EP267 · Talous · 2024-08-21

Rahastoeläke 401(k) Suomeen | Catherine Reilly | Neuvottelija 267

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kansanedustaja Tere Sammallahti sai rahastoeläkkeen kokoomuksen puolueohjelmaan, ja Catherine Reilly — State Street Global Advisorsin entinen 401(k)-suunnittelija — käy läpi miten yhdysvaltalainen maksuperusteinen järjestelmä oikeasti toimii: 401(k), IRA, automaattinen liittäminen, target date -rahastot ja annuiteetit. Vastapariksi asetetaan Suomen etuusperusteinen malli, jossa 24,4 prosentin maksusta ei kerry yksilölle euroakaan pääomaa eikä mitään perittävää — kun Yhdysvalloissa liittovaltion perintöveron raja on 13 miljoonaa dollaria ja Suomessa 20 000 euroa. Keskustelun ytimessä on Miettisen konkreettinen ehdotus: 2,4 prosenttiyksikköä maksusta henkilökohtaiseen rahastoeläkkeeseen, 22,0 nykyjärjestelmään. Kirjoittaja pitää rahastoeläkettä erinomaisena ja kertoo omistavansa itse molemmat mallit.

Sami Miettinen

Rahastoeläke 401(k) Suomeen | Catherine Reilly | Neuvottelija 267

Tiivistelmä: Kansanedustaja Tere Sammallahti sai kokoomuksen puolueohjelmaan kirjauksen rahastoeläkkeen tavoittelusta. Catherine Reilly — Sami Miettisen opiskelukaveri Kauppakorkeakoulusta, sittemmin OP-Pohjolan pääekonomisti, Harvardin kautta State Street Global Advisorsiin ja sieltä juuri 401(k)-järjestelmien suunnitteluun — käy läpi, miten yhdysvaltalainen maksuperusteinen eläke oikeasti toimii.

Vastapariksi asetetaan Suomen etuusperusteinen malli, jossa 24,4 prosentin maksusta ei kerry yksilölle euroakaan pääomaa eikä mitään perittävää. Ja jotta mittasuhteet olisivat selvät: Yhdysvalloissa liittovaltion perintöveron raja on 13 miljoonaa dollaria, Suomessa 20 000 euroa — ja siellä rahastoeläkkeet ovat perittäviä.

Kirjoittajan kanta ja sidonnaisuus. Pidän rahastoeläkettä erinomaisena järjestelmänä, enkä esitä tätä puolueettomana katsauksena. Minulla on itselläni molemmat mallit: Iso-Britanniasta rahastoeläke, jota olen hoitanut aggressiivisella osakepainolla, ja Suomesta TyEL ja YEL. Se on myös syy, miksi vertailu on tässä konkreettinen eikä teoreettinen — olen maksanut molempiin ja nähnyt kummankin kertymän. Jaksossa esitetyt näkemykset eivät ole sijoitussuosituksia.

Vieras

Catherine Reilly on isältään englantilainen ja äidiltään suomalainen, muutti Suomeen 14-vuotiaana eikä ollut siitä alkuun lainkaan innoissaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän lähti Espanjaan lukemaan oikeustiedettä, teki sitä vuoden, totesi ajatuksen hölmöksi ja palasi Kauppakorkeakouluun — samalle kurssille Miettisen kanssa, jossa yhteinen yrityspeli jäi molemmille mieleen lähinnä siitä, että kumpikin oli hikari.

Ura kulki McKinseyltä rahoitusalalle: OP:n ja Pohjolan varainhoitoon, jossa hän toimi pääekonomistina. Miehen Harvard-MBA:n perässä hän lähti itsekin Harvardiin, venytti tutkinnon kaksivuotiseksi ja jäi Yhdysvaltoihin vuodesta 2013. Siellä State Street Global Advisors — yksi maailman suurimmista varainhoitajista ja vanhimmista pankeista, jota Reillyn sanoin juuri kukaan paitsi alan ammattilaiset ei ole kuullut — ja siellä nimenomaan maksuperusteinen eläke eli 401(k). Myöhemmin brittiläinen fintech Smart, joka tarjoaa Smart Pension -nimellä edullisia ja teknologiavetoisia eläkesäästöjärjestelmiä pienille työnantajille.

Kaksi maailmaa: etuusperusteinen ja maksuperusteinen

Koko keskustelun kehys on yksi käsitepari, ja se kannattaa avata heti.

Maksuperusteinen (defined contribution) tarkoittaa, että eläkkeesi perustuu siihen, kuinka paljon maksuja on laitettu sisään ja miten ne ovat tuottaneet. Yhdysvaltain 401(k) on tätä.

Etuusperusteinen (defined benefit) tarkoittaa, että eläkkeesi on sidottu johonkin etuuteen — tyypillisesti palkkaan. Suomen työeläke on tätä. Reillyn kuvaus on osuva: se on vähän kuin pakkosijoitusrahasto, joka on pakko pitää sidottuna siihen asti kunnes saavutat eläkeiän.

Ero ei ole tekninen vaan omistuksellinen, ja siihen palataan jaksossa yhä uudelleen.

