Neuvottelija.AI

EP121 · Talous · 2022-02-13

Maksujärjestelmät | Monika Liikamaa, Kirsi Larkiala | Neuvottelija 121

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Enfucen perustaja ja rinnakkaistoimitusjohtaja Monika Liikamaa sekä finanssialan moniottelija Kirsi Larkiala avaavat Sami Miettiselle sen, mitä korttimaksun taustalla oikeasti tapahtuu. Liikamaa selittää, miksi debit ja credit ovat aivan eri tuotteita, miten maksu kulkee maksupäätteeltä acquirerin ja korttiskeeman kautta liikkeeseenlaskijalle, ja miksi suljettu ekosysteemi kuten S-ryhmä on kaikkein halvin tapa maksaa. Larkiala arvioi, että pohjoismainen P27 on lähinnä pehmeä lasku pankeille, jotka eivät uskaltaneet tehdä strategisia päätöksiä ajoissa, ja molemmat purkavat sitä, miksi maksuliikenteellä ei ole Suomessa koskaan tehty rahaa. Jaksossa puhutaan myös keskuspankin digirahan riskistä liikepankeille, tietoliikenneyhteyksien huoltovarmuudesta, julkisen pilven läpimurrosta finanssivalvonnan kanssa sekä Enfucen tiestä bootstrappauksesta 45 miljoonan kasvukierrokseen ja listautumistavoitteeseen. Julkaistu 13.2.2022.

Sami Miettinen

Maksujärjestelmät | Monika Liikamaa, Kirsi Larkiala

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 121 Sami Miettinen haastattelee kahta vierasta, jotka katsovat maksamista eri suunnista. Monika Liikamaa on perustanut Enfucen ja johtaa sitä rinnakkaistoimitusjohtajana; hän oli aikanaan rakentamassa S-Pankkia ja tuli pankkimaailmaan teleoperaattoripuolelta. Kirsi Larkiala vetää Finnish Fintech Ecosystemiä ja on ollut jaksossa aiemminkin. Keskustelu alkaa siitä perusasiasta, jota harva osaa selittää — mitä korttimaksun aikana tosiasiassa tapahtuu ja missä järjestyksessä — ja etenee sieltä siihen, miksi maksaminen on Suomessa ollut aina liian halpaa, miksi pohjoismaiset pankit ovat myöhässä, ja miksi julkisen pilven käyttöönotto vaati sen, että joku meni koputtelemaan finanssivalvonnan ovea. Mukana on myös harvinaisen suora kuvaus siitä, miten pieni suomalainen fintech neuvotteli Amazonin ja Microsoftin kanssa ehdon, jota kumpikaan ei halunnut antaa. Julkaistu 13.2.2022.

Vieraat: kaksi eri reittiä maksamisen ytimeen

Monika Liikamaa on ruotsinsuomalainen — syntynyt Ruotsissa suomalaisille vanhemmille, molemmat passit — ja tuli maksamisen pariin kiertotietä. Ennen pankkialaa hän oli ulkomaanverkon suunnittelija ja tietohallintopäällikkö Telialla, mistä on jäänyt käteen näkemys, joka palaa jaksossa useaan kertaan: infrastruktuurin todellinen riski on harvoin siellä, mistä sitä etsitään.

Pankkipuolella hän oli mukana S-Pankin rakentamisessa — pankki lanseerattiin 15. lokakuuta 2007 — ja työskenteli korttijärjestelmien parissa Crosskeyllä, Ålandsbanken-konsernin it-yhtiössä. Enfucen hän perusti yhdessä Denise Johanssonin kanssa.

Kirsi Larkialan tausta on SEB:ssä ja muissa pohjoismaisissa pankeissa. Nykyään hän vetää fintech-ekosysteemiä, jonka tehtävä on saattaa yhteen perinteisiä toimijoita — pankkeja, varainhoitotaloja, eläkeyhtiöitä, vakuutusyhtiöitä, taloushallinnon osaajia — ja niitä fintechejä, jotka osaisivat ratkaista heidän ongelmansa. Larkiala on ollut Neuvottelijassa aiemmin jaksossa 3, Finanssialan neuvottelut.

