EP81 · Tutkimus · 2021-05-25

Persoonallisuusprofilointi ei toimi | Sinnu Savola | Neuvottelija 81

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Psykologi Sinnu Savola kertoo suoraan, ettei DISC ja Myers-Briggs ole ammattilaispsykologiassa käytössä, ja perustelee miksi: heikko tieteellinen pohja, pakotetut valinnat vastakohdiksi väitettyjen asioiden välillä ja se, että malli pakottaa erilaiset ihmiset samaan lokeroon. Big Five on tilastollisesti pätevämpi, mutta sekin vaatii edustavan aineiston. Ydinväite: psykometriset ominaisuudet, IQ mukaan lukien, toimivat tilastollisesti mutta huonosti yksilötasolla.

Sami Miettinen

Persoonallisuusprofilointi ei toimi | Sinnu Savola | Neuvottelija 81

Tiivistelmä: Psykologi Sinnu Savola kertoo suoraan, ettei DISC ja Myers-Briggs ole ammattilaispsykologiassa käytössä, ja perustelee miksi: heikko tieteellinen pohja, pakotetut valinnat vastakohdiksi väitettyjen asioiden välillä ja se, että malli pakottaa erilaiset ihmiset samaan lokeroon. Big Five on tilastollisesti pätevämpi, mutta sekin vaatii edustavan aineiston. Ydinväite: psykometriset ominaisuudet, IQ mukaan lukien, toimivat tilastollisesti mutta huonosti yksilötasolla.

Lukuohje: Jakso on tuplanauhoitus: tämä on Miettisen kanavan puolisko, ja saman session toinen puoli julkaistiin Savolan omalla kanavalla, jossa hän haastatteli Miettistä neuvottelujen sosiaalisuudesta — se on koottu erilliselle sivulle. Savola puhuu psykologina, ja hän merkitsee itse ne kohdat, joissa hän puhuu oman alansa valtavirran ulkopuolelta tai arvelee kollegoiden olevan eri mieltä. Miettinen ei ole psykologi ja sanoo sen. Nauhoitettu toukokuussa 2021.

Väite, jonka takia jakso kannattaa lukea

Savola sanoo sen ilman kiertelyä, ja se on jakson otsikon perustelu:

Psykologien piireissä ei edes puhuta diskistä eikä Myers-Briggsistä. Se ei ole mikään juttu, koska niiden tieteellinen perusta on niin heikko. Sen takia en itse esimerkiksi ole ikinä käyttänyt Myers-Briggsia, en ole ikinä käyttänyt diskiä.

Hän aloittaa silti Jungin puolustuksella, koska tietää tuomitsevansa hänen perintönsä:

Jung oli merkittävä 1900-luvun psykologian alan ammattilainen, joka muodosti hienoa teoriaa. Hän toi tiedostamattoman ajattelun ja persoonallisuuspsykologiaan näitä näkökulmia paljon, jotka elää edelleen.

Mutta itse nelikenttä — introversio/ekstroversio ja asia-/ihmiskeskeisyys — on hänen mukaansa karkea, suppea ja hyvin länsimainen, individualistinen tapa katsoa persoonaa. Ja Jung itse sanoi mallinsa olevan karkea.

Miettinen on samaa mieltä Jungista mutta eri syystä: hänen mielestään individuaatio sekä anima ja animus ovat kiinnostavia, ja arkkityyppipohdinta ansaitsisi oman jakson.

Kaksi rakenteellista vikaa DISCissä ja MBTI:ssä

Tämä on jakson tarkin osuus, ja ongelmat kannattaa erottaa toisistaan.

Vika 1: pakotetut vastaukset epävertailukelpoisten välillä

Siinä on ikään kuin pakotetut vastaukset. Kun me vastataan siihen kyselyyn, niin se erottelee meidät väkisin toisistamme.

Ja esimerkki, joka jää mieleen:

Tykkäätkö lukemisesta vai mattojen pesemisestä? Ne ei ensinnäkään liity toisiinsa — niistä on löydetty tällaisia rakenteellisia puutteita, että ne ei ole janan vastakkaiset piirteet.

Vika 2: eri ihmiset päätyvät samaan lokeroon

Savolan esimerkki on konkreettinen: jos sinä rakastat lukemista ja valitset lukemisen, ja minä en pidä kummastakaan mutta valitsen pakon edessä lukemisen —

Se laittaa meidät samaan kategoriaan. Se pakottaa ihmiset samoihin kategorioihin, vaikka he ovat hyvin erilaisia.

Ja se, mikä molempien alla on

Meistä ei saa tollaisia tyyppejä, vaan ne on janalla ne kaikki ominaisuudet, mitä meillä on. — Diskissä ja Myers-Briggsissä on sisäänrakennettu se, että se ei tunnista, että persoonallisuuden piirteet on jollain janalla aina.

