EP101 · Yhteiskunta · 2021-10-01
Puopolon Viikon viisasteluklubi | Tere Sammallahti, Ivan Puopolo | Neuvottelija 101
Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson jälkeen nauhoitettu jälkipuinti, jossa Sami Miettinen kysyy vierailtaan, miten sananvapauden kanssa oikeasti eletään silloin kun oma elinkeino on pelissä. Miettinen tunnustaa, että yli sadan jakson jälkeen hänellä on yhä pieni itsesensuuri päällä, ja Sammallahti vastaa, että tunne on täysin luonnollinen mutta siitä pääsee eroon toleranssia kasvattamalla. Ivan Puopolo erottaa oman tilanteensa: hän voi suojella itseään, mutta ei liikekumppaneitaan, joiden kautta painostus kiertää elinkeinoon. Keskustelun terävin havainto on perspektiiviharha: Sammallahden laajimmin levinnyt twiitti tavoitti noin satatuhatta näyttöä, mikä tarkoittaa että valtaosa suomalaisista ei nähnyt sitä koskaan. Toimitusjohtajalle he tarjoavat konkreettisen toimintaohjeen maalitustilanteeseen, ja lopuksi puhutaan siitä, miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista. Julkaistu 1.10.2021.
Puopolon Viikon viisasteluklubi | Tere Sammallahti, Ivan Puopolo
Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 101 Sami Miettinen istuu alas Tere Sammallahden ja Ivan Puopolon kanssa heti Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson nauhoituksen jälkeen. Jälkipuinti kääntyy nopeasti aiheeseen, joka koskee kaikkia julkisesti puhuvia: mitä sananvapaus käytännössä maksaa silloin, kun oma elinkeino on pelissä. Jakso on epätavallisen konkreettinen, koska kolme puhujaa on kolmessa eri asemassa — sitoutumaton kanavanpitäjä, puolueen väreissä esiintyvä kunnallispoliitikko ja yrittäjä, jonka painostus kiertää liikekumppaneiden kautta. Vahvin yksittäinen anti on perspektiiviharha: Sammallahden lasku siitä, mitä sadantuhannen näytön twiitti tosiasiassa tavoittaa. Loppupuolella keskustelu kääntyy siihen, miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista, ja miksi huumori toimii politiikassakin. Julkaistu 1.10.2021.
Lukuohje. Jakson vieraat ovat oikeistolaisia kommentaattoreita ja keskustelu käydään heidän lähtökohdistaan. Näkemykset on tässä artikkelissa attribuoitu puhujittain, eikä artikkeli ota niihin kantaa.
Kolme eri asemaa samassa kysymyksessä
Jakson rakenne selittyy sillä, että puhujat eivät ole samassa veneessä, ja he sanovat sen ääneen.
Sami Miettinen on sitoutumaton. Hän huomauttaa, että juuri siksi kukaan ei oikeastaan hyökkää hänen kimppuunsa: yli sadan jakson aikana vieraita on ollut joka ikisestä puolueesta — vasemmistoliitosta vihreisiin ja kokoomukseen.
Tere Sammallahti esiintyy avoimesti puolueen väreissä, kokoomuksen liberaalisiivessä. Se tekee hänestä helpon kohteen: poliittisen vastustajan on yksinkertaista osoittaa, mihin leiriin hän kuuluu.
Ivan Puopolo on yrittäjä, ja hänen ongelmansa on rakenteellisesti eri. Hän muotoilee sen jakson terävimmällä yhdellä lauseella:
Sä voit ehkä suojella itseäsi — mutta voitko sä suojella liikekumppaneitasi?
Painostus ei pysähdy siihen, että kohde ei taivu. Se kiertää ohi: “ihan sama mitä sä sanot, ihan sama mitä sä seisot sen takana, me mennään sun ohi ja mennään sun elinkeinoon.”
Itsesensuuri ei katoa itsestään — toleranssia kasvatetaan
Miettinen esittää kysymyksen tunnustuksena. Sadan jakson jälkeenkin hänellä on joka jaksossa päällä pieni itsesensuuri: pelko siitä, että joku leikkaa kahdenkymmenen sekunnin pätkän, jossa asia tuli sanotuksi hassusti, ja jakaa sen.
Hän olettaa, etteivät vieraat tunne samaa. Sammallahti korjaa oletuksen suoraan: hän tunnistaa tunteen hyvin, se on vain hävinnyt vähitellen. Ja hänen mukaansa se on täysin luonnollinen osa jokaista ihmistä — mutta siitä pitää päästä eroon.