Debit ja credit ovat eri tuotteita, eivät saman tuotteen kaksi asetusta

Miettinen aloittaa tunnustamalla stereotypian: hän käyttää debitiä, koska credit on “nössöille” ja johtaa velkaongelmiin. Liikamaan vastaus purkaa asetelman kokonaan. Kysymys ei ole luonteenlujuudesta vaan siitä, mistä raha tulee, milloin se on käytettävissä ja kuka sen laskee liikkeeseen.

Credit-puolella kortin laskee liikkeeseen luotonantaja. Se tuo mukanaan Visan ja Mastercardin rakentaman skeeman, jossa on määritelty kuka vastaa, kenelle vastaa ja miten asiakasta suojataan. Liikamaan käytännön neuvo on suora: jos ostat illalla jotain brasilialaisesta verkkokaupasta, käytä luottoa.

Esimerkki on konkreettinen. Kun lentoyhtiö meni nurin 2010-luvun puolivälissä, luotolla maksaneet saivat rahansa heti takaisin ja debitillä maksaneet joutuivat odottamaan — jos saivat lainkaan. Euroopan sisäisessä verkkokaupassa PSD2 suojaa debit-ostajaakin, mutta suoja ei ole sama asia kuin luottoyhtiön takaisinveto.

Miten maksu oikeasti kulkee järjestelmän läpi

Tämä on jakson opetuksellisin kohta, ja Liikamaa käy sen läpi askel kerrallaan. Kortti ei “lennä pankkiin” — se kulkee reittiä:

  1. Maksupääte lukee kortin.
  2. Acquirer vastaanottaa tapahtuman ja katsoo korttinumeron ensimmäiset numerot.
  3. Niistä se päättelee liikkeeseenlaskijan ja lähettää tapahtuman korttiskeemalle (Visa tai Mastercard).
  4. Skeema reitittää sen issuerille eli kortin liikkeeseen laskeneelle pankille.
  5. Pankin prosessori — Nets, Nexi tai pankki itse — kirjaa tapahtuman tilille.

Korttinumero on tässä osoite, ei tunnus. Liikamaan vertaus: primary account number on kuin IP-osoite, se kertoo mistä rahat käydään hakemassa.

Tilijärjestelmä on sydän, kaikki muu on käyttöliittymä

Tästä seuraa jakson kantava ajatus. Rahan on oltava jollain tilillä, ja tilinhallintajärjestelmä on sydän. Kaikki muu — muovikortti, Apple Pay, Google Pay, MobilePay, virtuaalikortti — on vain käyttöliittymä samaan tiliin.

Enfuce tekee tästä ketjusta kaksi osaa: se mahdollistaa korttien liikkeeseenlaskun ja hoitaa clearingin ja settlementin. Liikamaa rinnastaa sen keskuspankkien Target 2 -järjestelmään: sama toiminto, eri taso.

Suljettu silmukka: bensakortit ja S-ryhmä

Kaikki maksut eivät kulje Visan tai Mastercardin kautta. ST1, joka omistaa myös Shell-brändin Pohjoismaissa, laskee liikkeeseen omia bensakorttejaan. Kortin numerosarja alkaa seiskalla, maksupääte tunnistaa sen eikä lähetä sitä skeemalle lainkaan, vaan suoraan Enfucelle. Tämä on closed loop — oma pieni verkko.

Sen rajat näkyvät heti: ST1:n oma kortti ei toimi ruotsalaisella huoltoasemalla, ellei siinä ole Visa- tai Mastercard-brändiä, koska muiden päätteet eivät lue suljettuja silmukoita.