Ja vielä yksi löydös, joka on tuhoisin MBTI:n kannalta:

Kun testille tehdyllä rakenneanalyysillä on tutkittu, niin on havaittu, että se ei edes mittaa niitä jungilaisia piirteitä — se itse se kysely.

Eli malli ei ainoastaan yksinkertaista Jungia, se ei mittaa Jungia.

Miksi tyyppimallit silti uppoavat

Tämä on jakson psykologisesti kiinnostavin havainto, ja se tulee molemmilta.

Miettisen puoli on rehellinen ja itsekriittinen:

Jos minä näen DISC- tai MBTI-testin, niin minä saan sieltä todennäköisesti aika helposti itselleni joko sen punaisen persoonallisuuden tai sitten ENTP:n, jonka mä koen olevan pomopersoonallisuus, jota ihmiset ehkä haluaisivat organisaatioihinsa. Ja ne on hyvin alttiita tämmöiselle ihmiselle, joka näkee niiden syvärakenteen läpi.

Eli testi, jonka rakenteen näkee läpi, mittaa halua näyttää tietynlaiselta, ei persoonallisuutta.

Savolan puoli tulee jakson lopussa ja on yleisempi:

Ihmisillä on kova tarve laittaa ihmisiä kategorioihin, ja sehän on houkuttelevaa myös rekrytoinnissa, koska asiat olisi helppoja pistää lokeroihin — ja sitten siinä ei tarvitse sietää sitä epävarmuutta, mikä siihen liittyy aina kun rekrytään ihmisiä.

Se on selitys, joka ei vaadi tyhmyyttä keneltäkään: lokerointi vähentää epävarmuuden sietämisen tarvetta.

Big Five: parempi, mutta ei taikakalu

Savola pitää Big Fiveä selvästi pätevämpänä, ja syy on rakenteellinen:

	DISC / MBTI	Big Five
Piirteet	Kategorioita	Janoja
Validiteetti	Heikko	Validit ja luotettavat
Tutkimuskelpoisuus	Vähäinen	Luotettavampaa tutkimusta

Viisi faktoria: tunnollisuus, neuroottisuus, avoimuus uusille kokemuksille, introversio–ekstroversio ja sovinnollisuus. Ja hän myöntää, että samaa tyypittelyä löytyy myös DISCistä ja MBTI:stä — ero on siinä, että Big Fivessä piirteet ovat janoilla ja janat ovat valideja.

Mutta kaksi varausta.

1. Arkikieli voittaa tieteen. Vaikka puhutaan janasta, ihmiset kokevat silti olevansa “jompaakumpaa”:

Mä en muista, oliko se 80 prosenttia ihmisistä, niin niissä vaan on niin paljon molempia. Se riippuu sitten kontekstista, mikä tulee esiin ihmisessä.

2. Aineiston edustavuus ratkaisee. Tämä on hänen tärkein ammatillinen varoituksensa, eikä se koske vain työelämätestejä:

Se aineisto, mikä on kerätty sen testin tekemistä varten, ei ole yhtään edustava suhteessa siihen, missä sitä käytetään. Esimerkiksi suomalaiseen työväestöön on hirveän vähän — just tämä NEO-PI-3 taitaa olla ensimmäinen, mikä on saatu aidosti edustavan materiaalin kanssa.

Terveystalolla käytetään workplace Big Fiveä sekä työyhteisöihin että joskus yksilöihin — mutta “siinäkin saa olla tosi tarkkana, että miten niitä oikeasti käyttää.”

Ja pisin varaus on periaatteellinen:

Moni psykologi ei tykkää puhua edes piirreteorioista, koska he ajattelevat, että se on niin kontekstuaalinen asia se persoonallisuuden ilmentymä. Persoonallisuus — eli tapa, miten ihminen käyttäytyy, ajattelee, toimii, tuntee — liittyy niin vahvasti siihen kontekstiin, missä hän on.

Persoonallisuus muuttuu

Miettinen esittää plastisuuden puolustuksen Jungin kautta: Jungin mukaan miehet pehmenevät ja naiset kovenevat vanhetessaan, ja anima ja animus vaihtavat funktioita yli ajan. Hänen oma havaintonsa on arkisempi: moni on nuorena ujo, ja “kun ne pääsee mun ikään, niin niitä ei enää paljon nappaa.”

Savola vahvistaa ja lisää nopeamman mekanismin:

Erityisesti elämän kriiseissä persoonallisuus voi muuttua nopeammallakin aikavälillä.

Ja tästä seuraa hänen kritiikkinsä ydin työelämän testikäytäntöä kohtaan:

Me tiedetään ihan hirveästi niitä yleisiä tekijöitä, mitkä saa parhaan irti työntekijästä ja ihmisestä — minkälaiset ympäristötekijät, millainen konteksti, millaiset vuorovaikutussuhteet, millainen johtaminen. Näistä on piinkovaa dataa. — Ja sitten me näperretään näiden piirteiden kanssa.

