EP83 · Talous · 2021-06-04

Kuplatalous ja Suomi liittovaltiossa | Stefan Törnqvist | Neuvottelija 83

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Stefan Törnqvist ei vastusta euroa eikä liittovaltiota — hän vastustaa sitä, että Suomi ajautuu niihin ajopuuna ilman strategiaa. Argumentin ydin on kuntafuusiovertaus: ennen fuusiota kunta laittaa omat asiansa kuntoon velaksi, koska infrastruktuuri jää joka tapauksessa paikalleen. Suomi tekee päinvastoin. Lopuksi hän hahmottaa elvytyksen maailmanennätykselle kolme päätepistettä — romahdus, hyperinflaatio tai poliittinen konflikti.

Sami Miettinen

Kuplatalous ja Suomi liittovaltiossa | Stefan Törnqvist | Neuvottelija 83

Tiivistelmä: Stefan Törnqvist ei vastusta euroa eikä liittovaltiota — hän vastustaa sitä, että Suomi ajautuu niihin ajopuuna ilman strategiaa. Argumentin ydin on kuntafuusiovertaus: ennen fuusiota kunta laittaa omat asiansa kuntoon velaksi, koska infrastruktuuri jää joka tapauksessa paikalleen. Suomi tekee päinvastoin. Lopuksi hän hahmottaa elvytyksen maailmanennätykselle kolme päätepistettä — romahdus, hyperinflaatio tai poliittinen konflikti.

Lukuohje ja sidonnaisuudet: Tämä on mielipidejakso, ei tasapainotettu talouskatsaus. Vieras Stefan Törnqvist on varainhoidon ammattilainen ja pitkän linjan eurokriitikko — isäntä kutsuu häntä leikillään “alkuperäiseksi Dr. Doomiksi” — ja hän oli nauhoitushetkellä kokoomuksen kuntavaaliehdokkaana Kirkkonummella, mikä näkyy jakson loppupuolen kunnallispoliittisissa teemoissa. Isäntä ei ole tässä ulkopuolinen haastattelija: Miettinen ja Törnqvist kirjoittivat yhdessä vuoden 2014 euron tulevaisuutta käsitelleen kirjan Vesa Kanniaisen kokoamassa ryhmässä ja olivat molemmat mukana kesän 2020 elvytyspakettia kritisoineessa ryhmässä. Kyseessä on siis kahden samanmielisen keskustelu, ja jakso kannattaa lukea sellaisena. Nauhoitettu toukokuun lopulla 2021, ja kaikki tulevaisuutta koskeva on ennuste, joka on tehty silloin — erityisesti inflaatioarvio, jonka Törnqvist itse merkitsee epävarmaksi.

Argumentti, jonka ympärille kaikki muu kiertyy

Jakson voi tiivistää yhteen vertauskuvaan, ja Törnqvist esittää sen jo seitsemännellä minuutilla.

Jokainen kunnanjohtaja tietää sen, että ennen kuntafuusiota pistetään oman kunnan asiat kuntoon. Koulut kuntoon, pyörätiet, kaikki laitetaan viimeisen päälle heti velaksi. Ja sitten toisen kunnan asukkaat saa osallistua maksuihin.

Ja mitä Suomi tekee sen sijaan:

Nyt me säästämme itsemme hengiltä. Ajamme huonoilla teillä ja jotenkin tuntuu, että rahaa ei ole mihinkään. Hometta joka koulussa. Samanaikaisesti kun esimerkiksi Etelä-Eurooppa ja Italia jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Johtopäätös, jonka hän vetää siitä, on jakson kiistanalaisin väite:

Joka tapauksessa velkaunioniin ei kannata lähteä vähävelkaisena ja varakkaana, vaan pitäisi olla mieluummin sitten vaikka Rovaniemellä metrot ja kaikki maantiet moottoriteiksi ja lisäraiteita ja lisäinfratunneli Ruotsiin ja Tallinnaan. Koska infrastruktuuri jää tänne ihan varmasti. Kukaan ei vie moottoritietä Suomesta minnekään. Se pysyy täällä.

Tämä on peliteoreettinen argumentti, ei moraalinen. Sen ehto on, että liittovaltio todella tulee — ja sitä ehtoa hän käsittelee erikseen.

Miksi euroalue ei koskaan toiminut

Törnqvistin lähtökohta on vakiintunut taloustieteellinen käsite, ei mielipide:

Euroalue ei ole koskaan ollut optimaalinen valuutta-alue. Mikä tarkoittaa sitä, että olisi vaatinut erinomaisen suuria ponnistuksia kaikilta valtioilta jotenkin pyrkiä pääsemään kohti tätä yhteistä samanlaista inflaatio- ja talouskasvuympäristöä, liike-elämän rakennetta. Mutta näinhän ei käynyt.

Hänen kuvauksensa siitä, mitä sen sijaan tapahtui, on kaksiosainen. Saksa nosti kilpailukykyään Hartz-reformeilla; Etelä-Eurooppa jatkoi entiseen malliin. Italian liirassa oli aikanaan “aika paljon nollia — jokainen oli vähän miljonääri Italiassa, koska inflaatio oli pyörinyt.”

Ja lopputulos:

Euro ei vahvistunut niin paljon kuin Saksalle olisi pitänyt tapahtua, eikä heikentynyt niin paljon kuin Italialle tai Suomelle olisi pitänyt tapahtua.

Suomen oma esimerkki on hänen henkilökohtainen herätyksensä: maa ylikuumeni 2007–2008, teollisuus pyöri täysillä, kustannustasot nousivat liian korkealle ja julkinen sektori paisui. “Sitten ei voitu devalvoida, niin kuin historiassa aina pystyttiin. Kelluva valuutta olisi hoitanut tämän.”

Ratkaisevaa on, mitä hän ei sano. Hän ei vaadi eroa:

Minua on pidetty hirveän eurokriitikkona. Itse asiassa euro minulle hyvin sopii, mutta silloin meidän pitäisi mukautua siihen. Eli meidän täytyy synnyttää joustoja kulutasoon, sekä työelämään että polttoaineiden hintoihin ja veroihin.

Sama koskee liittovaltiota: “sekin kyllä mulle sopii erinomaisen hyvin. Mutta jos semmoiseen ollaan menossa, niin meillä on ollut erinomaisen tyhmä strategia.”

Se on jakson koko rakenne: vastustuksen kohde ei ole päämäärä vaan strategian puute.