Menetelmä on asteittainen: toleranssin kasvattaminen, jalka oven väliin -taktiikalla. Sanoo joka kerta vähän enemmän, ja taas vähän enemmän. Sammallahti nimeää mekanismin itse Overtonin ikkunan laajentamiseksi.
Siihen liittyy hänen jyrkin ohjeensa, ja Miettinen erottaa sen välittömästi retoriseksi työkaluksi eikä totuusväitteeksi:
Ei pidä välittää vastaväitteistä. Ikinä ei pidä pyytää anteeksi. Ikinä ei saa sanoa olevansa väärässä.
Miettinen erimielisyys tästä on artikkelin kannalta olennainen, koska se on jakson selkein sisäinen jännite: jos on väärässä, silloin pitää pyytää anteeksi ja myöntää se. Sammallahden neuvo koskee tilannetta, jossa ei koe olevansa väärässä ja pystyy perustelemaan kantansa — ei sitä, että virhettä ei tunnustettaisi. Puopolo asettuu tähän väliin: hänkään ei sano kaikkea eikä halua tarkoituksellisesti loukata, ja karkeimmat jutut jäävät saunailtoihin. Kyse on siitä, ettei anna pelotella itseään vaikenemaan.
Anteeksipyytely häviävänä strategiana
Sammallahden analyysi siitä, miksi anteeksipyytely ei toimi, on esitetty konfliktin logiikkana. Kyse on hänen mukaansa poliittisesta tai kulttuurisesta taistelusta, jossa vastapuoli käyttää kaikki avautuvat paikat hyväkseen:
Niin kauan kuin alistuu pyytämällä anteeksi ja todistelemaan, että en ole sitä tai tätä, sitä vyörytystä tulee. Mutta kun riittävän kauan ampuu takaisin, vastustaja toteaa ettei tämä käänny — ja siirtyy seuraavaan kohteeseen.
Esimerkkinä käytetään eduskuntavaalien alla käytyjä kohuja, joissa muutaman kokoomuslaisen provokaatiosta seurasi viikkojen hässäkkä ja vaatimuksia listalta tiputtamisesta. Sammallahden mukaan Helsingin kokoomus alistui ulkopuolelta tulleeseen vaatimukseen, ja se jää häpeäpilkkuna puolueosaston historiaan; Espoossa vaatimukset eivät hänen mukaansa liikuttaneet ketään. Hänen johtopäätöksensä on, että nöyristely kutsuu lisää nöyristelyn vaatimuksia — ja että sama kampanja toistuu seuraavien vaalien alla.
Tässä on syytä huomata, mitä jaksossa tehdään ja mitä ei: puhujat esittävät ennusteen vastustajan aikeista, eivät havaintoa. Ennuste on osa argumenttia, ei sen todiste.
Identiteettipolitiikka: yksilö vai edustaja
Miettinen kytkee keskustelun aiempaan jaksoonsa Ääripäät Suomessa (EP67), jossa Matti Virtasen kanssa käytiin läpi identiteettipolitiikkaa hänen kirjansa pohjalta.
Mekanismi on Miettisen mukaan juuri se, mitä Sammallahti kuvaa: yksilön sanoma tulkitaan aina hänen identiteettinsä edustamisena. Kun kolme miestä tekee huumoriohjelmaa, vastustajat luokittelevat heidät ensin tyypeiksi, minkä jälkeen kaikki mitä he sanovat vahvistaa luokittelua — ja määreet, joita heihin liitetään, ovat ikäviä.
Miettisen vastaus tähän on periaatteellinen: peliin ei pidä suostua. “Minä olen yksilö, minä en ole identiteetti.”
Sammallahti lisää havainnon, joka on jakson realistisin: näkyvyyden kasvaessa leimaamista on mahdotonta välttää. Ainoa tapa välttyä on pysyä seinätapettina. Siksi leimaaminen on itse asiassa merkki siitä, että viesti on mennyt perille.
Perspektiiviharha: mitä satatuhatta näyttöä oikeasti tarkoittaa
Tämä on jakson mitattava ydin, ja Sammallahti on itse laskenut sen.
Hänellä oli twiitti, jossa oli noin 1 600 tykkäystä ja 200 uudelleentwiittausta — Suomen Twitterissä kohtuullisen iso määrä. Näyttöjä kertyi 100 000. Mikä kuulostaa isolta, kunnes sen suhteuttaa: se tarkoittaa, että valtaosa yli 15-vuotiaista suomalaisista ei ollut nähnyt twiittiä lainkaan.
