikaulottuvuus: maine ja luottamustili. Ilman integriteettiä, jonka mukaan elää neuvottelusta toiseen, kaikki on vain käytetyn auton kauppaamista eteenpäin – ja maine menee sen mukana. Savola lisää, että myös luonne menee pilalle, ja tunnistaa saman rajan omassa työssään: ohjenuoraksi riittää, ettei saa sanoa mitään, mikä ei edistä asiakkaan asiaa.
Tähän liittyy Miettisen varaus panttivankineuvottelupsykologiasta. Hän on kuullut monesti, että Chris Vossin kirja oli parempi kuin heidän omansa. Hänen huomionsa on, ettei tyypillinen panttivankineuvottelijan vastapuoli ole akateemisesti pätevöitynyt liikekumppani vaan yleensä psykologisesti rikki oleva ihminen. Siksi tekniikat eivät yleisty liike-elämään – esimerkiksi ohje odottaa toisen ankkuria toimii silloin, kun heikolta vastapuolelta voi tulla positiivinen yllätys, mutta liike-elämässä se on väärä neuvo. Hän varoittaa yliromantisoimasta panttivankipsykologiaa, ja myöntää naureskellen, että osa reaktiosta on kateutta: liike-elämän neuvottelijat eivät ole yhtä mediaseksikkäitä.
Miten adaptiivisuutta harjoitellaan
Käytännön neuvo on harjoitella roolimalleja niin, että ne saa tarvittaessa kaapista: improa tai alfa–beta-skaalaa, jotta pystyy olemaan tarvittaessa nöyrä ja tarvittaessa kova. Harjoittelu kannattaa tehdä asioissa, joilla ei ole väliä. Fake it until you make it – alussa joutuu vähän manipuloimaan itseään käyttäytymään kökösti, koska rooli ei ole vielä integroitunut persoonaan, mutta sen jälkeen se tulee luonnostaan osana työkalupakkia eikä feikkaamista tarvita.
Toinen harjoitus on muistiinpanojen tekeminen ja niiden arviointi: oliko puheessa mitään järkeä tai struktuuria – ja sitten uskallus olla se inhottava ihminen, joka sanoo, että tässä häröiltiin taas ja päädyttiin säkällä lopputulokseen, ja että ensi kerralla tehdään jotain systemaattisempaa. Savola vertaa tätä Englannin small talk -kulttuuriin, johon hän ei meinannut adaptoitua ennen kuin how are you tuli tarpeeksi monen toiston jälkeen automaattisesti. Miettinen kertoo omasta roolistaan: hän on luontevasti beta, pystyy tarvittaessa olemaan alfa, ja on hyvä myös gammana, koska jättipankissa oppi tekemään todella hyviä muistiinpanoja.
Sivujuonteena molemmat harmittelevat suomalaista työyhteisökulttuuria: Lontoossa työporukka meni päivän päätteeksi pubiin ja siitä tuli kavereita, kun taas Suomessa hajaannutaan kotiin – ja etätöissä vielä enemmän. Miettinen kertoo tietoisesti juttelevansa small talkia eri kulttuureista tulevien kanssa, koska sitä ei muuten heille heitellä.
Tekoäly neuvottelussa
Lopuksi keskustelu kääntyy tekoälyyn. Miettinen kertoo haastatelleensa Timo Honkelaa, joka kirjoitti tekoälytieteilijän testamentiksi kuvatun Rauhankoneen ja kuoli sittemmin aivosyöpään. Honkelan visio oli tekoäly merkitysneuvottelijana: neuvottelussa on intressejä, joita ei paljasteta, ja tekoäly pystyisi kaivamaan nämä alla olevat intressit esiin – ja jos molemmilla osapuolilla on sellainen, ne voisivat osittain esineuvotella asian.
Miettisen mukaan tähän suuntaan mennään, koska tekoäly saa meistä paljon dataa. Kiinassa vastaavat profiilit ovat jo käytössä, koska yksityisyydensuojasta ei välitetä – ja väärän mielipiteen edustajana siellä ei ole kiva neuvotella. Länsimaissa dystopiaa ei ole, mutta tekoälyavusteinen neuvottelu on jo osin arkea: roolikskriptit voi mallintaa (“olet beta, luo optioita; olet alfa, ole hiljaa ja sano saranakohdissa painava sana; olet gamma, tee muistiinpanot”), ja gamma-roolin voi automatisoida helposti. Mukaan voi liittää mikroilmekameran.