Vuoden 2014 kirja ja Nordland

Taustaa avataan jonkin verran. Vesa Kanniainen kokosi ryhmän, jossa oli mukana Tuomas Malinen, Elina Valtonen (silloin Liberan tutkimusjohtaja) ja kaksi markkinaihmistä — Törnqvist ja Miettinen — muiden ollessa valtiotieteen tai taloustieteen tohtoreita.

Miettisen oma kontribuutio oli EQ2-malli, jossa kaikki euromaat ottaisivat rinnakkaisvaluutan ja eurosta tehtäisiin korimääritelmä. “Ja sitä mä olen sen jälkeen paasannut” — aihe, jota hän on käsitellyt myöhemmin omassa jaksossaan euron ECU2-mallista ja Hamiltonin hetkestä.

Törnqvistin panos oli Nordland-skenaario — vastaus kysymykseen siitä, miltä liittovaltio näyttäisi, jos siihen mentäisiin. Hän ei muistele sitä yksityiskohdittain vaan palaa siihen, mitä hän kirjan jälkeen jäi kaipaamaan:

Se, mitä olen tässä ennen kaikkea kaivannut, on strategiaa — että mitkä meidän tavoitteemme ovat.

Ja jakson surullisin yksityiskohta on se, miten kirjan vastaanotto meni:

Se jälkipeli, että oli kolme salia täyttä siellä Economicumissa. Se kiinnosti hirveästi, nämä visiot. Mutta sitten kun se lääke ei oikein maistunut, mitä me sanottiin — että tässä on aika loogisia lopputulemia — niin sitten se keskustelu kuoli.

Elvytyspaketti: mistä siinä oli kyse

Vuoden 2020 elvytyspakettia vastustanut ryhmä oli näkyvimmin Tuomas Malisen ja Eija-Riitta Korholan nimissä; Miettinen kuvaa itseään ja Törnqvistiä siinä “rivisotilaiksi”. Aihetta on käsitelty Neuvottelijassa laajemminkin — elpymisrahastosta ja tulonsiirroista sekä eduskuntakäsittelystä itsestään.

Törnqvistin kritiikki on kaksitasoinen. Ensimmäinen taso on tekninen:

Koronakriisi oli liian hyvä kriisi hukattavaksi poliittisilta päättäjiltä. Ja korona edellä synnytettiin ajatus tästä elvytysrahastosta. No ongelma on se, että se ei liity koronaan mitenkään, koska rahat tulee vasta sitten, kun korona on ohi ja talous on elpynyt. Ja sitten elvytysrahasto se ei elvytä myöskään juurikaan, vaan rahat menee ihan muuhun.

Toinen taso on menettelyllinen, ja se on hänelle tärkeämpi:

Minkä takia tätä vastustin on se, että se on taas askel kohti liittovaltiota. Ja mun mielestä olisi syytä sitten todeta rehellisesti, että tavoitteena on synnyttää liittovaltio yhteisillä veloilla, yhteisellä budjetilla, ja olla rehellinen sitten äänestäjäkohtaan. Mutta kun toisella kädellä sanoo, että liittovaltio ei missään nimessä, mutta sitten vaan tapahtuu jatkuvasti asioita.

Ja hänen kuvauksensa suunnasta:

Kun tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, niin mikään ei ole pyhää, mutta suunta aina on kohti suurempaa yhteisvastuuta ja suurempaa liittovaltiorakennetta. Vastustan sitä, että tätä ei avoimesti sanota. Jos avoimesti sanotaan, että nyt mennään liittovaltioon, niin fine — mutta sen pitää olla rehellinen tavoite ja ankkuroitu kansaan.

Oliko kritiikki liian repivää? Yleisökysymys esitti, että lopputulos oli “persut vastaan muu eduskunta”. Törnqvist on “suurin piirtein samaa mieltä”, mutta erittelee: persuilla oli helppo tilanne, koska he olivat pakettia vastaan, kun taas keskustalla ja kokoomuksella rivit rakoilivat, koska molemmissa on federalisteja, jotka ajavat liittovaltiota avoimestikin. Hän lisää oman puolueensa osalta suoran havainnon: “Kokoomuksesta nyt ei löydy oikein EU-kriittisiä.”

Ja hän tekee erottelun, joka on jakson kannalta olennainen:

Tämä rauhan ja vapaakaupan unioni on eri asia kuin tämä eurovaluutta, joka synnyttää nämä jännitteet.

Miettisen oma arvio hankkeesta on prosessuaalinen, ei poliittinen: “mun mielestä tämän johdosta keskustelun laatu parani” — nimenomaan siksi, että perussopimuksen artiklat 125 ja 310 käytiin läpi selkeästi. Hänen johtopäätöksensä on maltillinen: paketti hyväksyttiin siitä huolimatta, “mutta kuitenkin paremmin tiedoin.”

Kertaluonteisuudesta kumpikaan ei ole vakuuttunut. Paketti oli nauhoitushetkellä kasvanut 750 miljardista joidenkin arvioiden mukaan yli 800 miljardiin. Törnqvistin kommentti:

Nämä tähänkin mennessä tehdyt vakausrahastot ja mitä nyt on syntynyt vuosien saatossa — ne ovat aina olleet ainutkertaisia. Sitten tuleeko seuraavaksi uusi juttu tai sama juttu uudella nimellä, ja varmasti tulee lisää.

Voiko liittovaltiovelan vain monetisoida?

Tämä on jakson analyyttisesti kiinnostavin kohta, ja se tulee Toni Vuoriselta, joka oli kaksoisvaluuttamallien kannattaja mutta vaihtoi juuri ennen äänestystä kannattamaan elvytyspakettia. Hänen kysymyksensä on tarkka: eikö tämä velka ole hyvin helppo monetisoida?

Kysymyksen skenaario menee näin: koko 750 miljardin ohjelman alla luotu liittovaltiovelka ostetaan välittömästi EKP:n taseeseen ja sen lainaehdot muutetaan perpetuaaliksi nollakoroksi. Sen jälkeen “tämä ydinpommi on tavallaan purettu” ja kaikki kansallisetkin velat voidaan siirtää samaan kuolemantähteen.

Törnqvistin vastaus on kolmiosainen.

Ensin alkuperä: hän kuuli ajatuksen ensimmäistä kertaa Elina Valtoselta, jonka mukaan “se varmaan tajutaan joissakin EKP:n syvimmissä syövereissä.”

Sitten tekninen myöntö — ja se on täysi:

Keskuspankit voivat tehdä ihmeellisiä asioita, ja jos ei ole ulkopuolisia vastapuolia, niin vielä ihmeellisempiä asioita.