S-ryhmä on saman idean täydellisin toteutus Suomessa. Kun maksat S-Pankin kortilla S-ryhmän toimipaikassa, tapahtuma menee suoraan maksupäätteeltä korttijärjestelmään — sitä ei tarvitse kierrättää ryhmän ulkopuolella lainkaan. Liikamaa muotoilee sen näin: voit maksaa sukulaisten hautajaiset, hotelliyön, ruokakaupan ja ravintolan samalla vihreällä kortilla, ja koko rahaliikenne pyörii ryhmän sisällä. Se on kaikkein halvin ja helpoin tapa maksaa — ja siksi S-Pankki alun perin perustettiin: säästämään liiketoiminnan maksamisen kuluja. Kahdessa vuodessa siitä oli tullut liiketoimintaa itsessään, kun asiakkaita tuli noin 30 000 kuukaudessa.

Larkiala kysyy jaksossa aiheellisesti, miksi muut ison asiakasvirran omistavat ketjut eivät tee samaa paremmin. Vastaus ei ole tekninen vaan konseptinen: lojaliteettikonseptia ei ole osattu rakentaa.

Milloin tarvitaan pankkitoimilupa

Raja on selvä. Jos lasket liikkeeseen talletustilin — tai ylipäätään tilin, jolla on debitiä — tarvitset pankkitoimiluvan. Suurimmalla osalla neopankkeja ei sellaista ole, vaan pelkkä sähköisen rahan lupa, joka oikeuttaa säilyttämään asiakkaan jo omistamia rahoja.

Enfucella itsellään on toimilupa ja kyky laskea liikkeeseen co-branded-kortteja, mutta Liikamaa vetää yhden rajan tiukasti: luottoriskiä he eivät ota. Jos haluat laskea liikkeeseen luottokortteja, tarvitset oman toimiluvan — “se on sun perse, josta se lähtee”. Enfuce tuottaa mahdollisuuden, ei riskiä.

PSD2 ei toteutunut niin kuin se kirjoitettiin

Larkialan arvio maksupalveludirektiivistä on jyrkkä. Periaatteessa PSD2:n olisi pitänyt avata markkina, mutta pohjoismaiset pankit — myös Suomessa toimivat — eivät ole tehneet sitä niin kuin direktiivissä sanotaan. Markkinassa on hänen mukaansa “kaiken värisiä” nimiä, jotka ovat tehneet toteutuksen pieleen, ja se tekee uudelle tulokkaalle markkinaan tulon vaikeaksi, koska standardeja ja sääntöjä ei ole noudatettu.

Sama arvio toistuu Open Bankingista, ja Liikamaan tiivistys on jakson siteeratuin lause: “hyvä idea, huono toteutus” — ja syy on liiketoimintamallissa. Jos avaamisesta ei saa rahaa, avaamista ei tehdä kunnolla. Larkiala lisää tähän suomalaisen erityispiirteen: halutaan koteloida itsensä eikä kertoa kilpailijalle mitään, mikä on hänen mukaansa todella vanhanaikainen näkövinkkeli, koska se estää näkemästä ne uudet liiketoimintamallit, joita avaaminen voisi tuoda.

P27 on pehmeä lasku pankeille

Larkiala on ollut finanssisektorilla niin pitkään, että P27:n kaltaisia yhteispohjoismaisia hankkeita on nähty “kaikenlaisilla nimillä ja kaikenlaisilla projekteilla”. Hänen arvionsa on lopulta armelias mutta ei imarteleva:

P27 on pehmeä lasku niille pohjoismaisille pankeille, jotka eivät ole kyenneet tekemään strategisia ratkaisuja ajoissa. Kaikkien pitäisi mennä suoraan siihen mitä pitää tehdä ja valita kumppaninsa, mutta kaikki eivät siihen pysty.

Rakenteellinen ongelma on Larkialan mukaan siinä, mitä hanke käsittelee: SEK-, DKK- ja NOK-määräisiä maksuja, joista vain yksi maa — Suomi — on euroissa, samaan aikaan kun maksaminen on jo globaali peli. Ja ruotsalaiset eivät ole hankkeessa mukana, koska heillä on Swish. Vastaavasti OP luopui Pivosta vasta myöhään ja tuli mukaan pohjoismaiseen hankkeeseen.