Yhdysvaltain kolme kerrosta

Social Security — pohjalla oleva jakojärjestelmä

Reillyn ensimmäinen huomio yllättää monet: Yhdysvaltain pohjaeläke on rakenteeltaan hyvin samankaltainen kuin suomalainen työeläke. Se ei ole millään tavoin rahastoitu, vaan puhdas pay as you go -järjestelmä, jossa maksuilla kuitataan samaan aikaan maksettavat eläkkeet. Se on lähestulkoon pakollinen kaikille työntekijöille.

Numerot hänen kertominaan, ja hän itse epäröi ensimmäistä:

• Työnantaja ja työntekijä maksavat kumpikin noin 5,7 prosenttia — tästä hän sanoo itse “oliko se nyt”, joten luku on syytä tarkistaa.
• Katto 168 000 dollaria tänä vuonna: sen ylittävästä palkasta ei makseta maksuja.
• Vastaavasti myös etuudessa on katto — korkein normaali eläke on hänen muistinsa mukaan noin 3 500 dollaria kuukaudessa.
• Järjestelmä on voimakkaasti progressiivinen: noin 20 000 dollarin vuosituloilla korvausaste on suunnilleen 80 prosenttia, mutta ylärajalla enää 20–25 prosenttia.

Miettinen liittää tähän Ivan Puopolon ajatuksen, että Suomessakin pitäisi olla tällainen ensimmäinen pilari — mutta modauksella: kun olet kerran tienannut sen pääoman, joka tuottaa esimerkiksi tuhat euroa kuukaudessa, saisit vapautuksen jatkaa maksamista. Reillyn vastaus on, ettei Yhdysvalloissa tällaista vapautusta ole: maksu jatkuu kattoon asti riippumatta siitä, paljonko olet jo kerryttänyt.

Tärkeä rajaus: rahastoeläkkeen vertailukohta ei ole kansaneläke tai muu pohjaturva, vaan nimenomaan työeläke.

401(k) — työnantajan ohjelma, joka on vapaaehtoinen

Tässä on yhdysvaltalaisen järjestelmän suurin ero suomalaiseen, ja se on suomalaiselle vaikea hahmottaa: työnantajan ei ole pakko tarjota 401(k):ta lainkaan.

• Se on liittovaltion lainsäädäntöä, ja sitä säätelee ERISA — Employee Retirement Income Security Act — joka täyttää 50 vuotta tämän vuoden syyskuussa. Se määrää, miten rahastoja hallinnoidaan ja sijoitetaan.
• Nykyisen lainsäädännön mukaan ERISA-järjestelyjä ei pysty tekemään pakollisiksi.
• Vuosittainen maksukatto on Reillyn mukaan noin 20 000 dollaria.
• Palkasta otetaan suoraan, ja maksu on tyypillisesti verovähennyskelpoinen.
• Päälle tulee työnantajan matching contribution eli vastinmaksu. Kaikki isot työnantajat tarjoavat sen käytännössä standardina; pienissä kattavuus on paljon heikompi.

Automaattinen liittäminen on järjestelmän tehokkain yksittäinen piirre. Työntekijä liitetään mukaan automaattisesti ja hän voi kieltäytyä — ei toisin päin. Osallistumisprosentin ero opt-in- ja opt-out-mallin välillä on Reillyn sanoin huiman iso. Miettinen tiivistää tuuppausteorian tylysti: ihmiset ovat niin tyhmiä ja laiskoja, että parempi että viisas päättäjä valitsee oletusarvon. Elinluovutus, verenluovutus ja eläkesäästäminen toimivat kaikki samalla mekanismilla.

IRA — oma tili, jos työnantaja ei tarjoa mitään

Individual Retirement Account on vaihtoehto niille, joiden työnantaja ei tarjoa 401(k):ta. Maksut ovat verovähennyskelpoisia, mutta vuosittainen katto on selvästi matalampi — noin 8 000 dollaria. Ja olennainen ero: IRA:han ei voi tehdä työnantajan vastinmaksua.

Tähän tulee mukaan Yhdysvaltain toinen kerros: osavaltiotason lainsäädäntö. Noin 20 osavaltiota — Kalifornia, Illinois ja Oregon mainitaan — on joko toteuttanut tai toteuttamassa mallin, jossa osavaltio järjestää oman IRA:n ja työnantajan on tarjottava vähintään se, automaattisella palkanvähennyksellä.

Miettinen nostaa tästä laajemman huomion, jota Suomessa ei aina ymmärretä: kun amerikkalainen puhuu vapauksista, hän ajattelee osavaltiotaan, ja liittovaltio on siinä päällä välttämätön paha. Siksi eläkejärjestelmässä on valtava variaatio — jenkit rakastavat monimutkaisuutta.

Target date -rahastot ja glide path

Reilly suunnitteli näitä State Streetillä, ja mekanismi on yksinkertainen. Valitset rahaston sen vuoden mukaan, jona arvioit jääväsi eläkkeelle — esimerkiksi 2070-rahasto — ja allokaatio muuttuu ajan myötä itsestään: alussa aggressiivisempi, lopussa noin 30 prosenttia osakkeita ja 70 prosenttia korkoja.