Ja kontrasti, joka tekee siitä konkreettisen: sama velka eläkejärjestelmän sijoituksena tai pankin tasesijoituksena ei toimisi, koska nollakorkoisen perpetuaalin käypä arvo on alhainen ja se on kirjattava mark to market. Keskuspankilla ei ole sitä rajoitetta.

Kolmas osa on raja, ja se on hänen varsinainen vastauksensa:

Tiettyyn määrään saakka voi monetisoida, eli tiettyyn rajaan saakka, mutta ei loputtomiin. — Joo, mutta se ei saa jäädä putki päälle. Eli että jatkuvasti tulee uutta ja uutta ja uutta, koska kyllä jossain vaiheessa luottamus menee sitten rahajärjestelmään.

Ja hän tuo kuvan siitä, miltä luottamuksen menetys näyttää. Nuorena hän kävi ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa ja huomasi kaksi asiaa: kadulla sai paljon paremman valuuttakurssin kuin pankissa, ja “rahalla ei oikein pystynyt mitään tekemään.”

Me ostettiin kioski kavereiden kanssa, ennen kuin me tultiin kotiin. Ei ne oikein olleet edes iloisen näköisiä siinä kioskissa.

Anekdootti on kevyt, mutta sen kohta on vakava: rahan arvo ei ole numero vaan luottamus, ja se voi kadota ennen kuin numero muuttuu.

Vaihtoehto: velkaleikkaukset — ja miksi ne harmittaisivat

Miettinen tuo esiin hardball-vaihtoehdon, jota Elina Valtonen ja Juhana Vartiainen ovat kannattaneet: velkaleikkausregiimi ja aito no bailout sen sijaan, että kaikki laitetaan pehmeänä yhteisvelkana liittovaltioon. Eikö olisi parempi jossain vaiheessa vain tunnustaa tosiasiat ja leikata vaikka Italian velkoja?

Törnqvistin vastaus alkaa vitsillä — “meillä on ihan oikea nimi jo EKP:lle, Euroopan kökköpankki tai European Crap Bank, eli kaikki roskalainat on jo siinä taseessa” — mutta kääntyy takaisin kuntafuusioargumenttiin:

Minua harmittaisi suunnattomasti se, että Suomelta tullaan leikkaamaan niin vähän näitä velkoja. Me ollaan aina tämä mallioppilas ja maksamassa kaikille muille. Jos on tämmöisessä porukassa, niin kannattaisi velkaantua, ja sitten meiltäkin leikkaantuisi vähän noita — koska infrastruktuuri jää tänne.

Mutta hän vetää rajan, ja se on tärkeä, koska ilman sitä koko argumentti olisi kehotus tuhlata:

Termi oleskeluyhteiskunta on, kuten jaksossa todetaan, Sauli Niinistön uudenvuodenpuheestaan 2013.

Ja sitten Miettinen tekee jyvitysargumentin, joka on jakson kylmäverisin ajatus. Jos koronapaketin jakokriteeri on BKT, ja Viro ja Unkari saavat paljon tukia, koska heillä on pieni julkinen sektori, niin:

Onko tämä meidän obsessio nostaa tätä BKT:tä — niin me nähdään julkisen kulutusmenon kautta — itse asiassa vähän huono, koska me joudutaan maksamaan siitä ne tulonsiirrot noille tämän liittovaltion kautta.

Törnqvist ei tartu jyvityslogiikkaan sellaisenaan vaan kääntää sen tuottavuuskysymykseksi: “liian suuri julkinen sektori ei kyllä yleensä ole ollut hyväksi — ja varsinkaan, jos se on tuottamatonta.”

Ja summaa:

Tämä sana strategia puuttuu meiltä. Me ajopuuna olemme pikkuhiljaa menossa tähän liittovaltioon.

EKP ja Fed: yksi mittari vai kaksi

Miettinen kysyy keskuspankkien mandaateista: EKP:llä alle kaksi prosenttia inflaatiota, Yhdysvalloissa keskimäärin kaksi prosenttia ja tuplamandaattina työllisyys. Kumpi on parempi?

Törnqvist on selvästi Fedin mallin kannalla, ja perustelu on käytännöllinen:

Kun on kaksi muuttujaa, niin se sallii keskuspankille enemmän terveen perusjärjen käyttöä. Ei tarvitse yhtä numeroa tuijottaa ja reagoida sen mukaan, vaan jos on inflaatio vähän korkeampi samaan aikaan kun työttömyys on vielä korkeammalla, niin ei tarvitse heti lähteä jarruttamaan.

Ja tästä seuraa laajempi vertailu, jonka Miettinen aloittaa: Yhdysvalloissa ei tarvitse murehtia, mitä Texasissa tai Kaliforniassa tapahtuu, kun taas EKP:llä on erilliset valtiot, jotka eivät muodosta optimaalista valuutta-aluetta.

Törnqvistin vastaus tunnustaa vasta-argumentin ja kumoaa sen:

Kysymys kuuluu, että miten sitten Yhdysvalloissa — onhan siellä Rust Belt ja onhan siellä paljon alueita, joissa on ollut ongelmia. Mutta Yhdysvalloissa keskimäärin muutetaan valtiosta toiseen. Ne puhuvat samaa kieltä ja kulttuuri on suurin piirtein samanlainen. Täältä on vaikea muuttaa Kreikkaan, ja päinvastoin, koska me puhumme eri kieliä ja systeemi on ihan erilainen eri maissa.

Ja sitten tulee jakson terävin institutionaalinen havainto, Miettisen esittämänä: myös EU:lla on periaatteessa no bailout -sääntö — “ideahan oli se, ettei kenenkään pitäisi joutua vastaamaan toisen valtion velasta” — mutta artiklat 125, 124 ja 310 ovat kuluneet käytössä. Törnqvist:

Se lähti aikoinaan Kreikasta liikkeelle, kun ruvettiin vääntämään. Ja sitten pikkuhiljaa ollaan kyllä tehty aika paljonkin asioita, jotka ovat sääntöjen vastaisia tai sääntöjen rajalla. En ole juristi, mutta juristit ovat keksineet sitten näitä porsaanreikiä.

Miettinen vie sen loppuun asti — ja tämä on se kohta, jossa “toimiihan se jenkeissäkin” -vertaus hajoaa:

Meidän rakenne ei ole lähelläkään Amerikan liittoa, mihin me mennään. — Siellä otetaan yhteisvelkaa, bailataan osavaltioita, ei kuluteta liittovaltiotasolla budjettia kansalaisille vaan se menee aina osavaltioiden kautta. Tämä puuttuu täysin visiosta, mikä se liittovaltio on.