Molemmat tunnistavat kääntöpuolen: tästä liukuu helposti manipulaatioon, kun kone kertoo millä todennäköisyydellä vastapuoli reagoi mihinkin. Savola korostaa, että etiikkakeskustelun pitää kulkea innovaatioiden rinnalla. Miettinen ehdottaa vastavoimaksi anti-bottitrackeria, joka kertoisi vastapuolen käyttävän tekoälyneuvottelua – jolloin luottamustili on nolla ja voi kävellä ulos. Silti hän epäilee, että se joka koodaa parhaan neuvottelubotin, päätyy tilanteeseen jossa eletään autopilotilla. Kehyksen antaa Yuval Noah Hararin Homo Deus ja sen kaksi tulevaisuusvisiota: dataismi, jossa ihminen sulautuu koneeseen koska se tekee parempia päätöksiä, ja teknohumanismi, jossa ihminen pysyy kontrollissa ja kone auttaa häntä olemaan parempi ihminen.
Aivan lopuksi Miettinen muistuttaa, että kirjan toinen kirjoittaja Juhana Torkki on suomentanut Plutarkhoksen mietteitä muinaiskreikasta – Plutarkhos edustaa hänen luennassaan antiikin positiivista psykologiaa siinä missä roomalainen stoalaisuus painottaa itsekuria. Aristoteleen ihmisteoriat mukaan lukien: aika paljon tästä kamasta on mietitty jo pari tuhatta vuotta sitten.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Media-vierailu: Sami Miettinen on vieraana psykologi Sinnu Savolan podcastissa Niinku asia on, jakso #sinnu 50 (julkaistu 26.5.2021, kesto 45:37). Kyseessä on kaksoisnauhoitus – samalla istunnolla tehtiin jakso myös Neuvottelija-kanavalle persoonallisuudesta, persoonallisuustestauksesta, rekrytoinnista ja älykkyydestä. Merkittävin oivallus: Martti Ahtisaaren haastattelu, jossa paljastui että itsenäisyysneuvottelut käytiin 15 hengen tiimillä (kolme erikoisjuristia, useita politiikan asiantuntijoita) — johtopäätös on että tiiminä neuvottelu on vaikeaa ja harva osaa sitä, vaikka moni on yksilönä hyvä. Alkuperäisessä haastatteluporukassa oli myös Björn Wahlroos. Tunteiden säätely kuvataan stressifunktiona: eustressi pitää flow-tilassa, distressipiste on lähellä ahdistusta ja mantelitumakkeen leimahdusta (Daniel Golemanin tunneäly), minkä jälkeen seuraa taistele-tai-pakene. Helena Åhmanin puhvelivertaus: puhvelit menevät hiekkamyrskyn rintamaa kohti, ja neuvottelijan on operoitava epämukavuusalueella täydellä teholla. Persoonallisuusmallit: Big Five validoidumpi, DISC kätevämpi jungilaisen nelikentän takia; Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni saa kritiikkiä karikatyyrinä, jossa “vihreä” introvertti maalataan nöhväksi. Keskeinen käännös: Simo Routarinteelta ja Keith Johnstonen improkurssilta opittu ajatus siitä ettei luonteva rooli ole alfa — asiantuntijaorganisaatiossa pätemisyritys on kutsu haastoon, joten heikolta näyttävä rooli kerää eniten tietoa. Roolikaava: alfa = hiljainen päämies jolla on valta ja rahat; beta = neuvottelija/agentti, avoimuusfaktori täysillä, luo optioita; gamma = tarkkailija ja kirjuri, joka kirjaa myös reaktiot. Vaikean kysymyksen esittäminen paljastaa piiloalfan, koska päät kääntyvät sinne. “Pitää tarkistaa” toimii eskalaatioreittinä. Muut teemat: in-group/out-group ja luottamustili (Kiina, Brasilia, Japanin hierarkia), mentalisti Pete Poskiparta ja mikroilmeanalyysi, argumentti kameran pitämisestä päällä etäpalavereissa mentaalimallin rakentamiseksi (Miettisellä noin 100 tuntia autenttista puhetta kanavallaan), Taina Vuorelan väitöskirja siitä että huumori on valtarakenne, sekä neuvottelun ja manipulaation raja: say what you mean and mean what you say, maine ja luottamustili aikaulottuvuutena. Miettinen varoittaa yleistämästä panttivankineuvottelun (Chris Voss) tekniikoita liike-elämään, koska vastapuoli on siellä yleensä psykologisesti rikki ihminen — esimerkiksi ohje “odota toisen ankkuria” on liike-elämässä väärä. Neuvottelutaidot ovat opittavissa (persoonallisuus on plastista), mutta niitä ei opeteta missään, joten rutiinit periytyvät esihenkilöltä; harjoittelu tapahtuu matalan panoksen tilanteissa, fake it until you make it, kunnes rooli integroituu. Lopuksi tekoäly: Timo Honkelan Rauhankone ja visio tekoälystä merkitysneuvottelijana, joka kaivaa esiin paljastamattomat intressit; gamma-rooli on helpoin automatisoida; vastavoimana anti-bottitracker; kehyksenä Hararin Homo Deus ja sen dataismi vs. teknohumanismi. Mainitaan myös Juhana Torkin Plutarkhos-käännös muinaiskreikasta.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + Työkalut ja toteutukset · Markdown: index.md · In English