Ja tässä kohtaa jaksossa syntyy erimielisyys, jossa molemmat ovat samalla puolella. Kumpikin pitää osakeriskin purkamista liian aikaisena. Miettisen perustelu: vaikka markkinaromahdus tulee, yleensä parissa kolmessa vuodessa ollaan takaisin samoissa arvoissa tai korkeammalla — sitä ei kannata liikaa pelätä.

Reillyn vastaus on käyttäytymistieteellinen eikä matemaattinen: automaattiratkaisut ovat olleet hyviä siksi, että ihmiset jättävät rahat rauhaan. Järjestelmässä on nyt niin pitkä muisti — vuoden 2008 finanssikriisi mukaan lukien — että moni on oppinut, ettei kannata hätiköidä.

Ja tähän Miettinen kertoo jakson opettavaisimman anekdootin omasta brittiläisestä rahastoeläkkeestään. Vuosina 2008–09 hän siirsi käteisvarojaan Handelsbankeniin, koska se oli viimeinen pankki joka kaatuu, ja rupesi miettimään pitäisikö eläkeallokaatiotakin muuttaa.

Hän ei löytänyt tunnuksia. Salkku dyykkasi rajusti ja nousi heti perään. Jos hän olisi löytänyt loginit, hän olisi tehnyt typerän päätöksen — vaikka on olevinaan kuinka rationaalinen.

Reillyn kommentti: aika hyvä divine intervention.

Purkuvaihe: se osa, jota kukaan ei ole ratkaissut

Tämä on Reillyn oman työn ydinaluetta viimeiseltä kymmeneltä vuodelta, ja se on maksuperusteisen mallin heikoin kohta.

Yhdysvaltalaiset perusrahastot eivät muutu miksikään tuloksi. Se on iso haaste kahdesta syystä:

1. Potit ovat hajallaan. Ihmisellä voi olla rahaa monen eri työnantajan rahastoissa, eikä niitä ole konsolidoitu.
2. Mitään automaattista tuloa ei tule. Sinun on itse päätettävä, paljonko otat ja milloin — ja verottaja vaatii minimimääriä, koska rahat ovat verottamattomia ja jossain vaiheessa ne on verotettava.

Ratkaisuksi on kehitetty osittaista annuitisointia: esimerkiksi 25 prosenttia potista muutetaan annuiteetiksi ja loput jää vapaaseen käyttöön. Eläkkeensaaja saa valita.

Ja tässä on jakson hienoin oivallus, joka menee useimmilta ohi:

Takuutulo-osa itse asiassa parantaa kykyäsi ottaa riskiä loppupotilla, koska sinun ei enää tarvitse huolehtia siitä, jos satutkin olemaan se joka elää 130-vuotiaaksi.

Silti ihmiset eivät tee sitä. Reillyn mukaan suurin yksittäinen syy on perinnön jättäminen — se huolestuttaa ihmisiä eniten.

Annuiteetit selkokielellä

Miettinen pyytää avaamaan termin, ja Reilly tekee sen kolmella esimerkillä:

• Elinikäinen annuiteetti. Annat vakuutusyhtiölle 100 000 euroa, ja se lupaa maksaa vaikkapa 500 euroa kuukaudessa kuolemaasi asti. Vakuutusyhtiö ottaa riskin terveydestäsi. Ehtoihin voi kirjata puolison oikeuden jatkaa kassavirtaa — jolloin kuukausisumma on pienempi, koska se on kaavassa mukana.
• Määräaikainen annuiteetti. Annat 100 000 euroa ja saat 15 000 euroa vuodessa kymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen sopimus päättyy.
• Variable annuity. Sinulla on sijoitussalkku, ja vakuutusyhtiö takaa minimituoton: saat nostaa X euroa vuodessa kävi salkulle mitä tahansa — jopa jos salkku menee nollaan — ja jos salkku menee hyvin, voit nostaa enemmän.

Reillyn oma kanta purkuvaiheeseen on tasapainoinen ja vastaa suoraan yhteen suomalaiseen vastaväitteeseen: osa rahoista annuiteettiin, loppu likvidinä sijoitettuna. Kaiken muuttaminen annuiteetiksi ei ole järkevää.

Paljonko sinne oikeasti kertyy

Miettinen kysyy suoraan, ja vastaus on kiinnostava juuri varaumiensa takia.

Yhdellä alustalla keskivertosäästäjällä on Reillyn mukaan noin kaksisataa tuhatta dollaria — ja tämä on mediaani. Keskiarvo on selvästi korkeampi, koska joukossa on hyvin paljon ihmisiä, joilla on miljoonissa olevia 401(k)-saldoja.

Ja sitten hän tekee tärkeän tarkennuksen, joka kääntää luvun suuntaa:

Nämä luvut pikemminkin aliarvioivat kuin yliarvioivat todellisia summia. Luku on yksilön tasolla, kun kotitaloudessa voi olla useampi 401(k). Ja se on yhdeltä alustalta — samalla ihmisellä voi olla varoja Fidelityllä, Vanguardilla ja muualla.