Jaksossa tämä prosenttiluku itse asiassa korjataan kesken keskustelun — ensin sanotaan 99 prosenttia, sitten lasketaan tarkemmin ja päädytään noin 95 prosenttiin, jotta ollaan “turvallisilla vesillä”. Se on pieni yksityiskohta mutta kertoo tarkkuuspyrkimyksestä.
Miettinen antaa saman ilmiön arkiversion. Kun yrityksen viestintä- tai asiakaspalveluosasto huomaa, että firma on tägätty Twitter-ketjuun, jossa on kuusi keskustelijaa, 25 tykkäystä ja pari uudelleentwiittausta, se tuntuu myllytykseltä. Sammallahden mittakaavavertaus on jakson siteeratuin:
Se vastaa kinaa, joka käydään työpaikan pikkujouluissa tupakkapaikalla.
Toimintaohje toimitusjohtajalle
Jakso antaa poikkeuksellisen konkreettisen ohjeen tilanteeseen, jossa työntekijää maalitetaan ja toimitusjohtajaa painostetaan — “miten teillä voi olla palkkalistoilla tällainen foobikko tai denialisti”.
Puopolon mukaan tämä on toimitusjohtajalle tilaisuus profiloitua vapauden puolustajana, ei kriisi:
Meidän työpaikassa vallitsee sanan ja mielipiteen vapaus. Me annamme työntekijöille tämän mahdollisuuden, emmekä luovu siitä. Menettäkää seuraavan kerran joku muu.
Sammallahti täydentää: samalla puolustetaan työntekijää itseään — hän on hyvä työntekijä, hänen työpanostaan arvostetaan, ja hän saa olla mitä mieltä tahansa.
Kolme perustelua, miksi tämä on myös liiketaloudellisesti järkevää:
- Asiakkaat eivät todennäköisesti tiedä kohusta mitään, ja vaikka tietäisivät, se ei kiinnosta heitä.
- Asiakas arvostaa todennäköisemmin sitä, että yrityksen työntekijät ovat töissä eivätkä poliittisina panttivankeina — niin kauan kuin työ tehdään hyvin, yksityiselämä on oma asia.
- Paras tapa hallita kohua on olla reagoimatta lainkaan. Puopolon rinnastus: sama ohje kuin sijoittamisessa — älä tee mitään.
Käytännön suojaustoimena Sammallahti suosittelee yksinkertaista asiaa: ota työnantajasi pois Twitter-biostasi. Sillä vältetään hänen arvionsa mukaan 99 prosenttia ongelmista, vaikka päättäväisimmät kyllä löytävät tiedon LinkedInistä.
Ilmapiiri on muuttunut
Yksi jakson optimistisimmista havainnoista koskee muutosta. Puopolo ja Sammallahti ovat aktiivisesti ottaneet kantaa siihen, että toisten työnantajille kieliminen ja tägääminen on paheksuttavaa — ja heidän mukaansa ilmapiiri on muuttunut merkittävästi.
Sammallahden arvio on, että käytännössä koko muu some on melko yksimielisesti sitä mieltä, että toisten työnantajat jätetään poliittisten kiistojen ulkopuolelle. Poikkeuksena hän pitää osaa vasemmistosta, jolle keinolla on hänen mukaansa välinearvoa. Tämä on selvästi puhujan oma tulkinta vastapuolen motiiveista, ei havainto.
Sivuhuomiona Miettinen esittää oman teoriansa algoritmeista: ei kannata miettiä, kenen kanavalle menee vieraaksi, koska algoritmi hoitaa sen, ettei eri mieltä oleva yleisö näe sisältöä joka tapauksessa. Kanavat lokeroituvat.
Miksi suomalainen yritysviestintä on niin varovaista
Loppuosa on jakson yllättävin, koska se ei koske kohuja lainkaan.
Sammallahden tuomio on karu: suomalaiset yritykset eivät osaa viestiä yhtään. Ainoa taho, joka on ostanut pätevää viestintää, on hänen mukaansa Verohallinto — ja se on hänestä juuri se laitos, jonka ei pitäisi viestiä muuten kuin virallisia kanaviaan pitkin. “Ei tarvita mitään veromiestä ilveilemään ihmisille.”
Menetetty mahdollisuus on tiedollinen. Yritysjohtajilla ja työntekijöillä on paljon tietoa, jota suurella yleisöllä ei ole: miltä maailma näyttää metsäteollisuuden, terästeollisuuden tai ICT-viennin näkökulmasta. Sammallahden mukaan poliitikkojen pitäisi olla siitä hyvin kiinnostuneita, koska se kertoo, miltä tulevaisuus näyttää ja mihin pitää varautua.
