EP73 · Yhteiskunta · 2021-04-18
Ilkeät ongelmat | Eija-Riitta Korhola | Neuvottelija 73
Filosofian tohtori ja 15 vuotta europarlamentissa istunut Eija-Riitta Korhola selittää, mikä tekee ongelmasta ilkeän: yksiulotteinen ratkaisu synnyttää lisää ongelmia. Käytännön esimerkkeinä jätteenpolttodirektiivin kaataminen ensimmäisen kauden meppinä, biopolttoaineiden heiluva sääntely ja Saksan Energiewende. Lopuksi puhutaan siitä, miksi motiivien leimaaminen myrkyttää päätöksenteon ja miksi mieltä pitää voida muuttaa.
Ilkeät ongelmat | Eija-Riitta Korhola | Neuvottelija 73
Tiivistelmä: Filosofian tohtori ja 15 vuotta europarlamentissa istunut Eija-Riitta Korhola selittää, mikä tekee ongelmasta ilkeän: yksiulotteinen ratkaisu synnyttää lisää ongelmia. Käytännön esimerkkeinä jätteenpolttodirektiivin kaataminen ensimmäisen kauden meppinä, biopolttoaineiden heiluva sääntely ja Saksan Energiewende. Lopuksi puhutaan siitä, miksi motiivien leimaaminen myrkyttää päätöksenteon ja miksi mieltä pitää voida muuttaa.
Lukuohje: Jakso käsittelee kiistanalaisia ilmasto- ja energiapoliittisia kysymyksiä, ja siinä esitetyt kannat ovat vieraan ja isännän omia näkemyksiä. Korhola on kokoomuslainen entinen europarlamentaarikko, joka on julkisesti kritisoinut ilmastopolitiikan valtavirtaa; hänen arvionsa vihreiden ja ympäristöjärjestöjen toiminnasta ovat osapuolen näkemyksiä keskustelusta, jossa hän itse on ollut osallinen. Fukushimaa ja Energiewendeä koskevat luvut esitetään jaksossa siten kuin ne siellä sanottiin.
Mikä on ilkeä ongelma
Korholan määritelmä on lyhyt ja käyttökelpoinen:
Ilkeä ongelma on sellainen ongelmatyyppi, joka on vähän kuin monimutkainen vyyhti tai Rubikin kuutio — solmuuntunut ongelma, joka helposti, jos sitä yritetään ratkaista käsittämättä sen monimutkaista luonnetta, niin luodaan lisää ongelmia.
Miettinen tarkentaa sen käytännön ehdoksi: näitä ei voi ratkaista sekventiaalisesti, ongelma kerrallaan, koska osat potkivat toisiaan sattumanvaraisiin suuntiin. Filosofisesti: gordionin solmua ei tässä ole — kimppua ei voi katkaista, sitä voi vain nyppiä lanka kerrallaan joka suunnasta.
Ilkeitä ongelmia on Korholan mukaan yhä enemmän, koska globalisaatio, tiedon määrä ja tapahtumien nopeus lisäävät vuorovaikutuksia. Myös korona on tyypillinen tapaus — ongelma, jota on vaikea määritellä ja josta ei koskaan tulla varmasti tietämään, milloin se on ratkaistu.
Korhola kirjoitti aiheesta väitöskirjan keskittyen ilmastokysymykseen. Sen jälkeen tuli kirja, ja sen jälkeen väsymys:
Kun kirjoitin tuon kirjan, niin suorastaan oksensin ulos sen jutun kaikkine monimutkaisuuksineen.
Syy kyllästymiseen on hänen mukaansa se, että ilmastokysymyksestä on tullut osa identiteettipolitiikkaa ja poliittisen korrektiuden väline: “siinä on liian paljon alueita, jolle ei saa mennä”. Sitä hän pitää huonona lähtökohtana ongelmanratkaisulle.
Jätteenpolttodirektiivi — miten yksi meppi käänsi lukitun tilanteen
Tämä on jakson konkreettisin neuvottelutarina, ja Miettinen taustoittaa sen omalla työllään: hän oli kahdeksan vuotta Pöyry Capitalissa tekemässä yrityskauppoja metsäteollisuudelle, muun muassa Kemin ja Äänekosken laitosten parissa.
Ongelma: jätteenpolttodirektiivi olisi tuonut sellutehtaiden mustalipeän ja ligniinin polton direktiivin vaatimusten piiriin. Käytännössä se olisi tarkoittanut suurten polttolaitosten mittausvaatimuksia joka paikkaan, missä sitä hyödynnetään energiana:
Se olisi ollut aina miljoonaluokan satsaus ilman, että siinä olisi ollut mitään ympäristöhyötyä, koska siinä ligniinissä ei ole mitään ympäristölle vahingollista sellaista, mitä siinä pitäisi mitata.