Huom.: Yhdysvaltain osavaltiot eivät takaa toistensa velkoja eikä liittovaltio pelasta niitä — juuri se on Miettisen pointti. Muotoilu jaksossa on nopea, mutta argumentti on, että EU rakentaa päinvastoin kuin malli, johon se vetoaa.

Neljä ryhmää, neljä syytä olla tyytyväinen

Kysyttäessä, miksi keskustelu ei etene, Törnqvist antaa vastauksen, joka on jakson analyyttisesti hedelmällisin: euro tyydyttää jokaista suomalaista intressiryhmää eri syystä.

Ja siitä seuraa hänen sopeutusennusteensa:

Me joudumme synnyttämään joustoja myös palkkoihin alaspäin. Tai sitten jos ei käy niin, että Saksa jostain syystä inflatoisi. Saksa on sen verran kova valtio olemaan kilpailukykyinen — saksalaiset osaavat säästää. En usko, että suomalaiset ovat ihan yhtä hyviä. Siinä mielessä me joudumme tämän karvaan kalkin nielemään.

Eikä hän jätä sitä palkkoihin: “palkat joutuvat syyniin, mutta myös kaikki muut kulut” — sähköverot, dieselin hinta. Konkreettinen esimerkki on latvialainen rekkayrittäjä, joka tankkaa paljon halvempaa polttoainetta kuin suomalainen kilpailijansa.

Sama logiikka kulkee jakson läpi myös toisin päin: kilpailukykyä ei hänen mukaansa katsota Suomessa tarpeeksi laajasti. “Kaikki on aina heti katsomassa palkkapuolta. Mutta meillä on myös ihan logistiikka” — dieselin hinta, sähkövero, kiinteistövero, kaikki se, mikä vaikuttaa siihen, “missä tehtaat sijaitsee.”

Kirkkonummi: sama argumentti kunnan mitassa

Jakson kunnallispoliittinen osa ei ole irrallinen — se on sama ajatus pienemmässä mittakaavassa. Törnqvist nimeää kolme syytä lähteä ehdolle.

Tiet. “Meidän tiet, pyörätiet, infrastruktuuri on niin kauheassa kunnossa. Ja jos me sanotaan, että tämä on sivistysvaltio, niin meillä pitäisi olla paremmat tiet kuin entisessä itäblokissa.” Todiste on omakohtainen: hän ajoi autolla Sarajevosta itäblokin läpi Suomeen — “ja huonoimmat tiet tuli vastaan Kirkkonummella. Totesin, että shit. Jotain pitäisi tehdä.”

Kaavoitus. Tiivis ja korkea rakentaminen on hänestä perusteltua aseman lähellä, mutta “jos on joku juttu Kirkkonummella, niin meillä on tilaa” — pitäisi olla mahdollista asua omakotitalossa niin, että “autot, lapset ja grilli mahtuu pihaan.”

Rakentamisen taso. Tässä on jakson vahvin kuva:

Meillä on hometta kaikissa kouluissa suurin piirtein, mutta meillä on valtavan hieno kirjasto vastarakennettu. — Kouluissa ei pidä olla hometta, mutta ei niiden tarvitse olla luksusta myöskään.

Kuparinen kirjasto homekoulujen keskellä on sama virhe kuin mallioppilaan säästäminen velkaunionissa: resurssi menee näyttävään eikä siihen, joka jää.

Inflaatio, kupla ja kolme päätepistettä

Ennuste, joka on merkittävä juuri siksi, että se on ennuste. Kesäkuussa 2021 Yhdysvalloista oli saatu ensimmäisiä neljän prosentin vuosinousuja ja euroalueellakin oli miesmuistiin menty yli kahden. Törnqvistin arvio silloin:

Inflaatio tällä hetkellä tuntuu aika tilapäiseltä, kun maailma on ollut kiinni koronan takia. Sitten meillä on pullonkauloja — autoja on vaikea valmistaa ilman mikrosiruja tai taustapeiliä. — Meillä on pullonkauloja, jotka tilapäisesti näkyvät inflaatiossa, mitkä ekonomistit eivät oikein usko, että olisi kovin pysyvää, ja jää nähtäväksi.

Tämä oli kesäkuun 2021 valtavirtanäkemys, ja Törnqvist merkitsee sen itse epävarmaksi (“jää nähtäväksi”). Se ei kuitenkaan ole hänen varsinainen väitteensä — se tulee heti perään.

Varsinainen väite on rakenteellinen, ei suhdanteellinen:

Suuri kuva on se, että elvytyksen maailmanennätys on aiheuttanut kuplien maailmanennätyksen. Ja kupla on tässä niin sanotussa riskittömässä korossa, joka ensin muuttui korottomaksi riskiksi ja nyt on takuuvarma tappio — kun korko on negatiivinen, niin varmasti sataprosenttisesti häviät sillä rahaa.

Ja mekanismi, jolla se leviää:

Tämä on ajanut sitten kuplan kaikkialle muualle, missä hinnoitellaan kiinteistöt, osakkeet, kaikki muut, junk bondit — hinnoitellaan diskonttaamalla. Kun on negatiivinen diskonttokorko, niin puuttuu gravitaatio systeemistä, ja meillä on aivan valtavat käyvät arvot joka puolella.

Kolme mahdollista päätepistettä, hänen omalla jäsennyksellään:

Mittari, jolla hän kuplan kokoa arvioi, on Shillerin PE — suhdannekäyrällä oikaistu P/E, joka lasketaan keskiarvona yli syklin, “siinä mielessä suhdanneneutraali”. Ja hänen lukemansa on maltillisempi kuin retoriikka antaisi olettaa:

Shillerin PE:n mukaan meillä ei ole vielä kuplien maailmanennätys. Me ollaan yli vuoden 1929 tason, mutta me ollaan vielä alle tammikuun 2000 tason, jolloin meillä oli teknokupla ja Shillerin PE oli 44. Nyt se on jotain luokkaa 38.

Tämä on jakson rehellisin kohta: doom-vieras antaa luvun, joka rajaa hänen omaa väitettään.

Ja Miettinen tekee saman: “voi olla, että minä vielä jatkan minun ETF-ruokkimista. Tietyllä tavalla olen ollut kyllä perusoptimisti — olin viime maaliskuussa kyllä heikot hetket ja menin hetkellisesti shortiksi. Kyllä tämä long-strategia on tässä toiminut, mutta niin kuin sanoit, riskitasot kyllä kasvaa.”