Pankkien päätöksenteko: Apple Pay ja “emme ole pankki, olemme IT-talo”

Larkialan esimerkki pankkien hitaudesta on täsmällinen. Kun Apple Pay tuli Suomeen, Nordea tuli ensimmäisenä. OP ilmoitti seuraavana päivänä lehdessä pitävänsä kiinni Pivosta ja kehittävänsä sitä jatkossakin — ja vasta vuosia myöhemmin tuli päätös, ettei Pivoa kannatakaan itse kehittää. Se aika olisi voitu käyttää seuraavaan kehitysvaiheeseen.

Toinen esimerkki on Liikamaan: Nordea taisi 2017 sanoa, ettei se ole pankki vaan IT-talo, jolla on pankkitoimilupa. Liikamaan tuomio on tyly — kuka tahansa voi olla IT-talo, kuka tahansa ei voi olla pankki. Pankin ydinosaaminen on riskienhallintaa, ja se pitäisi pitää fokuksessa. Larkiala kiteyttää saman toiveena: “Sen mä toivon, että pankit osaisivat oppia ostamaan.”

Käteinen, huoltovarmuus ja se riski jota katsotaan väärästä suunnasta

Liikamaa oli eduskunnan kuultavana koronan alkaessa, ja kysymys oli tuhoutuuko maailma. Hänen näkemyksensä käteisestä on selvä: fyysinen raha on Pohjoismaissa luokkaa 10 prosenttia, ja “häviää” on väärä termi — “saisi hävitä” on oikeampi, kun ajattelee mitä kaikkea tyhmää fyysisellä rahalla voi tehdä.

Mutta sitten tulee jakson tärkein huoltovarmuushuomio, ja se tulee entiseltä verkkosuunnittelijalta. Suomessa vaaditaan, että tietyn tason pankin on pystyttävä tuomaan infrastruktuurinsa Suomeen 24 tunnin sisällä, jos se pyörii pilvessä Suomen rajojen ulkopuolella. Liikamaan mukaan keskitytään väärään asiaan:

Jos tietoliikenneyhteydet ovat rikki, on aivan sama missä maassa se tili pyörii. Pari kaivinkonetta strategisissa paikoissa, ja tietyt pankit alkavat yskiä.

Sijaintivaatimus on siis helpompi valvoa mutta pienempi riski kuin merikaapelit ja runkoyhteydet, joiden turvaaminen kuuluu valtioille.

Keskuspankin digiraha kilpailee talletuksista

Miettinen esittää jakson selkeimmän numeropohjaisen argumentin, ja se koskee CBDC:tä. Hänen huolensa ei ole se, onko digiraha paikallinen vai globaali, vaan se, että se kilpailee liikepankkien tärkeimmästä rahoituslähteestä eli talletuksista:

Käteinen ei siis kilpaile tilikanavan kanssa kovin isosti. Mutta jos keskuspankki tulee mukaan muutamalla tuhannella miljardilla eikä aseta tililimiittejä, se voi vahingossa tuhota liikepankkijärjestelmän. Miettisen oma suosikkiratkaisu on rinnakkaisvaluutta-ajattelu: pienemmät ja maakohtaiset rahat, jotka eivät kasvattaisi eurojärjestelmän systeemiriskiä.

Larkiala muistuttaa, ettei limiiteissä sinänsä ole mitään uutta — pankkien instituutioasiakkailla limitit ovat käytännössä äärettömiä, ja koko rakenne perustuu luottamukseen. Hänen huomionsa on, että kriteerit kannattaisi katsoa uudestaan, koska maailma on toinen kuin 10–15 vuotta sitten.

Kilpailijakenttä ja se, miksi eurooppalainen malli on eri peli

Enfuce kuuluu joukkoon, jota Liikamaa kutsuu challenger processoreiksi, ja niitä on maailmassa vähän: yhdysvaltalainen Marqeta, brittiläinen GPS, sekä osittain Railsbank ja saksalainen Solarisbank. Perinteisellä puolella samaa tekevät TietoEVRY, Nexi, Nets ja Worldline — OP käyttää italialaista Nexiä, Nordea ainakin osittain Netsiä, ja POP-pankit ja säästöpankit myös Netsiä.