Suomessa vastaava kertymä on nolla. Ei siksi että järjestelmä olisi huono, vaan siksi että se on rakennettu toisin: noin 250 miljardin euron järjestelmä kollektivisoi kuolevuusriskin. Miettisen oma analyysi tästä on rehellinen molempiin suuntiin — ja se on syytä lukea, koska se ei ole pelkkää kritiikkiä:

• Jos kuolet 67-vuotiaana, se on huono sinulle mutta hyvä järjestelmälle: kumuloituva pääomasi menee muille.
• Jos elät 105-vuotiaaksi, se ei ole järjestelmälle iso ongelma, kunhan kaikki eivät tee niin — se on vain pieni poikkeama, jonka järjestelmä puskuroi.
• Henkilökohtaisessa rahastossa kannat sen riskin itse, ja joudut raa’asti veikkaamaan: jos tuhlaat sillä oletuksella että elät 74-vuotiaaksi ja elätkin 93-vuotiaaksi, olet pulassa. Päälle tulee kognitiivinen riski — mitä jos allokaatiopäätöksiä tekee dementoituva ihminen.

Reilly on tästä täysin samaa mieltä, ja muotoilee sen maksuperusteisen mallin tehottomuudeksi:

Ihmiset kantavat yksin liikaa sellaisia riskejä, jotka voitaisiin kantaa tehokkaammin kollektiivisesti.

Erityisen pahasti se osuu keskituloisiin: he eivät ole riittävän rikkaita, jotta heidän ei tarvitsisi huolehtia, eivätkä riittävän köyhiä saadakseen kaikki tukiaiset.

Todistusaineistona hän nostaa Australian, jossa pakollinen superannuation on ollut voimassa jo 40 vuotta. Siellä havaitaan paljon eläkeläisiä, jotka alikuluttavat, koska eivät uskalla käyttää säästöjään peläten rahojen loppuvan. Miettisen kuiva kommentti: perilliset kiittävät.

Poliittinen riski vastaan muunneltavuus

Tämä on jakson terävin erimielisyys, ja se on hyvä erimielisyys, koska molemmat ovat oikeassa.

Miettisen huoli: suomalaisessa mallissa jää hirmuinen poliittinen riski. Järjestelmä voi milloin vain päättää muuttaa sääntöjä — hän lainaa Darth Vaderia: I have altered the deal, pray I don’t alter it further. Esimerkkinä eläkeiän siirtäminen 65:stä 67:ään juuri kun olit menossa.

Reillyn vastaus kääntää sen hyveeksi. Yhdysvalloissa yritysten etuusperusteiset eläkejärjestelyt ovat yksityisoikeudellisia sopimuksia, joiden sääntöjä ei pysty muuttamaan. Kun ne muuttuvat taloudellisesti kestämättömiksi, ainoa vaihtoehto on sulkea ne: jo sisällä oleville maksetaan, uusia ei oteta, ja uusille tarjotaan vesitetty versio. Suomessakin ne on lähestulkoon kaikki suljettu.

Se, että sääntöjä voidaan vähän muuttaa, on hyvä asia — koska vaihtoehto ei ole muuttumattomuus vaan järjestelmän sulkeminen.

Ja miksi muuttaminen on ollut välttämätöntä, käy ilmi yhdestä lukuparista:

Vuoteen 1970 verrattuna keskimääräinen elinajanodote on viisi vuotta korkeampi ja keskimääräinen eläkkeellejäämisikä viisi vuotta matalampi. Järjestelmä viritettiin rahoittamaan kymmenen vuoden eläkettä; nykyään sen pitäisi rahoittaa kaksikymmentä. Ei ihme että on kestävyysongelmia.

Perintö: 20 000 euroa vastaan 13 miljoonaa dollaria

Tämä on jakson kirkkain yksittäinen kontrasti.

Miettinen tarkisti erikseen, mitä tapahtuu kun perii 401(k):n: katsotaan käypä arvo kuolinpäivälle, varat siirtyvät uudelle omistajalle, ja verotus tapahtuu vasta kun niitä myydään — silloin ansiotuloverona. Rakenteeltaan siis lähellä Ruotsin mallia.

Hänen ehdotuksensa Suomeen on suora: siirryttäisiin joko Ruotsin malliin, jossa perinnöstä ei makseta veroa etukäteen vaan luovutusvoittovero myytäessä, tai anglosaksiseen estate tax -malliin, jossa vero otetaan perikunnasta nettona. Hallitusohjelmassa on kirjaus, että asiaa tutkitaan, ja hän toivoo kovasti luovutusvoittoveroa.

Mutta — ja tämä on argumentin kaunein osa — estate tax -malli melkein edellyttää, että perittävässä on likvidiä rahastopottia. Suomen nykyinen järjestelmä periyttää lähinnä kiinteistöjä, jotka ovat hyvin epälikvidejä, jolloin perijä joutuu maksamaan valtion “penaltimaksun” heti omista likvideistä varoistaan — ja saa vastineeksi rötisköjä syrjäseudulta. Rahastoeläke tekisi perintöverouudistuksesta paitsi oikeudenmukaisemman myös teknisesti toteutettavan.

Sivujuonteena molemmat toteavat, että testamenttiasiat ovat retuperällä. Yhdysvalloissa omaisuus siirtyy monissa osavaltioissa automaattisesti puolisolle ilman testamenttia; Suomessa leski ei peri, jos lapsia on. Reillyn brittiläinen varainhoitaja muistuttaa häntä säännöllisesti päivittämään testamentin — hänellä on viisi tytärtä, ja jos viimeisin ei ole siellä mukana, syntyy vääryyksiä.