Eli resurssit menevät heikosti ennustavaan mittaamiseen samalla kun vahvasti vaikuttavat tekijät tunnetaan mutta jätetään käyttämättä. Ja ennustearvosta hän on suora:

Miten paljon se ennustaa sun työssä pärjäämistä — se ei juurikaan ennusta. Ja tämä on Big Five -pohjaisissakin.

Neuroottisuus ei ole vika

Sivujuonne, joka on jakson hyödyllisin yksittäinen oivallus rekrytoijalle. Miettinen tunnustaa ajatelleensa pitkään, ettei kukaan halua ripaustakaan neuroottisuutta — kunnes rekrytoija oikaisi hänet:

On paljon työnantajia, jotka haluavat neuroottisia kirjanpitäjiä, jotka murehtivat joka luvun perään.

Savola vahvistaa ja tarkentaa:

Jos on vähän neuroottinen, niin jotkut asiat vain tulee hoidettua. Se ei todellakaan ole hyödytön — taas kontekstiriippuvainen ihan täysin. Ja neuroottisuuteen ei aina liity se alakategoria, että olisi jotenkin tosi ahdistunut.

Yleisempi periaate: yksikään faktori ei ole hyvä tai huono itsessään; merkitys syntyy tehtävästä ja ympäristöstä.

Rutiinit ja ketjuanalyysi

Kun Miettinen kysyy Savolan käytännön työstä, vastaus on käyttäytymisen muutos — ja tiivistyy yhteen lauseeseen:

Rutiinithan ne on, mitkä meidät tappaa — tai toisaalta johtaa menestykseen.

Menetelmä on ketjuanalyysi (käyttäytymisanalyysi) kognitiivis-behavioraalisessa viitekehyksessä, ja Savolan kuvaus siitä on jakson konkreettisin työkalu. Kun ihminen “räjähtää”, ei tarkastella räjähdyshetkeä vaan koko ketjua:

päivän alun tunnelmat
mitä oli sanottu jossain vaiheessa
mikä oli triggeri
mitä ajattelit
miltä se tuntui
mitä teit
sitten vasta itse reaktio
mitä teit sen jälkeen, miltä se tuntui
lyhyen ajan seuraukset — ja pitkän ajan seuraukset

Mitä se tuottaa:

Ensinnäkin sen, että mä en vaan räjähdä. Kukaan ei silleen, että mä en tiedä mitä tapahtuu, mä vaan räjähdin. Siinä on tapahtunut jo etukäteen tosi paljon asioita.

Ja miksi ajoitus ratkaisee:

Harva ihminen, jolla on ollut ihan paskapäivä ja kaikki mennyt pieleen, pystyy siinä kohtaa enää vaikuttamaan — kun se emotionaalinen virittyneisyys on jo niin korkea.

Miettinen liittää tähän Daniel Golemanin Emotionaalisen älykkyyden ja mantelitumakkeen leimahduksen:

En nyt ole pystynyt elämään ilman niitä leimahduksia, mutta ainakin pystyn tiedostamaan, että mulla on tuommoinenkin möykky siellä aivoissa, joka aiheuttaa tuommoista käytöstä.

Savolan vastaus erottaa kaksi säätelykeinoa: tiedostaminen — tai kieltäminen ja välttely, joka on myös säätelykeino, mutta huonompi.

(Freudista molemmat ovat säästeliäitä: Savola antaa hänelle respektin aikansa asiantuntijana ja käsitteiden tuojana, mutta molemmat pitävät kaiken palauttamista seksuaaliseen voimaan liioitteluna.)

Voiko testiä pelata?

Miettisen väite on suora ja perustuu rakenteen ymmärtämiseen:

Kun mä tiedän, mitkä ne Big Fiven faktorit on, ja tiedän aika hyvin, mikä on joku avoimuusfaktori ja neuroottisuusfaktori, niin mä pystyn näkemään kysymyksistä, miten ne lataa sitä faktoria — ja pystyisin gaimaamaan haluamani profiilin.

Savolan vastaus on kaksiosainen ja rehellisempi kuin puolustus:

Ensin myönnytys:

Jos sä ajattelet, että sulla on erittäin hyvä itsereflektiokyky, että sä pystyt feikata sinne ne vastaukset, niin ihan varmasti pystyt.

Sitten se, mitä hyvissä testeissä on vastaan:

johdonmukaisuustarkistus — ovatko vastauksesi keskenään linjassa (pidemmissä persoonallisuustesteissä)
narautuskysymykset — kysymyksiä, joihin sinun profiilisi ihminen ei tyypillisesti vastaisi noin
enemmistövastaukset — kysymyksiä, joihin lähes kaikki vastaavat tietyllä tavalla

Ja hänen kaunis sivuhuomionsa, joka kertoo jakson dynamiikasta:

Sä tuut sellaisesta maailmasta, missä ihmiset on opportunisteja. Että sitten taas itse tuun sellaisesta maailmasta, missä ihmiset haluaa toisille hyvää.