Digitaalinen keskuspankkiraha ja pankkien tulevaisuus

Törnqvist nostaa itse esiin aiheen, jota hän pitää seuraavana isona kysymyksenä:

Se ei ole luottokortti, vaan idea on se, että periaatteessa meillä jokaisella voi olla tili keskuspankissa ja pankkeja ei tarvitakaan. Eli jos nyt me ollaan tässä tuettu pankkeja, pikkuhiljaa saatu niitä vakavaraisiksi — onkohan sitten seuraava ajatus keskuspankille, että lopetetaan pankkijärjestelmä? En tiedä. Siitä on syytä pohtia.

Miettinen kytkee sen aiempaan jaksoonsa Tuomas Malisen kanssa ja lisää kaksi seurausta. Insentiivi: “keskuspankki voi kaapata sen talletusmarkkinan itselleen.” Ja allokaatio-ongelma:

Eihän se osaa allokoida, koska ei Gosbankkikaan siellä Neuvostoliitossa osannut sitä pääomaa allokoida. Talous on liian dynaaminen keskussuunnittelijan, pankkivirkailijan allokaatiopäätöksille.

Törnqvistin vastaus on jakson sarkastisin hetki: kadunkuvassa Brysselissä on “aika isot propagandajulisteet”, ja “siinä mielessä uskon kyllä, että Brysselistä käsin pystytään yksityiskohtaisesti Euroopan tulevaisuutta suunnittelemaan.”

Hänen oma toiveensa on suunnanmuutos taaksepäin:

Mieluummin meidän pitäisi palata pari askelta taaksepäin tähän rauhan ja vapaakaupan unioniin, koska se on se, mikä mielestäni on EU:n paras puoli. Sitten meidän pitäisi antaa valtioiden, maiden ja kansojen jatkaa kilpailuaan keskenään.

Onko paluuta?

Miettinen ei usko: “nyt tämä liittovaltio on mennyt jo niin pitkälle, että aika hankala sitä on enää vastustaa.” Törnqvist myöntää sen, mutta muotoilee sen henkilökysymykseksi:

Nykyiset poliitikot ovat jo niin syvällä tässä projektissa mukana, että tarvitaan uusia poliitikkoja, jos tätä suuntaa halutaan kääntää.

Ja hän huomauttaa, että uusia poliitikkoja kyllä tulee — “joka puolella on vähän näitä uusia puolueita, äärioikealla yleensä tai äärivasemmalla, joiden kannatus nousee.”

Italia toimii hänelle esimerkkinä, ja kohta on ironinen: Mario Draghilla oli nauhoitushetkellä vaikeuksia saada aikaan suunnitelmia siitä, miten elvytysrahastosta tulevat rahat käytetään.

Jos tulee 200 miljardia, niin on vaikea poliittisten ongelmien takia käyttää rahaa. Mutta se osoittaa vain sen, että jos itse joutuisi joskus myös maksamaan jotakin, niin se vasta vaikeaa siellä olisi.

Miettinen esittää, että ulospääsy on nyt vaikeampaa, koska tehtiin 40 vuoden yhteisvelkamekanismi, ja Törnqvist vahvistaa sen tarkoitukselliseksi: “tämä elvytyspaketti on myös hidaste lähdölle, eli sekin on selkeästi sen poliittinen tavoite.”

Mutta hän ei pidä sitä lopullisena — ja tässä hän kääntää oman argumenttinsa auki viimeisen kerran:

Toisaalta kyllähän parlamentit ympäri maailmaa tekevät ihmeellisiä päätöksiä: julistaa sotia, tekee rauhansopimuksia. Eikä kaikkia velkoja aina tarvitse maksaa, kuten Kreikassa huomattiin. Argentiina taitaa olla, kuinka monessa valtion konkurssissa siellä on nyt menossa.

Ja aivan viimeinen ajatus on se, mihin koko jakson argumentti tiivistyy:

Suomi on aina sen tehnyt. Siitä me muistetaan ja tunnetaan. Sen takia meidän pitäisi olla erinomaisen varovaisia, mitä lupaamme — koska me pidämme aina sen, mitä me ollaan luvattu.

Mitä tästä kannattaa muistaa

• Törnqvist ei vastusta euroa eikä liittovaltiota — hän vastustaa niihin ajautumista ilman strategiaa. Sekaannus tähän tekee koko jaksosta lukukelvottoman.
• Kuntafuusiovertaus on argumentin ydin: ennen fuusiota kunta laittaa asiansa kuntoon velaksi, koska infrastruktuuri jää paikalleen. Suomi tekee päinvastoin.
• Hän vetää rajan syömävelan ja infravelan välille — jälkimmäisestä jää jotain, edellisestä ei.
• Euroalue ei ole optimaalinen valuutta-alue: Saksa nosti kilpailukykyään Hartz-reformeilla, Etelä-Eurooppa ei, ja euro asettui väärään kohtaan molemmille.
• Suomen 2007–2008 ylikuumeneminen ilman devalvaatiomahdollisuutta oli hänen henkilökohtainen herätyksensä.
• Elvytyspaketin kritiikki on kaksitasoinen: paketti ei teknisesti liity koronaan, ja menettelyllisesti se on askel liittovaltioon, jota ei sanota ääneen.
• Monetisointi on mahdollista rajaan asti — keskuspankki ei kirjaa mark to market, mutta “se ei saa jäädä putki päälle”.
• Neuvostoliiton kioskianekdootti on kuva siitä, miten rahan arvo katoaa ennen kuin numero muuttuu.
• Fedin tuplamandaatti on hänestä parempi kuin EKP:n yksi luku, koska kaksi muuttujaa sallii tervettä järkeä.
• USA on toimivampi rahaliitto liikkuvuuden, kielen ja kulttuurin vuoksi — ja EU rakentaa yhteisvelkaa juuri toisin kuin malli, johon vedotaan.
• Euro tyydyttää neljää suomalaista ryhmää neljästä eri syystä — siksi keskustelu ei etene.
• Kolme päätepistettä elvytykselle: romahdus, hyperinflaatio tai poliittinen konflikti.
• Shillerin PE oli nauhoitushetkellä ~38 — yli vuoden 1929 tason mutta alle vuoden 2000 huipun 44. Vieras rajaa itse oman väitteensä.
• Digitaalinen keskuspankkiraha voisi tehdä liikepankeista tarpeettomia — ja tuoda takaisin allokaatio-ongelman, johon Gosbank kaatui.
• Suomi maksaa aina lupauksensa — siksi lupauksissa pitäisi olla varovainen.