Ehdotus: 2,4 prosenttia rahastoon, 22,0 nykyjärjestelmään

Tässä on jakson konkreettinen anti, ja se on tarkoituksella pieni.

Miettinen kertoo ehdottaneensa suoraan Risto Murrolle kirjallisesti, että 24,4 prosentin työeläkemaksu jaettaisiin kahtia:

Argumentti perustuu siihen, että muutos on hallittavan kokoinen: rahastopuoli alkaa nollasta, nykyjärjestelmän syöttö jatkuu käytännössä ennallaan, ja erotus voidaan balansoida elinaikakertoimilla tai muilla järjestelmän sisäisillä parametreilla. Mutta se alkaa kumuloida pääomaa, jota nyt ei kerry lainkaan.

Toteutuksesta hän on yhtä pragmaattinen. Aloitetaan jättirahastosta Ruotsin AP-rahastojen tapaan: idiootille globaalipainoinen indeksirahasto nollakululla. Ja vasta ajan myötä annetaan vapautta päättää allokaatiosta itse.

Reilly on samaa mieltä ja huomauttaa, että malli on hyvin lähellä Ruotsin järjestelmää — jota Suomessa ei saa liikaa kehua, mutta joka hänen mielestään on hemmetin järkevä.

Miettisen viesti käynnissä olevaan kolmikantaiseen eläkeuudistukseen on suora: avatkaa keskustelu siitä, miten tämä 2,4 prosentin rahastoeläkekontribuutio saadaan mukaan, ja kuulkaa työryhmässä Catherine Reillyn kaltaisia asiantuntijoita — sen sijaan että kolmikannan piiri toteaa saaneensa jostain kansainväliseltä konsultilta paperin, jonka mukaan tämä on maailman viidenneksi paras järjestelmä eikä siksi tarvitse muuttaa mitään.

Mitä Ruotsi tekee oikein

Reillyn listaus on jakson käyttökelpoisin vertailukohta, koska Ruotsi on Suomea lähellä:

• Automaattiset vakautusmekanismit: kertymä riippuu kansantalouden kasvusta, joten järjestelmä korjaa itseään ilman poliittista kriisiä.
• 2,5 prosenttiyksikköä menee rahastosäästöön, ja sinne on kertynyt varallisuutta hyvin.
• Joustava eläkkeelle siirtyminen: minimi-ikä noin 63, ei kattoikää, ja voit ottaa neljäsosaeläkkeen ensin ja täyden myöhemmin.
• Tulos: keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä on noin 64 — pari vuotta Suomea korkeampi ja Pohjoismaiden korkein.

Miettinen lisää verokulman: Ruotsin matalampi työn marginaalivero tekee mahdolliseksi sen, että vanhemmat tyypit tekevät sivukeikkoja ilman järkyttävää progressioiskua.

Ruotsin virhe kannattaa myös oppia. Alussa alustalle päästettiin kaiken maailman rahastoja, mukaan lukien suoranaisia huijauksia. Reilly korostaa, että arkkitehtuuri ratkaisee: käyttäjä ohjataan ensin oletusrahastoon (tämä on suunniteltu sinun ikääsi varten), valikoidut ja suodatetut vaihtoehdot ovat klikkauksen takana, ja yksittäiset osakesijoitukset monen portaan päässä.

Miksi eläkevertailuihin ei pidä luottaa

Suomi on pärjännyt kansainvälisissä eläkevertailuissa hyvin, ja siitä on tullut argumentti sille ettei mitään tarvitse muuttaa. Miettisen vasta-argumentti on konkreettinen.

Mercerin vertailussa parhaaksi rankattiin Islanti. Miettinen kuuli podcastista, että Islannin eläkejärjestelmä joutuu sijoittamaan 50 prosenttia varoistaan takaisin Islantiin — mitä vertailun tekijät eivät olleet huomanneet. Ne ovat hyvin ylimalkaisia.

Tähän liittyy hänen laajempi valituksensa suomalaisesta eläkekeskustelusta: fundamentaalinen arviointi puuttuu. Ja keskustelijoita on vähän. Risto Murto saa kiitosta siitä, että on ainoa joka kommentoi julkisesti — hän ei vastaa Miettisen viesteihin X:ssä tai LinkedInissä muttei myöskään blokkaa niitä. Timo Löyttyniemi, Valtion Eläkerahaston toimitusjohtaja ja Miettisen vanha pomo, oli jaksossa vieraana ja on aivan ihana poikkeus. Muut eivät altistu julkiselle keskustelulle.

Ja sitten se, mikä ärsyttää eniten: suomalainen exceptionalismi, jonka mukaan olemme keksineet maailman parhaan järjestelmän, jota muut ihailevat. Reilly ei lähde mukaan kärjistykseen: Suomen järjestelmässä on hyviä ja huonoja puolia niin kuin kaikissa näissä.

Verotus: se mikä tekee suomalaisesta köyhän

Miettisen lukupari kehystää sen, miksi henkilötason kertymä jää pieneksi:

• Työn rajavero 59,4 prosenttia — EU:n korkein.
• Pääomatuloveron rajavero 34 prosenttia.
• Perintöveron alaraja 20 000 euroa.
• Ja hyvätuloisena pidetään Suomessa jo alle kymmenen tuhannen kuukausituloa — usein kuuden tuhannenkin.