Tähän liittyy jakson terävin talousargumentti. Marqeta listautui 16 miljardin arvostuksella, mutta 70 prosenttia sen liikevaihdosta tulee yhdeltä asiakkaalta, Squarelta. Malli lepää interchange-tuloilla, ja siinä on maantieteellinen ongelma:

Yhdysvalloissa interchange on 2–4 prosenttia. Euroopassa se on 0,1 — käytännössä nolla. Se ei kata edes kuluja.

Sama koskee Stripeä, joka on ketjun toisessa päässä: issuer laskee rahaa liikkeeseen, acquirer vastaanottaa sitä, ja Stripe on acquiring-puolella. Enfuce on issuer-prosessori. Rajanveto asiakkaissa on suora: alle 20 000 korttia vuodessa liikkeeseen laskevalle jokin Stripe on parempi.

Liikamaa sanoo suoraan senkin, ettei kortin liikkeeseenlaskulla käytännössä kukaan enää tienaa rahaa — se mahdollistaa päivittäisen maksamisen. Raha on siirtynyt embedded payments -suuntaan: maksaminen tungetaan osaksi ostoprosessia niin, ettei sitä huomaa. Ajat autoa, klikkaat parkkia, maksat ja lähdet.

Miksi maksuliikenteellä ei ole Suomessa koskaan tehty rahaa

Larkialan 30 vuoden yleiskommentti on jakson paras yksittäinen selitys, ja se on rakenteellinen eikä moralistinen. Suomi on aina ollut huonommassa tilanteessa, koska markkinassa on ollut hyvin voimakkaita neuvotteluasemaansa käyttäviä suurasiakkaita, jotka ovat polkeneet cash management- ja maksuliikennehintoja. Ne eivät ole koskaan kattaneet kustannuksiaan.

Miksi pankit suostuivat? Koska laskelma oli toinen. Asiakas, joka pitää rahansa tilillä ja tekee sieltä transaktioita, käyttää kuusi–kahdeksan kertaa enemmän pankin muita palveluja — korkosuojia, valuuttasuojia, commodities-tuotteita, varainhoitoa. Maksuliikenne oli sisäänvetotuote, ei tulonlähde.

Lopputulos: Suomessa hinnat ovat alhaisemmat kuin missään muussa Pohjoismaassa, ja pohjoismaisissa pankeissa Larkiala on saanut kuulla, että “Suomi on niin hankala maa, kun täällä on kaikki niin halpaa”. Ja sitten, hän lisää, itketään että vehkeet ovat huonot.

Julkinen pilvi ja se ovi, jota piti käydä koputtamassa

Enfucen ratkaiseva valinta oli rakentaa julkisen pilven päälle. Liikamaan syy ei ollut visionäärinen vaan käytännöllinen: “Se oli vaan helvetin halpa.”

Vertailukohta tulee hänen omasta historiastaan. 2000-luvun alussa Telialla virtualisointi tarkoitti Unisysin isoa rautaa ja miljoonia; S-Pankissa pelkkä testausjärjestelmä maksoi puoli miljoonaa, ja sen päälle tarvittiin kaksi konesalia, asentavat ihmiset ja puolen vuoden toimitusaika. Julkinen pilvi on yhä fyysisiä koneita — se vain myydään pay as you go.

Ongelma oli sääntely, ja tässä on jakson paras neuvottelutarina. Toimilupahakemuksessa vaadittiin, että finanssivalvonnalla on on-site visitation right. Pilvipalvelussa ei muka ole fyysisiä konesaleja, joten on-site-tarkastusta ei voi olla — ja konesalien sijainnit ovat salaista tietoa, joita AWS ja Microsoft eivät voi paljastaa.