Sen torjuminen on Korholan mukaan “sanottu vuosia suurimmaksi suomalaiseksi lobbausvoitoksi” — ja sen sai aikaan poliittisesti kokematon ensimmäisen vuoden meppi.
Miksi tilanne oli lukossa: asia oli toisessa käsittelyssä, jossa parlamentin säännöt kieltävät uusien ideoiden tuomisen. Ainoa, joka olisi voinut todeta muutosesityksen vastaavan mietinnön henkeä, oli raportööri — ja raportööri oli sitä vastaan, ympäristöjärjestöjen lobbauksen tukemana.
Miten se aukesi. Korhola kävi raportöörin luona useita kertoja tuloksetta. Ratkaiseva hetki oli sattuma:
Mä astuin sen työhuoneeseen ja mä näin sen työpöydällä sellaisen hollantilaisen ekonomistifilosofin kirjan. Ja mä sitten sanoin, että tiedätkö, että mä oon ollut ton miehen kanssa kirjeenvaihdossa. — Ja sitten se helty kauheasti, että minun rakas opettajani Amsterdamin vapaasta yliopistosta.
Ja sen jälkeen kaikki, mitä hän sanoi, oli “kauhean järkeenkäypää ja ymmärrettävää”:
Koska hän ymmärsi, että mä oon hyvä ihminen.
Miettinen nimeää mekanismin: uskottavuuden siirto kolmannen osapuolen kautta. Korholan vastaus: “Se on ihan ratkaiseva.”
Neuvottelun kannalta olennaisin opetus onkin siinä, että lukittu asia ei auennut argumentilla vaan luottamuksella — sen jälkeen sama argumentti kelpasi.
Biopolttoaineet: laatu ennen määrää
Korholan linja on ollut sama koko ajan, mutta ympäristö on heilunut sen ympärillä. Vuosina 2005–2007 vihreät ja ympäristöjärjestöt vaativat korkeita määrällisiä tavoitteita ja syyttivät Suomea jumbosijasta. Korhola jarrutti:
Pitää luoda ensiksi laadulliset tavoitteet ennen kuin laitetaan määrällisiä. Se bio-etuliite ei takaa mitään.
Esimerkit ovat konkreettisia: raaka-aine, joka kävisi ruoantuotantoon, nostaa ruoan hintaa — ja pahimmillaan biopolttoainelitran valmistaminen kulutti 1,2 litraa fossiilista energiaa.
Sitten kelkka kääntyi: samat toimijat alkoivat vastustaa biopolttoaineita “samalla jyrkkyydellä, millä ne ensin kannatti niitä” — ja Korhola joutui puolustamaan niitä.
Investoijan kannalta ongelma ei ole kumpikaan kanta vaan heilunta:
Ongelma on, että lainsäädäntö heilahtelee eikä oikein tiedä, mitä tässä voi odottaa ja mihin voi luottaa.
Nesteen päätöksen viedä laajennus Rotterdamiin hän ymmärtää: Suomi on käytännössä saari, ja esimerkiksi rikkidirektiivi on nostanut kuljetuskustannuksia juuri tällä alueella.
Vaikutusvektorit: Fukushima, Energiewende ja Olkiluoto
Tässä on Korholan metodinen ydinajatus. Vaikka ilkeä ongelma on moniulotteinen, siitä voi silti etsiä vaikutusvektorit — mihin suureeseen halutaan vaikuttaa ja mikä siihen tehokkaimmin vaikuttaa. Jos tavoite on hidastaa lämpenemistä, kysytään mikä on tehokkain kasvihuonekaasujen vähentämismuoto. Vastakohta on satunnainen keinovalinta:
Sitten tässä, jos nyt sanotaan vihreässä fanatismissa, niin tuollaista ei ole. Se vaan valitaan sattumanvaraisesti.
Energiewende on hänen esimerkkinsä säntäilystä. Saksa lopetti ydinvoiman Fukushiman jälkeen, ja ydinvoima korvautui liian usein fossiilisella:
Fukushiman todelliset uhrit ovat ne kansalaiset, jotka joutuvat kärsimään huonontuneesta ilmanlaadusta.