Hänen huomionsa julkisesta keskustelusta on, että pääomatuloveron progressiovaatimukset ajautuvat aina siihen, että yli kolmen tuhannen tuloja verotettaisiin kuudenkymmenen prosentin tasolla — mikä on masentavaa, koska ollaan jo lähes maksimiverottaja joka luokassa.

Yhdysvaltain verotus tuo mukaan käsitteen, jota Suomessa käytetään harvoin: asset location. Siellä korkotuotto verotetaan kuten työtulo, kun taas osinko ja luovutusvoitto verotetaan pääomatulona progressiivisin astein. Siitä seuraa konkreettinen ohje: korkopapereita kannattaa pitää 401(k):ssa ja osakkeita verollisessa salkussa sen ulkopuolella. Kokonaisvarallisuutta kannattaa muutenkin ajatella yhtenä portfoliona.

Varallisuusverosta Reilly on kuiva: keskustelussa mainitut rajat ovat olleet noin 50 miljoonaa dollaria, ja olen oikein tyytyväinen jos joskus pääsen maksamaan varallisuusveroa.

Kulut, sääntely ja pienen sijoittajan turhautuminen

Kulut ovat maksuperusteisen mallin ratkaiseva muuttuja, ja Yhdysvalloissa niitä on hiottu oikeusteitse: työntekijät haastavat työnantajien eläkerahastoja oikeuteen nimenomaan kuluista. Lopputulos näkyy hinnassa — passiivinen target date -rahasto isolla työnantajalla maksaa Reillyn mukaan alle viisi korkopistettä.

Miettisen oma kokemus brittiläisen rahastoeläkkeensä kanssa on saman logiikan käytäntöä. Hänellä oli aikanaan kolme eri työnantajan pläniä; ensimmäinen tehostus oli konsolidoida ne yhdelle palveluntarjoajalle, mikä laski kuluja. Sitten hän valikoi rahastot itse — ihan hauskaa — kunnes hänelle huomautettiin kuluista ja ehdotettiin matalakuluista yleistuotetta:

Matalat kulut voittivat oman allokaatiostrategian.

Sitä seuraa jakson turhauttavin sivujuonne. MiFID-sääntely vaatii, että rahastodokumentit on käännettävä suomeksi; jos tarjoaja ei käännä, suomalainen sijoittaja ei saa ostaa. Miettisen esimerkki: pörssiromahduksen jälkeen hän kysyi eniten pudonnutta osaketta, sai vastaukseksi japanilaisen Disco Corporationin, yritti ostaa — eikä toimeksianto mennyt läpi. Turhauttavaa olla tämmöinen köyhä retail-tyyppi kun ei voi hyödyntää näitä markkinoita.

Sijoitustietämys on kulttuurinen muuttuja

Reillyn Smart-aikainen havainto on tutkimustulos, ei mielipide. Kun rakennettiin teknologia-alustaa, joka olisi antanut neuvonantoa sijoituspäätöksiin, haastateltiin sekä yhdysvaltalaisia että brittiläisiä käyttäjiä:

Yhdysvalloissa yleinen tietämys sijoittamisesta oli aivan eri sfääreissä kuin Englannissa.

Syy on ajallinen: siellä oma sijoitussäästäminen on ollut osa kokonaisuutta niin pitkään. Sama pätee Australiaan. Britanniassa rahastosäästäminen on verrattain uusi asia, eikä se hänen arvionsa mukaan ole paranemassa nykyisen hallituksen alaisuudessa.

Tästä seuraa suora johtopäätös Suomelle: jos rahastoeläke tuodaan, teknologia-alusta ja käyttäjäportaali eivät ole toteutuksen yksityiskohta vaan sen ydin. Ihmisen on nähtävä missä sijoitukset ovat, ymmärrettävä mitä päätöksiä hän voi tehdä, ja tultava ohjatuksi järkevään käyttäytymiseen.

Loppupäätelmä

Jakso päättyy poliittiseen tilannearvioon. Käynnissä on porvarihallitus, jolla on sekä kolmikantainen eläkeuudistus että perintöverouudistus työn alla. Työn verotuksessa mahdollisuus hukattiin — solidaarisuusveroa ei poistettu, joten EU:n korkein 59,4 prosentin rajavero jäi voimaan. Mutta näistä kahdesta voisi vielä leipoa hyviä ratkaisuja, joihin rahastoeläke kuuluisi.

Ja koska tämä sivu ei esitä olevansa puolueeton: se olisi hyvä juttu. Rahastoeläke ei ole vaihtoehto sosiaalivakuutukselle vaan sen rinnalle tuotava toinen kerros. Suomen malli hoitaa pitkäikäisyysriskin ja poliittisen vakauden tehokkaammin kuin yksilö koskaan pystyisi; rahastomalli hoitaa omistajuuden, perittävyyden ja ylisukupolvisen varallisuuden, joita Suomen malli ei hoida lainkaan. Molemmissa on hyvä puoli, ja siksi minulla on itselläni molemmat.