Ratkaisu oli neuvoteltu, ei teknologinen: Enfuce sitoutui siihen, että jos joku joskus hyvästä syystä tarvitsee käydä paikan päällä, Enfuce maksaa kulut ja pilvitoimittajalta tulee joku näyttämään paikat. Ehto kirjoitettiin tiukan NDA:n ja financial addendumin alle, ja allekirjoituksia tarvittiin toimittajan ylimmältä tasolta asti, jotta se voitiin liittää maksulaitostoimilupahakemukseen. Se meni läpi.

Liikamaa antaa kiitosta myös finanssivalvonnalle, ja Larkiala kiittää koko markkinan puolesta — ja mainitsee, että myös OP:n Timo Ritakallio kumppaneineen kävi koputtelemassa samoja ovia. Tänään pilvi on kaikilla business as usual.

Miettisen kommentti tähän on jakson hauskin: “Jeff Bezos myi halvalla AWS:n, en voi uskoa.”

Rahoituspolku: bootstrappauksesta 45 miljoonaan

Enfucen rahoitushistoria on epätavallinen fintechille, ja Liikamaa kertoo sen suoraan:

Rahat ovat Nordeassa, ja Liikamaa antaa siitä huomionarvoisen erottelun: Nordea ei pankkina osaa ostaa kunnon järjestelmiä, mutta sen growth-tiimi on ollut erinomainen — eikä se ole niiden ihmisten vika, se on eri porukka.

Vitruvianin valinta ei ollut sattuma: sama sijoittaja vei pörssiin sekä Marqetan — Enfucen kilpailijan — että TransferWisen, nykyisen Wisen. Tavoite on IPO neljän–viiden vuoden sisällä. Liikamaa myöntää, että tavoitteen tarkoitus on olla riittävän iso: hän on aina halunnut tehdä yrityksen, joka muuttaa asioita.

Markkinointi on se, mitä suomalaiset eivät osaa

Jakson itsekriittisin osuus koskee myyntiä ja markkinointia. Enfucen ensimmäiset tuotenimet eivät toimineet: “card solution as a service” — kukaan ei tajunnut. “Payment services” — vielä pahempi, tuli kaikenlaista. Toinen rahoituskierros oli tuskallinen: 127 sijoittajaa käytiin läpi, eikä kukaan oikein ymmärtänyt mitä yhtiö tekee.

Vasta puolitoista vuotta ennen nauhoitusta homma paketoitiin Card as a Service -nimen alle, palkattiin markkinointijohtaja Vincitiltä ja hänen kauttaan kovan luokan tiimi. Sen jälkeen se lähti. Liikamaan diagnoosi omasta maastaan on suora: “Me ollaan tyypillisiä suomalaisia. Meillä on pelit ja vehkeet viimeisen päälle, mutta ei osata markkinoida.”

Larkiala vahvistaa saman ruotsalaisvertailulla. Ruotsalaiset fintechit menevät markkinointi edellä ja rakentavat tekniikan perässä; suomalaisilla se on toisin päin. Vertailuluku on kova: samaan aikaan kun Enfuce sai Nordealta ja LähiTapiolalta 5 miljoonaa, ruotsalainen Tink sai 56 — ja laittoi lähes kaiken markkinointiin. Tink oli joka ikisessä konferenssissa ja kaikki puhuivat Tinkistä.

Miettinen avaa tähän SaaS-mallin logiikan kuulijoille: perusliiketoiminnan bruttokate voi olla parhaimmillaan luokkaa 90 prosenttia, koska pilvi ei maksa juuri mitään ja koodattu palvelu vaatii vain vähän ylläpitoa — mutta kasvu vaatii hillittömästi rahaa uusasiakashankintaan, mikä saa ulkopuolelta katsottuna näyttämään tappiolliselta. Sitä 90 prosentin konetta ei yleensä raportoida erikseen.

Kuka rakentaa pk-yritysten Klarnan

Jakson loppupuoli on käytännössä yhden kysymyksen ympärillä: kuka Suomessa rakentaa pienyrittäjille sen, mitä Klarna teki kuluttajille?