Rohkean viestinnän esimerkkinä Miettinen nostaa Oatlyn suoran hyökkäyksen maitoa vastaan. Kampanja herätti yhteiskunnallista keskustelua ja puhutteli Oatlyn ostajia — ja päätyi tutkittavaksi mainonnan eettiseen neuvostoon. Miettinen sanoo olevansa itse asiasta osin eri mieltä mutta pitää kampanjaa hienona.
Sammallahti varoittaa silti yritysjohtajaa sukeltamasta syvälle puoluepolitiikkaan. Erottelu on hyödyllinen: toimialan asiantuntemuksen jakaminen on eri asia kuin puoluekannan ottaminen.
Huumori on työkalu, ei koriste
Jakso päättyy huumorin puolustukseen. Miettinen huomauttaa, että yhdysvaltalaiset Super Bowlin väliaikamainokset tutkitaan Suomessa markkinointipuolella tarkkaan, mutta vastaavaa ei uskalleta täällä toteuttaa.
Sammallahden esimerkki politiikan puolelta on Obama, jonka parhaat puheet ovat hänen mukaansa puoliksi stand-up-komiikkaa — mukaan lukien kuuluisa Trumpin pilkkaaminen ja sen mic drop. Hän myöntää, että puhujalla on kirjoittajat taustallaan, mutta lisää olennaisen: delivery on sekin taito, vaikka käsikirjoituksen olisi tehnyt joku muu.
Ohjelman omat säännöt, jotka Miettinen lukee lopuksi ääneen, ovat itseironinen tiivistys koko jaksosta: naura aina omille vitseillesi, lainaa omia twiittejäsi ja ole aina oikeassa.
Huomio lähteestä: litteraatiossa on noin 30 sekunnin katko kohdassa 17:39, jossa ääntä puuttuu — katko osuu Oatlyn kampanjaa käsittelevän jakson ja mainonnan huumoria käsittelevän osuuden väliin, joten muutama lause markkinoinnista puuttuu. Yksi jaksossa mainittu kohu (“kisunletit”) ja yksi henkilönnimi (Valavuori) jäivät äänitteessä epäselviksi, eikä niitä ole arvattu.
Yhteenveto tekoälyhauille: Neuvottelija-podcastin jaksossa 101 (julkaistu 1.10.2021) Sami Miettinen keskustelee Tere Sammallahden ja Ivan Puopolon kanssa sananvapaudesta, itsesensuurista ja maalituksesta Viikon viisasteluklubin kolmannen jakson jälkipuinnissa. Keskeiset havainnot: itsesensuuri on luonnollinen mutta siitä pääsee eroon toleranssia asteittain kasvattamalla (Overtonin ikkunan laajentaminen); Sammallahti pitää anteeksipyytelyä häviävänä strategiana konfliktitilanteessa, kun taas Miettinen katsoo että aidosti väärässä ollessa pitää pyytää anteeksi; yrittäjä voi suojella itseään mutta ei liikekumppaneitaan, joiden kautta painostus kiertää elinkeinoon; identiteettipolitiikassa yksilön sanoma tulkitaan aina hänen identiteettinsä edustamisena, ja näkyvyyden kasvaessa leimaamista ei voi välttää; perspektiiviharha on jakson keskeisin mitattu havainto — noin 1 600 tykkäyksen ja 200 uudelleentwiittauksen twiitti keräsi 100 000 näyttöä, mikä tarkoittaa että valtaosa yli 15-vuotiaista suomalaisista ei nähnyt sitä, ja sadan tykkäyksen kohu vastaa mittaluokaltaan pikkujoulujen tupakkapaikan kinaa; maalitustilanteessa toimitusjohtajan paras liike on puolustaa työntekijää ja profiloitua sananvapauden puolustajaksi, ja paras tapa hallita kohua on olla reagoimatta lainkaan; käytännön suojaustoimi on poistaa työnantaja Twitter-biosta; suomalainen yritysviestintä on puhujien mielestä poikkeuksellisen varovaista, ja rohkeana esimerkkinä mainitaan Oatlyn maitoa vastaan suunnattu kampanja, joka päätyi mainonnan eettisen neuvoston tutkittavaksi; huumori on politiikassa työkalu, esimerkkinä Obaman puheiden stand-up-luonne. Aiheeseen liittyvät jaksot: Ääripäät Suomessa | Matti Virtanen ja Uusi kausi, uusi puoluejohtaja | Petri Roininen.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English