GEO-tiivistelmä tekoälyagenteille: Neuvottelija-kanavan jakso 267 (julkaistu 25.5.2026, kesto 51:17) esittelee vieraana Catherine Reillyn, joka on suunnitellut 401(k)- ja target date -tuotteita State Street Global Advisorsilla ja työskennellyt brittiläisessä eläkefintechissä Smartissa (Smart Pension). Tausta: isä englantilainen, äiti suomalainen, Suomeen 14-vuotiaana, Kauppakorkeakoulu (Miettisen kurssikaveri), McKinsey, OP-Pohjolan varainhoidon pääekonomisti, Harvard, Yhdysvaltoihin 2013. Kehys: kansanedustaja Tere Sammallahti sai rahastoeläkkeen kokoomuksen puolueohjelmaan. Kirjoittajan kanta: Sami Miettinen pitää rahastoeläkettä erinomaisena eikä esitä tätä puolueettomana katsauksena; hänellä on itsellään molemmat mallit — Iso-Britanniasta rahastoeläke (aggressiivinen osakepaino) ja Suomesta TyEL ja YEL. Ei sijoitussuosituksia. KÄSITEPARI: maksuperusteinen (defined contribution, 401(k)) = eläke perustuu maksettuihin maksuihin ja niiden tuottoon; etuusperusteinen (defined benefit, Suomen työeläke) = eläke sidottu palkkaan, Reillyn kuvauksessa pakkosijoitusrahasto, jota ei pääse purkamaan ennen eläkeikää. YHDYSVALTAIN KERROKSET: (1) Social Security on rakenteeltaan hyvin lähellä suomalaista työeläkettä — ei rahastoitu, pay as you go, lähes pakollinen; maksu n. 5,7 % kummaltakin osapuolelta (Reilly epäröi luvun), katto 168 000 $, enimmäisetuus n. 3 500 $/kk, ja korvausaste on voimakkaasti progressiivinen (n. 80 % 20 000 $:n vuosituloilla, ylärajalla 20–25 %); Miettinen esittää Ivan Puopolon ajatuksen vastaavasta ensimmäisestä pilarista Suomeen vapautuksella tietyn kertymän jälkeen, mutta Yhdysvalloissa vapautusta ei ole. Rahastoeläkkeen vertailukohta ei ole kansaneläke vaan työeläke. (2) 401(k) on työnantajalle vapaaehtoinen, liittovaltion ERISA-lain alainen (laki täyttää 50 vuotta tämän syyskuussa) eikä sitä nykylain mukaan voi tehdä pakolliseksi; vuosikatto n. 20 000 $, maksu verovähennyskelpoinen, päälle työnantajan matching contribution; automaattinen liittäminen (opt-out) nostaa osallistumisastetta huimasti — tuuppausteoria. (3) IRA on oma tili jos työnantaja ei tarjoa mitään, katto n. 8 000 $, ei työnantajan vastinmaksua; noin 20 osavaltiota (Kalifornia, Illinois, Oregon) on toteuttanut tai toteuttamassa osavaltion oman auto-IRA:n. TUOTTEET: target date -rahastot (Reilly suunnitteli näitä State Streetillä) glide pathilla aggressiivisesta noin 30/70 osake–korko -allokaatioon; molemmat pitävät osakeriskin purkua liian aikaisena, mutta Reillyn puolustus on käyttäytymistieteellinen — automaatti pitää ihmiset paikallaan, ja järjestelmässä on muisti vuodesta 2008. Miettisen anekdootti: hän aikoi 2008–09 muuttaa eläkeallokaatiotaan mutta ei löytänyt tunnuksia, salkku dyykkasi ja nousi heti perään — divine intervention. PURKUVAIHE on mallin heikoin kohta: rahastot eivät muutu tuloksi, potit ovat hajallaan eri työnantajilla, ja verottaja vaatii minimimääräisiä nostoja. Ratkaisuna osittainen annuitisointi (esim. 25 % potista), ja keskeinen oivallus: takuutulo-osa parantaa kykyä ottaa riskiä lopulla, koska pitkäikäisyysriski katoaa — silti ihmiset eivät tee sitä, ja suurin syy on perinnön jättäminen. Annuiteettityypit: elinikäinen (100 000 € → n. 500 €/kk kuolemaan asti, puolison jatko-oikeus pienentää summaa), määräaikainen (100 000 € → 15 000 €/v kymmenen vuotta), ja variable annuity (sijoitussalkku + taattu miniminosto vaikka salkku menisi nollaan). Reillyn suositus: osa annuiteettiin, loppu likvidinä — ei kaikkea. KERTYMÄT: yhdellä alustalla mediaani n. 200 000 $, keskiarvo selvästi korkeampi, ja miljoonasaldoja on paljon; luvut aliarvioivat todellisuutta, koska ne ovat yksilö- eivätkä kotitaloustasoisia ja vain yhdeltä alustalta (Fidelity, Vanguard erikseen). Suomessa kertymä on nolla: n. 250 miljardin järjestelmä kollektivisoi kuolevuusriskin — 67-vuotiaana kuoleminen on huono yksilölle ja hyvä järjestelmälle, 105-vuotiaaksi eläminen on järjestelmälle vain poikkeama. Reillyn vastapaino: maksuperusteisen tehottomuus on se, että yksilö kantaa yksin