Liikamaan ja Larkialan yhteinen arvio Klarnasta on hauskan ristiriitainen — molemmat pitävät tuotetta huonona (“Klarna on vieläkin aika paska”, sähköpostitulva on käsittämätön) mutta myöntävät, ettei parempaakaan ole tullut, ja siksi se porskuttaa. Se on juuri se aukko, jonka joku voisi täyttää.

Ehdokkaita nimetään useita. Fellow Pankki — jonka toiminnan lähtökohtana oli Evlin pankkitoimintojen siirtyminen — on lähdössä liikkeelle luotottamisesta, ja Larkiala pitää sitä oikeana pelipaikkana: pk-yritysten one-stop-shop. Yhtä lailla sen olisi voinut tehdä OP, Nordea, Accountor tai Talenom. Miettinen mainitsee, että Fellow’n hallituksessa on hänen Lontoon-aikainen investointipankkituttunsa Tero Weckroth, joka oli fellow-pankkiuutisen aikaan kysellyt LinkedInissä — jopa maksua vastaan — tutkimustietoa siitä, miten digitaalisesta pankista tehdään kannattava. Larkiala ei viitsinyt nostaa kättä, koska vastaus on aidosti vaikea; ja siitä, ettei vastausta vielä ole, voi hänen mukaansa päätellä jotain koko pankin synnystä.

Larkialan pointti pk-yrittäjän todellisesta tarpeesta on tärkeä eikä koske korttia lainkaan. Tilinavaus ei ole enää katastrofaalisen vaikeaa. Oikea ongelma on saatavien rahoittaminen ja se, miten yrittäjä saa rahansa mahdollisimman nopeasti Kiinasta, Afrikasta tai vaikka Tanskan kruunuina Kööpenhaminasta — valuuttariskeineen kaikkineen. Luottokortti on kiva lisä, muttei ykkösjärjestelmä.

Sivujuonteena keskustellaan Handelsbankenin Suomen toiminnoista: iso tase, hyvä varainhoito, matalat kulut ja mukavia omistajia, mutta epäselvää kuka ostaisi — Larkiala huomauttaa, että Aktia olisi varmasti kiinnostunut, joskin sillä on jo täysi työ oman legacy-järjestelmänsä ja Taaleri-integraation kanssa. Ja Miettisen huvittunut kysymys siitä, käyttääkö COBOLia enää kukaan, saa Larkialalta vastauksen kyllä — pohjoismaisten pankkien konehuoneiden syövereissä, ja rekrytointi-ilmoituksista voi päätellä missä pankeissa.

Voisiko korttipalvelu korvata pikavipit

Miettinen päättää eettiseen kysymykseen: löytyisikö Enfucen kaltaisesta infrastruktuurista järkevä malli, joka toisi rahaa heikomman luottokelpoisuuden ihmisten ulottuville ilman pikavippejä?

Liikamaan vastaus on rehellisen rajattu. Kyvykkyys on olemassa, mutta toimijan pitäisi olla joku muu — Enfuce ei ota luottoriskiä eikä tee luotonantoa työkseen. Hän kertoo myös, että asiakkaita on käännytetty pois, kun yhtiön arvot eivät kohtaa.

Rakenteellinen tausta on kiinnostavampi. Koko prepaid-skene heräsi henkiin Britanniassa siksi, että niin moni ei saa pankkitiliä, ja Payment Account Directive syntyi siksi, että pankit ovat edelleen hylkineet näitä asiakkaita.

Ratkaisun paikka olisi Larkialan mukaan juuri se, missä open banking olisi voinut toimia: reaaliaikaisella datalla voitaisiin tehdä riskiarvio ja myöntää sen perusteella vaikka 200 euron ennakkomaksu. Ihmisillä on tilejä useassa pankissa — jossain 18 euroa, jossain satanen, jossain tonni — eivätkä he itsekään muista niitä; kokonaiskuvan näkeminen mahdollistaisi uusia palveluita.