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 83 (julkaistu 4.6.2021, kesto 37:10) — Sami Miettisen vieraana Stefan Törnqvist, varainhoidon ammattilainen ja pitkän linjan eurokriitikko, aiemmin Ålandsbankenin varainhoidon johtaja; nauhoitushetkellä kokoomuksen kuntavaaliehdokas Kirkkonummella. SIDONNAISUUDET: kyseessä on kahden samanmielisen keskustelu, ei tasapainotettu talouskatsaus — Miettinen ja Törnqvist kirjoittivat yhdessä vuoden 2014 euron tulevaisuutta käsitelleen kirjan Vesa Kanniaisen kokoamassa ryhmässä ja olivat molemmat mukana kesän 2020 elvytyspakettia kritisoineessa ryhmässä; Miettinen kutsuu Törnqvistiä “alkuperäiseksi Dr. Doomiksi” ja lopussa “kanssakonspiraattorikseen”. Kaikki tulevaisuutta koskeva on kesäkuussa 2021 tehty ennuste. PÄÄARGUMENTTI — KUNTAFUUSIOVERTAUS: jokainen kunnanjohtaja tietää, että ennen kuntafuusiota pistetään oman kunnan asiat kuntoon — koulut kuntoon, pyörätiet, kaikki laitetaan viimeisen päälle heti velaksi, ja sitten toisen kunnan asukkaat saa osallistua maksuihin. Suomi tekee päinvastoin: nyt me säästämme itsemme hengiltä, ajamme huonoilla teillä, hometta joka koulussa — samanaikaisesti kun Etelä-Eurooppa ja Italia jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Johtopäätös: velkaunioniin ei kannata lähteä vähävelkaisena ja varakkaana, vaan pitäisi olla mieluummin Rovaniemellä metrot, maantiet moottoriteiksi, lisäraiteita ja infratunneli Ruotsiin ja Tallinnaan — koska infrastruktuuri jää tänne ihan varmasti; kukaan ei vie moottoritietä Suomesta minnekään. RAJAUS, joka erottaa argumentin tuhlauskehotuksesta: syömävelasta, jolla ylläpidetään “oleskeluyhteiskuntaa” (Sauli Niinistön termi uudenvuodenpuheestaan 2013), ei jää mitään muistoa, kun taas infrastruktuurivelasta — raiteet, tiet, tunnelit, metrot — ne kaikki jää tänne. KESKEINEN TÄSMENNYS: Törnqvist ei vastusta euroa eikä liittovaltiota — minua on pidetty hirveän eurokriitikkona; itse asiassa euro minulle hyvin sopii, mutta silloin meidän pitäisi mukautua siihen, eli synnyttää joustoja kulutasoon, työelämään, polttoaineiden hintoihin ja veroihin; ja liittovaltiosta: sekin kyllä mulle sopii erinomaisen hyvin, mutta jos semmoiseen ollaan menossa, niin meillä on ollut erinomaisen tyhmä strategia. MIKSI EUROALUE EI TOIMINUT: euroalue ei ole koskaan ollut optimaalinen valuutta-alue, mikä olisi vaatinut erinomaisen suuria ponnistuksia kaikilta valtioilta — mutta näinhän ei käynyt: Saksa nosti kilpailukykyään Hartz-reformeilla, Etelä-Eurooppa jatkoi entisellään (Italian liirassa oli aika paljon nollia — jokainen oli vähän miljonääri, koska inflaatio oli pyörinyt), ja lopputulos oli että euro ei vahvistunut niin paljon kuin Saksalle olisi pitänyt, eikä heikentynyt niin paljon kuin Italialle tai Suomelle. Törnqvistin henkilökohtainen herätys: Suomi ylikuumeni 2007–2008, teollisuus pyöri täysillä, kustannustasot nousivat ja julkinen sektori paisui — sitten ei voitu devalvoida, niin kuin historiassa aina pystyttiin; kelluva valuutta olisi hoitanut tämän. VUODEN 2014 KIRJA: Vesa Kanniaisen kokoamassa ryhmässä olivat mm. Tuomas Malinen ja Elina Valtonen (silloin Liberan tutkimusjohtaja) sekä kaksi markkinaihmistä, Törnqvist ja Miettinen; Miettisen kontribuutio oli EQ2-malli (kaikki euromaat ottaisivat rinnakkaisvaluutan, eurosta korimääritelmä), Törnqvistin Nordland-skenaario. Kirjan vastaanotto: oli kolme salia täyttä siellä Economicumissa — se kiinnosti hirveästi, nämä visiot; mutta sitten kun se lääke ei oikein maistunut, niin sitten se keskustelu kuoli. ELVYTYSPAKETTIKRITIIKKI, kaksitasoinen. Tekninen: koronakriisi oli liian hyvä kriisi hukattavaksi poliittisilta päättäjiltä; ongelma on, että se ei liity koronaan mitenkään, koska rahat tulee vasta kun korona on ohi ja talous elpynyt — ja elvytysrahasto ei elvytä juurikaan, rahat menee ihan muuhun. Menettelyllinen (hänelle tärkeämpi): se on taas askel kohti liittovaltiota, ja olisi syytä todeta rehellisesti, että tavoitteena on synnyttää liittovaltio yhteisillä veloilla ja yhteisellä budjetilla — mutta kun toisella kädellä sanoo, että liittovaltio ei missään nimessä, ja sitten vaan tapahtuu jatkuvasti asioita; kun tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, mikään ei ole pyhää, mutta suunta aina on kohti suurempaa yhteisvastuuta; vastustan sitä, että tätä ei avoimesti sanota — jos avoimesti sanotaan, niin fine, mutta sen pitää olla rehellinen tavoite ja ankkuroitu kansaan. PUOLUEASETELMA: persuilla oli helppo tilanne, koska he olivat pakettia vastaan, kun taas keskustalla ja kokoomuksella rivit rakoilivat, koska molemmissa on avoimia federalisteja; Törnqvistin oma havainto: Kokoomuksesta ei löydy oikein EU-kriittisiä. Erottelu: tämä rauhan ja vapaakaupan unioni on eri asia kuin tämä eurovaluutta, joka synnyttää nämä jännitteet. Miettisen arvio hankkeen arvosta on prosessuaalinen: keskustelun laatu parani, koska perussopimuksen artiklat 125 ja 310 käytiin selkeästi läpi, ja paketti hyväksyttiin “mutta kuitenkin paremmin tiedoin”. KERTALUONTEISUUS: paketti oli kasvanut 750 miljardista joidenkin arvioiden mukaan yli 800 