Miettisen vastaus: “Ei, me ollaan investointipankkiireita, ollaan suuria renessanssi-ihmisiä, jotka haluaa maailmaan parannusta.”

IQ: kova data, huono yksilötyökalu

Miettinen ehdottaa vaihtokauppaa: painotettaisiin älykkyysosamäärää ja käytettäisiin persoonallisuustestejä vain kontrollina, koska IQ on hänen mukaansa “aika kovaa faktaa — joko sä ymmärrät asioita tai et”, kun persoonallisuusosio on höttöisempi ja mahdollisesti pelattavissa.

Savola myöntää raakadatan. IQ koostuu visuaalisesta ja loogisesta päättelystä, matemaattisesta ja kielellisestä kyvystä ja työmuistista, ja “nämä liittyvät hirveästi toisiinsa”, joten kokonaisluku on melko luotettava.

Mutta sitten tulee jakson painavin argumentti:

IQ on psykometrinen ominaisuus. Se on hirveän kätevä käsite tilastollisesti, mutta yksilötasolle vietynä se ei ole hirveän kätevä konsepti — koska siinä ei ole mitään kausaliteetteja. Siinä harvoin on löydetty tutkimuksissa sellaisia kausaliteetteja.

Eli sama ongelma kuin persoonallisuustesteissä toistuu: tilastollinen käsite ei kanna yksilöpäätökseen.

Ja sen jälkeen kaksi kysymystä, jotka hän vaatii vastattavaksi ennen kuin IQ:ta käytetään rekrytoinnissa:

Vaatiiko tämä työtehtävä oikeasti sen mittaamista? Saadaanko siitä jotain arvokasta tietoa?
Mikä taso vaaditaan? “Riittääkö 105, pitääkö olla 115, mikä hyöty saadaan siitä 15 pisteen erosta?” — ja sen pitää olla tiedossa ennen mittaamista.

Aika hyvä asiantuntija saa olla, jos sitä osaa arvioida — koska ihmisen kompetenssi on niin paljon muutakin.

Hän merkitsee tämän itse omaksi kannakseen: “Jotkut, jotka tekevät rekryä, tulevat nyt tappamaan minut kommenteissa.” Ja rajaa: hän itse käyttää näitä terveydenhuollon kontekstissa, sairauksien tunnistamiseen ja ehkäisyyn, ei rekrytointiin.

Miettisen oma menetelmä — ja painetesti livenä

Miettinen kuvaa oman rekrytointiprosessinsa, joka on tarkoituksellisesti tehtäväpohjainen:

arvonmääritystehtävä: yrityskaupan perustiedot, tee arvonmääritys
arvioidaan analyysin laatu, visuaalinen esitystapa ja looginen perustelu
kontrollikysymyksiä, joilla testataan reaktiota painetilanteeseen

Ja sitten hän demonstroi sen Savolalle livenä: “Mitä on kymmenen jaettuna neljällä prosentilla?”

Savola pyytää armoa. Oikea vastaus on 250.

Ja tässä jakso tekee jotain harvinaista: psykologi purkaa kysymyksen ja kääntää sen takaisin.

Sä et saa siitä yleistä älykkyystietoa. — Se ei välttämättä kerro älykkyydestä, vaan siitä, että sulla on jonkinlainen laventamisrutiini matikassa: tuhat jaettuna neljällä on 250.

Mutta hän hyväksyy sen siltä osin, mihin Miettinen sitä oikeasti käyttää:

Se on kiinnostavaa, miten sinä reagoit siihen.

Miettisen oma tulkinta on täsmälleen sama: hän katsoo reaktiota, ei vastausta — julkista häpeää, paniikkia, tai suuttumusta (“onpa tyhmä kysymys”), ja sitä, pystyisikö tämä ihminen työskentelemään ryhmässä jos suhtautuu epätäydellisyyteen hyökkäävästi.

Savolan kysymys tästä on jakson terävin: mistä se suhtautuminen tulee, mikä siinä menee ihmisen sisäiseen kokemukseen itsestä?

Ja hän vahvistaa metodin yhden puolen ammatillisesti:

Toi on tosi hyvä, että se tulee tehtävien kautta. Persoonallisuustesteistä sä et sitä saa ollenkaan — Big Fivessä painetilanteen ennustaminen on yksi vaikeimmista asioista.

Miettisen prosessin muut osat: kouluarvosanat, aiemmat työtehtävät ja referenssit; alkukarsinta papereilla ja työkokemuksella; ja hän teki koko rumban itse yhden associaten kanssa — perusteluna se, että kaikille pystyy antamaan kontrolloidusti samat kysymykset. “Se on reilua.” Edellisessä haussa tuli 168 hakemusta.