Liikamaa laajentaa tämän työn muutokseen. Pohjoismaissa eletään post-pay-yhteiskunnassa — prepaid-tilit olivat operaattorimaailmassa lähinnä huumekauppiaiden suosiossa — mutta muualla Euroopassa kysymys on ennakosta ja factoringista. Ja kun tulot siirtyvät pois kerran kuussa maksettavasta palkasta moneen eri lähteeseen, kysymys siitä miten sen tiedon saa ja miten sillä saa väliaikaista luottoa, kasvaa. Esimerkki on arkinen: remonttia tekevän on ensin hankittava tuotteet ja tehtävä työ, ja maksu tulee vasta sitten.

Loppulause on Liikamaan, ja se on hyvä yhteenveto koko jaksosta:

“Mun tehtävä on auttaa mun asiakkaita olla niitä kehittäviä ihmisiä.”

Huomio lähteestä: jakson litteraatiossa on yksi noin 16 sekunnin katko kohdassa 56:10, jossa ääntä puuttuu. Keskustelu jatkuu katkon molemmin puolin samasta aiheesta (pk-yritysten pankkipalvelut), joten asiasisältöä ei arvioida menetetyksi, mutta muutama lause puuttuu. Kaksi jaksossa mainittua nimeä oli äänitteessä epäselviä, eikä niitä ole arvattu: ruotsalainen kulutusluottotoimija, joka oli ostanut suomalaisen pikavippiyhtiön Vaasan seudulta, sekä ruotsalainen keikkatalous- ja vaikuttaja-asiakas, jonka Enfuce oli juuri saanut. Ne on kuvattu tekstissä nimeämättä.

Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 121 (julkaistu 13.2.2022) Sami Miettinen haastattelee Enfucen perustajaa ja rinnakkaistoimitusjohtajaa Monika Liikamaata sekä Finnish Fintech Ecosystemin vetäjää Kirsi Larkialaa maksujärjestelmistä. Keskeiset havainnot: debit ja credit ovat eri tuotteita, joissa eroaa rahan lähde, ajoitus ja liikkeeseenlaskija; maksu kulkee maksupäätteeltä acquirerin ja korttiskeeman kautta issuerille ja tämän prosessorille (Nets, Nexi tai pankki itse); tilinhallintajärjestelmä on sydän ja kortti, Apple Pay tai MobilePay ovat vain käyttöliittymiä; suljettu ekosysteemi kuten S-ryhmä tai ST1:n bensakortit on halvin maksutapa, koska tapahtumaa ei kierrätetä skeeman kautta; pohjoismainen P27 on Larkialan mukaan pehmeä lasku pankeille, jotka eivät tehneet strategisia päätöksiä ajoissa; interchange on Euroopassa noin 0,1 prosenttia ja Yhdysvalloissa 2–4 prosenttia, mikä tekee Marqetan ja Squaren mallista Euroopassa kannattamattoman; Marqeta listautui 16 miljardin arvostuksella 70 prosentin asiakaskeskittymällä; keskuspankin digiraha (CBDC) uhkaa liikepankkien talletusrahoitusta, sillä eurooppalaisesta noin 40 000 miljardin pankkitaseesta noin 20 000 miljardia on talletuksia ja käteistä on vain noin 1 300 miljardia; maksuliikenteellä ei ole Suomessa tehty rahaa, koska suurasiakkaat polkivat hinnat ja maksuliikenne oli sisäänvetotuote asiakkaalle, joka käyttää 6–8 kertaa enemmän muita pankkipalveluja; julkisen pilven käyttö vaati Enfucelta neuvotellun ratkaisun finanssivalvonnan on-site-tarkastusoikeuteen AWS:n ja Microsoftin kanssa; Enfuce bootstrapattiin kaksi vuotta, rahoitettiin ensin Nordean seniorilainalla ja LähiTapiolan juniorilainalla, sitten Maki.vc:llä ja Tencentillä, ja lopulta 45 miljoonan kierroksella Vitruvian Partnersilta listautumistavoitteena 4–5 vuotta. Aiheeseen liittyvät jaksot: Finanssialan neuvottelut | Kirsi Larkiala, Finanssisektorin osakkeet | Sauli Vilén ja Teraeurot liikkeellä | Henri Alakylä.

Osastot: Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English