miljardiin; Törnqvist: nämä tähänkin mennessä tehdyt vakausrahastot — ne ovat aina olleet ainutkertaisia; tuleeko seuraavaksi uusi juttu tai sama juttu uudella nimellä, ja varmasti tulee lisää. MONETISOINTIKYSYMYS (esittäjä Toni Vuorinen, kaksoisvaluuttamallien kannattaja, joka vaihtoi juuri ennen äänestystä kannattamaan pakettia): skenaario on, että koko 750 miljardin ohjelman liittovaltiovelka ostetaan välittömästi EKP:n taseeseen ja lainaehdot muutetaan perpetuaaliksi nollakoroksi, jolloin ydinpommi on purettu ja kansallisetkin velat voidaan siirtää samaan kuolemantähteen. Törnqvistin kolmiosainen vastaus: (1) hän kuuli ajatuksen ensin Elina Valtoselta, jonka mukaan se varmaan tajutaan joissakin EKP:n syvimmissä syövereissä; (2) tekninen myöntö — keskuspankit voivat tehdä ihmeellisiä asioita, ja jos ei ole ulkopuolisia vastapuolia, niin vielä ihmeellisempiä asioita, kun taas sama velka eläkejärjestelmän sijoituksena tai pankin tasesijoituksena ei toimisi, koska nollakorkoisen perpetuaalin käypä arvo on alhainen ja se on kirjattava mark to market; (3) raja — tiettyyn määrään saakka voi monetisoida, mutta ei loputtomiin — se ei saa jäädä putki päälle, koska jossain vaiheessa luottamus menee rahajärjestelmään. NEUVOSTOLIITTO-ANEKDOOTTI: nuorena hän huomasi, että kadulla sai paljon paremman valuuttakurssin kuin pankissa ja että rahalla ei oikein pystynyt mitään tekemään — me ostettiin kioski kavereiden kanssa, ennen kuin tultiin kotiin; ei ne oikein olleet edes iloisen näköisiä siinä kioskissa. VELKALEIKKAUSVAIHTOEHTO (Elina Valtosen ja Juhana Vartiaisen kannattama hardball-linja, velkaleikkausregiimi ja aito no bailout): Törnqvist vitsailee ensin — meillä on ihan oikea nimi jo EKP:lle, Euroopan kökköpankki tai European Crap Bank, kaikki roskalainat on jo siinä taseessa — mutta palaa argumenttiinsa: minua harmittaisi suunnattomasti, että Suomelta tullaan leikkaamaan niin vähän näitä velkoja; me ollaan aina tämä mallioppilas ja maksamassa kaikille muille. BKT-JYVITYSARGUMENTTI (Miettinen): jos koronapaketin jakokriteeri on BKT ja Viro ja Unkari saavat paljon tukia pienen julkisen sektorinsa vuoksi, niin onko tämä meidän obsessio nostaa BKT:tä julkisen kulutusmenon kautta itse asiassa vähän huono, koska me joudutaan maksamaan siitä ne tulonsiirrot. Törnqvist kääntää sen tuottavuuskysymykseksi: liian suuri julkinen sektori ei yleensä ole ollut hyväksi, varsinkaan jos se on tuottamatonta — ja summaa: tämä sana strategia puuttuu meiltä; me ajopuuna olemme pikkuhiljaa menossa tähän liittovaltioon. EKP VS. FED: EKP:llä alle kaksi prosenttia inflaatiota, Fedillä keskimäärin kaksi prosenttia ja tuplamandaattina työllisyys; Törnqvist kannattaa Fedin mallia: kun on kaksi muuttujaa, se sallii keskuspankille enemmän tervettä perusjärkeä — ei tarvitse yhtä numeroa tuijottaa. MIKSI USA ON TOIMIVAMPI RAHALIITTO: vastaväite on Rust Belt ja ongelma-alueet, mutta Yhdysvalloissa keskimäärin muutetaan valtiosta toiseen; ne puhuvat samaa kieltä ja kulttuuri on suurin piirtein samanlainen — täältä on vaikea muuttaa Kreikkaan, ja päinvastoin. NO BAILOUT JA PORSAANREIÄT: EU:lla on periaatteessa sama sääntö — ideahan oli, ettei kenenkään pitäisi joutua vastaamaan toisen valtion velasta — mutta artiklat 125, 124 ja 310 ovat kuluneet käytössä: se lähti aikoinaan Kreikasta liikkeelle; sitten pikkuhiljaa on tehty aika paljonkin asioita, jotka ovat sääntöjen vastaisia tai sääntöjen rajalla — en ole juristi, mutta juristit ovat keksineet näitä porsaanreikiä. Miettisen johtopäätös: meidän rakenne ei ole lähelläkään Amerikan liittoa, mihin me mennään — siellä otetaan yhteisvelkaa, bailataan osavaltioita, ei kuluteta liittovaltiotasolla budjettia kansalaisille vaan se menee osavaltioiden kautta; tämä puuttuu täysin visiosta, mikä se liittovaltio on. NELJÄ RYHMÄÄ, NELJÄ SYYTÄ OLLA TYYTYVÄINEN EUROON (jakson analyyttisin kohta): eläkeläiset — eivät tarvitse talouskasvua, haluaa vakautta, alhaista inflaatiota, ja eläkkeet tulee joka kuukausi, mikä on heidän oikeutensa; nuoret — ei ole mitään muuta kuvaa markasta kuin että joskus on korko ollut korkealla, ja sekin oli ihan meidän oma syytämme; vasemmisto ja liitot — euron avulla työssäkäyvät ansaitsevat liikaa, mikä on hyvä juttu; liitot ovat tyytyväisiä, että palkkataso pysyy tämmöisenä, kun emme pysty devalvoimaan; oikeisto — ovat tyytyväisiä euroon, koska se tulee pakottamaan liitot polvilleen loppujen lopuksi. SOPEUTUSENNUSTE: me joudumme synnyttämään joustoja myös palkkoihin alaspäin — tai sitten Saksa jostain syystä inflatoisi, mutta saksalaiset osaavat säästää, enkä usko että suomalaiset ovat ihan yhtä hyviä; me joudumme tämän karvaan kalkin nielemään. Kilpailukyky ei ole vain palkkoja: kaikki on aina heti katsomassa palkkapuolta, mutta meillä on myös ihan logistiikka — dieselin hinta, sähkövero, kiinteistövero, kaikki mikä vaikuttaa siihen missä tehtaat sijaitsee; esimerkkinä latvialainen rekkayrittäjä, joka tankkaa paljon halvempaa polttoainetta. KIRKKONUMMI — SAMA ARGUMENTTI KUNNAN MITASSA, kolme syytä ehdokkuuteen: (1) tiet — jos sanotaan, että tämä on sivistysvaltio, meillä