Savolan varaus ulkoistamisesta on tasapainoinen: jos käyttää psykologista testaajaa, jonkun pitää tuntea molemmat puolet todella hyvin — muuten prosessista tulee vain paperi, joka kertoo hakijasta psykologisesti jotain, “but about that’s it”. Vaihtoehdot ovat siis tehdä kaikki itse, tai varmistaa että kommunikaatio on saumatonta ja testivastaukset kontekstualisoidaan täydellisesti.

Lopuksi: tunteiden säätely molemmin puolin pöytää

Savola kääntää jakson lopussa katseen haastattelijaan ja kysyy, miten Miettinen huomioi omien tunteiden säätelyn rekrytoinnissa — koska se on hänen mukaansa keskiössä kaikessa psykologisessa toimintakyvyssä.

Miettisen vastaus on käytännöllinen: sama kysymyssarja kaikille, asiallisuus, ja pehmennys jälkikäteen:

Tämä 10 jaettuna neljällä prosentilla on oikeasti aiheuttanut kymmenessä ihmisessä traumaa mun johdosta, niin mä todella aina pyydän anteeksi ja sanon, että kukaan ei saa sitä käytännössä oikein. — Usein ihmiset on aika perfektionisteja eivätkä halua tuommoisia kokemuksia. Ne muistaa ne.

Ja sitten hän kääntää sen itseensä, mikä on jakson rehellisin hetki:

Mä en ole kauhean hyvä ottamaan negatiivista palautetta vastaan. — Mä tiedän mistä se johtuu: neuroottisuusfaktori on ladattu, vaikka feikkaan että se on nolla. Se sattuu. Mä haluaisin olla täydellinen.

Savolan diagnoosi on yhden sanan mittainen — “eli siis vaativa?” — ja Miettinen myöntää sen koskevan ensisijaisesti itseään. Hänen selviytymiskeinonsa on reflektoida, mikä palautteessa on totta, suhtautua siihen ammattimaisesti, eikä lakaista sitä maton alle.

Se sulkee ympyrän: koko jakso on argumentti sen puolesta, että ihmisen käyttäytymistä ei lueta lokerosta vaan tilanteesta — ja lopuksi haastattelija lukee itsensä juuri niin.

Mitä tästä kannattaa muistaa

DISC ja MBTI eivät ole ammattilaispsykologiassa käytössä — tieteellinen perusta on liian heikko.
Kaksi rakennevikaa: pakotettu valinta epävertailukelpoisten välillä, ja se että eri ihmiset päätyvät samaan lokeroon.
MBTI ei edes mittaa jungilaisia piirteitä rakenneanalyysin mukaan.
Piirteet ovat aina janalla, eivät kategorioita — ja noin 80 prosentilla on paljon molempia päitä.
Big Five on pätevämpi, mutta testi toimii vain jos aineisto edustaa sitä väestöä, jossa sitä käytetään.
Persoonallisuus on kontekstisidonnainen ja muuttuu iän myötä sekä kriiseissä nopeastikin.
Testit eivät juuri ennusta työssä pärjäämistä — ympäristöstä, johtamisesta ja vuorovaikutuksesta on kovempaa dataa.
Neuroottisuus ei ole vika vaan kontekstiriippuvainen ominaisuus: neuroottinen kirjanpitäjä murehtii joka luvun perään.
IQ on kovempaa dataa mutta psykometrinen suure — tilastollisesti kätevä, yksilötasolla huono, koska kausaliteetteja ei ole.
Ennen IQ-vaatimusta vastaa kahteen kysymykseen: vaatiiko tehtävä sitä, ja mikä taso riittää.
Testin voi pelata, jos itsereflektio on hyvä — hyvissä testeissä on johdonmukaisuustarkistuksia ja narautuskysymyksiä.
Tehtävä paljastaa painekäytöksen, jota persoonallisuustesti ei ennusta.
Reaktio kertoo enemmän kuin vastaus — ja pehmennä jälkikäteen, koska ihmiset muistavat.
Lokerointi houkuttaa, koska se poistaa epävarmuuden sietämisen tarpeen.
Rutiinit tappavat tai johtavat menestykseen; ketjuanalyysi purkaa ne osiin ennen räjähdyshetkeä.

GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 81 (julkaistu 25.5.2021, kesto 34:52) — Sami Miettisen vieraana Sinnu (Sini-Sofia) Savola, työterveyspsykologi Terveystalolla, Psykologiaa ja kaikenlaista -kanavan tekijä, ja mukana varhaisen vaiheen startupissa, joka rakentaa psykologiseen arviointiin ja tapausjäsennykseen pohjautuvaa alustaa. HUOM: jakso on tuplanauhoitus — tämä on Miettisen kanavan puolisko, ja saman session toinen puoli julkaistiin Savolan kanavalla, jossa hän haastatteli Miettistä neuvottelujen sosiaalisuudesta. Savola puhuu psykologina ja merkitsee itse kohdat, joissa arvelee kollegoiden olevan eri mieltä; Miettinen ei ole psykologi ja sanoo sen. PÄÄVÄITE: psykologien piireissä ei edes puhuta diskistä eikä Myers-Briggsistä — se ei ole mikään juttu, koska niiden tieteellinen perusta on niin heikko; hän ei ole itse koskaan käyttänyt kumpaakaan. JUNGIN PUOLUSTUS ENSIN: Jung oli merkittävä 1900-luvun psykologian ammattilainen, joka muodosti hienoa teoriaa — hän toi tiedostamattoman ajattelun ja persoonallisuuspsykologiaan näkökulmia, jotka elävät edelleen; mutta nelikenttä (introversio/ekstroversio, asia-/ihmiskeskeisyys) on karkea, suppea ja hyvin länsimainen, individualistinen — ja Jung itse piti malliaan karkeana. Miettinen pitää kiinnostavina individuaatiota sekä animaa ja animusta. KAKSI RAKENNEVIKAA. (1) Pakotetut vastaukset: siinä on ikään kuin pakotetut vastaukset — kun me vastataan siihen kyselyyn, se erottelee meidät väkisin toisistamme; esimerkki: tykkäätkö lukemisesta vai mattojen pesemisestä? Ne ei ensinnäkään liity toisiinsa — ne ei ole janan vastakkaiset piirteet. (2) Eri ihmiset samaan lokeroon: jos toinen rakastaa lukemista ja toinen ei pidä kummastakaan mutta valitsee pakon edessä lukemisen, se laittaa meidät samaan kategoriaan — se pakottaa ihmiset samoihin kategorioihin, vaikka he ovat hyvin erilaisia. ALLA OLEVA SYY: meistä ei saa tollaisia tyyppejä, vaan ne on janalla ne kaikki ominaisuudet — diskissä ja Myers-Briggsissä on sisäänrakennettu se, ettei se tunnista, että persoonallisuuden piirteet on aina janalla. TUHOISIN LÖYDÖS: testille tehdyllä rakenneanalyysillä on havaittu, että MBTI ei edes mittaa niitä jungilaisia piirteitä — eli malli ei vain yksinkertaista Jungia, se ei mittaa Jungia. MIKSI TYYPPIMALLIT SILTI UPPOAVAT. Miettisen itsekriittinen puoli: jos minä näen DISC- tai MBTI-testin, saan sieltä aika helposti itselleni joko sen punaisen persoonallisuuden tai ENTP:n, jonka koen olevan pomopersoonallisuus, jota ihmiset haluaisivat organisaatioihinsa — ne on hyvin alttiita ihmiselle, joka näkee niiden syvärakenteen läpi; eli testi mittaa halua näyttää tietynlaiselta. Savolan yleisempi selitys: ihmisillä on kova tarve laittaa ihmisiä kategorioihin, ja se on houkuttelevaa myös rekrytoinnissa, koska asiat on helppoja pistää lokeroihin — ja sitten ei tarvitse sietää sitä epävarmuutta. BIG FIVE: piirteet ovat janoja eivätkä kategorioita, janat ovat valideja ja luotettavia, ja niistä saa luotettavampaa tutkimusta; viisi faktoria ovat tunnollisuus, neuroottisuus, avoimuus uusille kokemuksille, introversio–ekstroversio ja sovinnollisuus. Samaa tyypittelyä löytyy myös DISCistä ja MBTI:stä — ero on janoissa ja validiteetissa. KAKSI VARAUSTA: (1) arkikieli voittaa tieteen — mä en muista, oliko se 80 prosenttia ihmisistä, niin niissä vaan on niin paljon molempia; se riippuu kontekstista, mikä tulee esiin; (2) aineiston edustavuus ratkaisee — se aineisto, mikä on kerätty testin tekemistä varten, ei ole yhtään edustava suhteessa siihen, missä sitä käytetään; suomalaiseen työväestöön on hirveän vähän — just tämä NEO-PI-3 taitaa olla ensimmäinen, mikä on saatu aidosti edustavan materiaalin kanssa. Terveystalolla käytetään workplace Big Fiveä työyhteisöihin ja joskus yksilöihin, mutta siinäkin saa olla tosi