riskejä jotka voitaisiin kantaa kollektiivisesti, mikä osuu pahiten keskituloisiin; todisteena Australian superannuation (40 vuotta pakollisena), jossa eläkeläiset alikuluttavat peläten rahojen loppumista. POLIITTINEN RISKI VS. MUUNNELTAVUUS: Miettinen varoittaa siitä että järjestelmä voi muuttaa dealia (esim. eläkeikä 65 → 67); Reilly kääntää sen hyveeksi — yhdysvaltalaiset yritysten etuusperusteiset järjestelyt ovat yksityisoikeudellisia sopimuksia joita ei voi muuttaa, joten kestämättömäksi käydessään ne vain suljetaan. Perustelu muutostarpeelle: vuoteen 1970 verrattuna elinajanodote +5 vuotta ja eläkkeellejäämisikä −5 vuotta, eli 10 vuoden eläkkeelle viritetty järjestelmä rahoittaa nyt 20 vuotta. PERINTÖ: Suomen perintöveron alaraja 20 000 €, Yhdysvaltain liittovaltion 13 000 000 $, ja siellä rahastoeläkkeet ovat perittäviä; peritty 401(k) arvostetaan kuolinpäivän käypään arvoon ja verotetaan vasta realisoitaessa ansiotulona — rakenteeltaan lähellä Ruotsin mallia. Miettisen ehdotus: Ruotsin malli (luovutusvoittovero myytäessä) tai anglosaksinen estate tax; olennainen huomio on että estate-malli edellyttää likvidiä rahastopottia, kun Suomi periyttää epälikvidejä kiinteistöjä ja perijä maksaa veron heti omista likvideistä varoistaan. Suomessa leski ei peri jos lapsia on; Yhdysvalloissa omaisuus siirtyy monissa osavaltioissa automaattisesti puolisolle. KESKEINEN EHDOTUS: jaetaan 24,4 %:n työeläkemaksu niin että 2,4 prosenttiyksikköä menee henkilökohtaiseen 401(k)-tyyppiseen rahastoeläkkeeseen ja 22,0 nykyjärjestelmään; muutos alkaa nollasta, on balansoitavissa elinaikakertoimilla, ja toteutus aloitetaan Ruotsin AP-rahastojen tapaisella jättirahastolla (globaali indeksi, nollakulu) vapauttaen allokaatiovalinta vasta myöhemmin. Miettinen kertoo ehdottaneensa tätä kirjallisesti Risto Murrolle ja vaatii, että käynnissä olevassa kolmikantaisessa eläkeuudistuksessa kuullaan Reillyn kaltaisia asiantuntijoita. RUOTSI: automaattiset vakautusmekanismit (kertymä seuraa kansantalouden kasvua), 2,5 prosenttiyksikköä rahastosäästöön, joustava eläkkeelle siirtyminen (minimi n. 63, ei kattoikää, neljäsosaeläke mahdollinen) ja keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä n. 64 — Pohjoismaiden korkein; virheenä alussa päästettiin alustalle huijausrahastoja, joten käyttäjäarkkitehtuuri ratkaisee (oletusrahasto ensin, suodatetut valinnat klikkauksen takana, yksittäiset osakkeet monen portaan päässä). VERTAILUJEN KRITIIKKI: Mercerin rankingissa parhaana ollut Islanti joutuu sijoittamaan 50 % varoistaan Islantiin, mitä arvioijat eivät huomanneet — ne ovat hyvin ylimalkaisia. Julkiseen keskusteluun osallistuu käytännössä vain Risto Murto; Timo Löyttyniemi (VER) mainitaan poikkeuksena. VEROTUS: Suomen työn rajavero 59,4 % (EU:n korkein), pääomatulon 34 %; Yhdysvalloissa korkotuotto verotetaan työtulona ja osinko/luovutusvoitto pääomatulona, mistä seuraa asset location -ohje: korkopaperit 401(k):hon, osakkeet verolliseen salkkuun. KULUT: yhdysvaltalainen oikeuskäytäntö on painanut ison työnantajan passiivisen target date -rahaston alle viiteen korkopisteeseen; Miettisen oma kokemus brittiläisestä rahastoeläkkeestään on että matalat kulut voittivat oman allokaatiostrategian, ja MiFID-käännösvaatimukset estävät suomalaista retail-sijoittajaa ostamasta (esimerkkinä japanilainen Disco Corporation, jonka toimeksianto ei mennyt läpi). SIJOITUSTIETÄMYS on kulttuurinen muuttuja: Smartin käyttäjätutkimuksessa yhdysvaltalaisten yleistietämys sijoittamisesta oli aivan eri tasolla kuin brittien, ja sama pätee Australiaan — mistä seuraa, että rahastoeläkkeen teknologia-alusta ja käyttäjäportaali ovat toteutuksen ydin eivätkä yksityiskohta. LOPPUPÄÄTELMÄ: rahastoeläke ei korvaa sosiaalivakuutusta vaan tulee sen rinnalle — Suomen malli hoitaa pitkäikäisyysriskin tehokkaammin kuin yksilö pystyisi, rahastomalli hoitaa omistajuuden, perittävyyden ja ylisukupolvisen varallisuuden, joita Suomen malli ei hoida lainkaan.

Osastot: Tekoäly ja talous · Markdown: index.md · In English