pitäisi olla paremmat tiet kuin entisessä itäblokissa; hän ajoi autolla Sarajevosta itäblokin läpi Suomeen, ja huonoimmat tiet tuli vastaan Kirkkonummella — totesin, että shit; (2) kaavoitus — tiivis ja korkea on perusteltua aseman lähellä, mutta jos on joku juttu Kirkkonummella, niin meillä on tilaa: pitäisi voida asua omakotitalossa niin, että autot, lapset ja grilli mahtuu pihaan; (3) rakentamisen taso — meillä on hometta kaikissa kouluissa suurin piirtein, mutta meillä on valtavan hieno kuparinen kirjasto vastarakennettu; kouluissa ei pidä olla hometta, mutta ei niiden tarvitse olla luksusta myöskään. INFLAATIOENNUSTE (kesäkuu 2021, merkitty epävarmaksi): inflaatio tuntuu aika tilapäiseltä, kun maailma on ollut kiinni koronan takia; meillä on pullonkauloja — autoja on vaikea valmistaa ilman mikrosiruja tai taustapeiliä — mitkä ekonomistit eivät oikein usko, että olisi kovin pysyvää, ja jää nähtäväksi. VARSINAINEN, RAKENTEELLINEN VÄITE: elvytyksen maailmanennätys on aiheuttanut kuplien maailmanennätyksen, ja kupla on tässä niin sanotussa riskittömässä korossa, joka ensin muuttui korottomaksi riskiksi ja nyt on takuuvarma tappio — kun korko on negatiivinen, häviät sillä sataprosenttisesti rahaa; leviämismekanismi: tämä on ajanut kuplan kaikkialle muualle, missä hinnoitellaan kiinteistöt, osakkeet, junk bondit — diskonttaamalla; kun on negatiivinen diskonttokorko, niin puuttuu gravitaatio systeemistä, ja meillä on aivan valtavat käyvät arvot joka puolella. KOLME PÄÄTEPISTETTÄ: (1) romahdusten maailmanennätys — silloin täytyy olla poliitikkoja, jotka eivät pelkää häviävänsä seuraavia vaaleja; (2) inflaation maailmanennätys — jatketaan elvyttämistä ja rahan painantaa, kunnes luottamus järjestelmään pettää; silloin saadaan Zimbabwe-tyyppinen, ei kysynnän kautta tuleva inflaatio, vaan sen takia että luottamus rahajärjestelmään pettää; (3) poliittinen konflikti — joku poliittinen, maailmansodan maailmanennätystä vastaava; silloin millään ei ole enää merkitystä, toivon mukaan ei siihen mennä. KUPLAN MITTARI: Shillerin PE eli suhdannekäyrällä oikaistu P/E, joka lasketaan keskiarvona yli syklin ja on siten suhdanneneutraali; hänen lukemansa rajaa hänen omaa väitettään: Shillerin PE:n mukaan meillä ei ole vielä kuplien maailmanennätys — ollaan yli vuoden 1929 tason, mutta vielä alle tammikuun 2000 tason, jolloin teknokuplassa Shillerin PE oli 44; nyt se on jotain luokkaa 38. Miettinen kertoo omasta positiostaan: jatkan minun ETF-ruokkimista; olen ollut perusoptimisti, viime maaliskuussa oli heikot hetket ja menin hetkellisesti shortiksi, mutta long-strategia on toiminut — riskitasot kyllä kasvaa. DIGITAALINEN KESKUSPANKKIRAHA: se ei ole luottokortti, vaan idea on, että meillä jokaisella voi olla tili keskuspankissa ja pankkeja ei tarvitakaan — jos nyt on tuettu pankkeja ja saatu niitä vakavaraisiksi, onkohan seuraava ajatus keskuspankille, että lopetetaan pankkijärjestelmä. Miettisen kaksi seurausta: insentiivi (keskuspankki voi kaapata talletusmarkkinan itselleen) ja allokaatio-ongelma (eihän se osaa allokoida, koska ei Gosbankkikaan siellä Neuvostoliitossa osannut sitä pääomaa allokoida; talous on liian dynaaminen keskussuunnittelijan allokaatiopäätöksille). Törnqvistin sarkastinen vastaus: Brysselin kadunkuvassa on aika isot propagandajulisteet, ja siinä mielessä uskon kyllä, että Brysselistä käsin pystytään yksityiskohtaisesti Euroopan tulevaisuutta suunnittelemaan; hänen oma toiveensa on palata pari askelta taaksepäin tähän rauhan ja vapaakaupan unioniin, koska se on EU:n paras puoli — ja antaa valtioiden, maiden ja kansojen jatkaa kilpailuaan keskenään. ONKO PALUUTA: Miettinen ei usko (liittovaltio on mennyt jo niin pitkälle), Törnqvist muotoilee sen henkilökysymykseksi — nykyiset poliitikot ovat jo niin syvällä tässä projektissa, että tarvitaan uusia poliitikkoja, ja niitä tulee, koska joka puolella on uusia puolueita, äärioikealla tai äärivasemmalla, joiden kannatus nousee. ITALIA-ESIMERKKI: Mario Draghilla oli nauhoitushetkellä vaikeuksia saada aikaan suunnitelmia elvytysrahaston rahojen käytöstä — jos tulee 200 miljardia, niin on vaikea poliittisten ongelmien takia käyttää rahaa; se osoittaa vain sen, että jos itse joutuisi joskus myös maksamaan jotakin, niin se vasta vaikeaa olisi. Ulospääsyä vaikeuttaa 40 vuoden yhteisvelkamekanismi: tämä elvytyspaketti on myös hidaste lähdölle, ja sekin on selkeästi sen poliittinen tavoite. LOPPUKÄÄNNE: parlamentit ympäri maailmaa tekevät ihmeellisiä päätöksiä: julistaa sotia, tekee rauhansopimuksia — eikä kaikkia velkoja aina tarvitse maksaa, kuten Kreikassa huomattiin; Argentiina taitaa olla, kuinka monessa valtion konkurssissa siellä on nyt menossa. Ja tiivistys: Suomi on aina sen tehnyt — siitä me muistetaan ja tunnetaan; sen takia meidän pitäisi olla erinomaisen varovaisia, mitä lupaamme, koska me pidämme aina sen, mitä me ollaan luvattu. AVOIN KYSYMYS, jonka Törnqvist jättää: mikä maa on ensimmäinen, joka lähtee yhteisvaluutasta — ja mikä maa on sitten seuraava, joka lähtee EU:sta.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English