tarkkana. PERIAATTEELLINEN VARAUS: moni psykologi ei tykkää puhua edes piirreteorioista, koska he ajattelevat, että persoonallisuuden ilmentymä on niin kontekstuaalinen asia — tapa miten ihminen käyttäytyy, ajattelee, toimii, tuntee liittyy niin vahvasti siihen kontekstiin. PERSOONALLISUUS MUUTTUU: Miettinen tuo Jungin väitteen, että miehet pehmenevät ja naiset kovenevat vanhetessaan ja anima/animus vaihtavat funktioita; Savola vahvistaa ja lisää: erityisesti elämän kriiseissä persoonallisuus voi muuttua nopeammallakin aikavälillä. KRITIIKIN YDIN: me tiedetään hirveästi niitä yleisiä tekijöitä, mitkä saa parhaan irti ihmisestä — minkälaiset ympäristötekijät, millainen konteksti, millaiset vuorovaikutussuhteet, millainen johtaminen; näistä on piinkovaa dataa. Ja sitten me näperretään näiden piirteiden kanssa. Ennustearvosta: miten paljon se ennustaa sun työssä pärjäämistä — se ei juurikaan ennusta, ja tämä on Big Five -pohjaisissakin. NEUROOTTISUUS EI OLE VIKA: Miettinen ajatteli pitkään, ettei kukaan halua ripaustakaan neuroottisuutta, kunnes rekrytoija oikaisi: on paljon työnantajia, jotka haluavat neuroottisia kirjanpitäjiä, jotka murehtivat joka luvun perään; Savola: jos on vähän neuroottinen, jotkut asiat vain tulee hoidettua — se ei todellakaan ole hyödytön, taas kontekstiriippuvainen, eikä neuroottisuuteen aina liity ahdistuneisuuden alakategoria. RUTIINIT JA KETJUANALYYSI: rutiinithan ne on, mitkä meidät tappaa — tai toisaalta johtaa menestykseen. Menetelmä on ketjuanalyysi kognitiivis-behavioraalisessa viitekehyksessä: ei tarkastella räjähdyshetkeä vaan koko ketjua — päivän alun tunnelmat, mitä oli sanottu, mikä oli triggeri, mitä ajattelit, miltä tuntui, mitä teit, sitten vasta itse reaktio, sen jälkeiset teot ja tunteet, sekä lyhyen ja pitkän ajan seuraukset. Mitä se tuottaa: ensinnäkin sen, että mä en vaan räjähdä — kukaan ei silleen, että mä vaan räjähdin; siinä on tapahtunut jo etukäteen tosi paljon asioita. Ajoituksesta: harva ihminen, jolla on ollut paska päivä ja kaikki mennyt pieleen, pystyy siinä kohtaa enää vaikuttamaan, kun emotionaalinen virittyneisyys on jo niin korkea. Miettinen liittää Daniel Golemanin Emotionaalisen älykkyyden ja mantelitumakkeen leimahduksen: en ole pystynyt elämään ilman niitä leimahduksia, mutta pystyn tiedostamaan, että mulla on tuommoinen möykky siellä aivoissa. Savola erottaa kaksi säätelykeinoa: tiedostaminen tai kieltäminen ja välttely (myös säätelykeino, mutta huonompi). Freudista molemmat ovat säästeliäitä — respekti aikansa asiantuntijana ja käsitteiden tuojana, mutta kaiken palauttaminen seksuaaliseen voimaan on liioittelua. VOIKO TESTIÄ PELATA: Miettinen: kun tiedän, mitkä Big Fiven faktorit ovat, ja tiedän mikä on avoimuusfaktori ja neuroottisuusfaktori, pystyn näkemään kysymyksistä, miten ne lataa sitä faktoria — ja pystyisi gaimaamaan haluamansa profiilin. Savolan myönnytys: jos sulla on erittäin hyvä itsereflektiokyky, että pystyt feikkaamaan ne vastaukset, niin ihan varmasti pystyt. Hyvissä testeissä on kuitenkin johdonmukaisuustarkistus (ovatko vastaukset keskenään linjassa), narautuskysymykset (joihin sinun profiilisi ihminen ei tyypillisesti vastaisi noin) ja enemmistövastaukset (joihin lähes kaikki vastaavat tietyllä tavalla). Savolan sivuhuomio: sä tuut sellaisesta maailmasta, missä ihmiset on opportunisteja — itse tuun sellaisesta maailmasta, missä ihmiset haluaa toisille hyvää; Miettinen: me ollaan investointipankkiireita, ollaan suuria renessanssi-ihmisiä. IQ: Miettinen ehdottaa painottamaan älykkyysosamäärää ja käyttämään persoonallisuustestejä vain kontrollina, koska IQ on “aika kovaa faktaa”. Savola myöntää raakadatan (visuaalinen ja looginen päättely, matemaattinen ja kielellinen kyky, työmuisti — nämä liittyvät hirveästi toisiinsa), mutta: IQ on psykometrinen ominaisuus — hirveän kätevä käsite tilastollisesti, mutta yksilötasolle vietynä ei ole hirveän kätevä, koska siinä ei ole mitään kausaliteetteja; niitä on harvoin tutkimuksissa löydetty. Eli sama ongelma kuin persoonallisuustesteissä. Ennen IQ:n käyttöä on vastattava kahteen kysymykseen: (1) vaatiiko työtehtävä oikeasti sen mittaamista ja saadaanko siitä arvokasta tietoa; (2) mikä taso vaaditaan — riittääkö 105, pitääkö olla 115, mikä hyöty saadaan siitä 15 pisteen erosta — ja tämä on tiedettävä ennen mittaamista: aika hyvä asiantuntija saa olla, jos sitä osaa arvioida, koska ihmisen kompetenssi on niin paljon muutakin. Hän merkitsee tämän omaksi kannakseen (jotkut, jotka tekevät rekryä, tulevat tappamaan minut kommenteissa) ja rajaa käyttävänsä testejä terveydenhuollon kontekstissa sairauksien tunnistamiseen, ei rekrytointiin. MIETTISEN OMA MENETELMÄ: arvonmääritystehtävä (yrityskaupan perustiedot → tee arvonmääritys), josta arvioidaan analyysin laatu, visuaalinen esitystapa ja looginen perustelu, sekä kontrollikysymyksiä painereaktion testaamiseen. Hän demonstroi sen livenä: “Mitä on kymmenen jaettuna neljällä prosentilla?” — Savola pyytää armoa; oikea vastaus on 250. Savola purkaa kysymyksen: sä et saa siitä yleistä älykkyystietoa — se ei välttämättä kerro älykkyydestä, vaan siitä, että sulla on jonkinlainen laventamisrutiini matikassa: tuhat jaettuna neljällä on 250 — mutta hyväksyy sen siltä osin, mihin sitä käytetään: se on kiinnostavaa, miten sinä reagoit siihen. Miettinen katsoo reaktiota, ei vastausta — julkista häpeää, paniikkia tai suuttumusta (“onpa tyhmä kysymys”) — ja arvioi, pystyisikö ihminen ryhmätyöhön, jos suhtautuu epätäydellisyyteen hyökkäävästi. Savolan terävin kysymys: mistä se suhtautuminen tulee, mikä siinä menee ihmisen sisäiseen kokemukseen itsestä? Ja ammatillinen vahvistus: toi on tosi hyvä, että se tulee tehtävien kautta — persoonallisuustesteistä sä et sitä saa ollenkaan; Big Fivessä painetilanteen ennustaminen on yksi vaikeimmista asioista. PROSESSIN MUUT OSAT: kouluarvosanat, aiemmat työtehtävät ja referenssit; alkukarsinta papereilla ja työkokemuksella; koko rumba tehtiin itse yhden associaten kanssa, perusteluna että kaikille pystyy antamaan kontrolloidusti samat kysymykset — se on reilua; edellisessä haussa 168 hakemusta. Savolan varaus ulkoistamisesta: jos käyttää psykologista testaajaa, jonkun pitää tuntea molemmat puolet todella hyvin, muuten tuloksena on vain paperi, joka kertoo hakijasta psykologisesti jotain “but about that’s it” — vaihtoehdot ovat tehdä kaikki itse tai varmistaa saumaton kommunikaatio ja testivastausten täydellinen kontekstualisointi. Miettinen käyttää lisäksi interim-analystejä jatkuvasti (kolmannen vuoden rahoituksen opiskelijoita kuukausipalkalla). LOPPU — TUNTEIDEN SÄÄTELY MOLEMMIN PUOLIN PÖYTÄÄ: Savola kääntää katseen haastattelijaan ja kysyy, miten Miettinen huomioi omien tunteiden säätelyn rekrytoinnissa, koska se on keskiössä kaikessa psykologisessa toimintakyvyssä. Miettisen vastaus: sama kysymyssarja kaikille, asiallisuus ja pehmennys jälkikäteen — tämä 10 jaettuna neljällä prosentilla on oikeasti aiheuttanut kymmenessä ihmisessä traumaa mun johdosta, niin mä aina pyydän anteeksi ja sanon, että kukaan ei saa sitä oikein; ihmiset on aika perfektionisteja eivätkä halua tuommoisia kokemuksia — ne muistaa ne. Ja itsestään: mä en ole kauhean hyvä ottamaan negatiivista palautetta vastaan — tiedän mistä se johtuu: neuroottisuusfaktori on ladattu, vaikka feikkaan että se on nolla. Se sattuu. Mä haluaisin olla täydellinen. Savolan diagnoosi: eli siis vaativa? Miettinen myöntää sen koskevan ensisijaisesti itseään; selviytymiskeino on reflektoida mikä palautteessa on totta, suhtautua ammattimaisesti eikä lakaista sitä maton alle.

Osastot: AI-tutkimus + Työkalut ja toteutukset · Markdown: index.md · In English