Eurooppalaista politiikkaa hän on nimittänyt luonteeltaan maanisdepressiiviseksi. Parlamentin keskustelussa huhtikuussa 2011 hän kuuli kollegan kysyvän, “kuinka monen tuhannen ihmisen pitää vielä kuolla ennen kuin tajuamme, että ydinvoima on vaarallista” — vaikka tsunamin kymmenettuhannet uhrit eivät olleet Fukushiman uhreja. Jaksossa esitetyt luvut: säteilyyn ei kuollut ketään, mutta nopeaan evakuointiin ja paniikkiin noin 1 500–1 600 vanhusta ja sairasta.
Miettinen tekee vertailun: Olkiluoto 3 tuottaisi käynnistyttyään enemmän päästötöntä energiaa kuin kaikki Suomen tuulimyllyt yhteensä. Korholan luku: Saksan energiantuotannon päästöt kilowattituntia kohden ovat olleet noin viisinkertaiset Suomeen verrattuna — ja siihen on käytetty miljardeja.
Itsekkyyden muistomerkki
Jakson vahvin kuva tulee yleisökysymyksestä (Mikko Alasaarela). Greenpeace teetti vuonna 2010 Töölönlahdelle muistomerkin, jossa oli ydinvoimapäätöksen puolesta äänestäneiden kansanedustajien nimet — ja jonka nimi oli itsekkyyden muistomerkki. Se sai jopa vuoden markkinointitekopalkinnon.
Miettinen ehdottaa Wicked-musikaalin luentaa: siinä noidat ovatkin hyviksiä ja tavalliset pahiksia, joten muistomerkin voi lukea käänteisesti. Korhola on samaa mieltä siitä, että se on kääntynyt alle kymmenessä vuodessa — mutta hänen pointtinsa on toinen ja vakavampi:
Se paljastaa poliittisen keskustelun ongelman. Ne oli tietävinään näiden ihmisten motiivit. Eli se nimettiin itsekkyydeksi.
Sama on kohdistunut häneen itseensä: hänet on nimitetty “ekohuoraksi”, “ilmastopolitiikan jarrunaiseksi” ja “teollisuuden talutusnuorassa kulkevaksi” — ja hänen mukaansa vihreät ovat lopulta päätyneet samalle kannalle noin 10–15 vuotta myöhemmin, olipa kyse puusta, biopolttoaineista, ydinvoimasta tai jätteestä.
Tämä laajenee jakson yleiseksi teesiksi identiteettipolitiikasta:
Me leimataan ihmiset sellaisiksi möhkäleiksi, että ne on joko täysin hyviä tai täysin pahoja.
Seuraus on epistemologinen: jos joku sanoo jotain fiksua, sitä ei saa uskoa, koska hän on sanonut myös muuta. Korholan vastalääke on itsenäinen ajattelu — ei kannata rakentaa maailmankuvaa sen varaan, että “minun on vastustettava tuota asiaa, koska tuo ihminen kannattaa sitä”. Silloin kyseinen ihminen saa liikaa valtaa oman maailmankuvan muokkaajana. Sama koskee ääritapausta: keino ei muutu vääräksi siksi, että väärä ihminen kannattaa sitä.
Kokoomus, elvytyspaketti ja mielen muuttaminen
Petri Roinisen terveisiin kokoomuksen linjasta Korhola vastaa suoraan. Puolue on hänen mielestään “aika lailla luopunut merkittävistä meriiteistään, joista tärkeä on ollut älyllinen rehellisyys ja vapaus ajatella”. Perustelu on käsitteellinen:
Politiikkahan on keskustelua keinoista. Jotkut puolueet hirttäytyvät keinoihin. — Ne ovat vaihtotavaraa, niitä voi tarkistaa.
Elvytyspaketista hän on ollut aktiivinen kriitikko, tavoitteena vaikuttaa kansanedustajien äänestyskäyttäytymiseen, ja hän sanoo olevansa vakuuttunut siitä, että kokoomuksen kentän valtaosa pitää mallia “aivan idioottimaisena”. Menettelystä hän on jyrkin:
En kyllä tykkää tästä, että kävellään EU-perussopimusten yli. Se on minusta törkeää. Saa olla liittovaltion kannattaja, mutta se pitäisi tehdä reilusti ja avoimesti, eikä tälleen takaovesta.
Kysymykseen siitä, voiko Suomi ylipäätään vaikuttaa EU:ssa — Juhani Huopainen oli edellisessä jaksossa sitä mieltä, ettei voi — Korhola vastaa omalla kokemuksellaan: jätedirektiivissä “yksikin nainen” pystyi muuttamaan asian. Toinen esimerkki on Päivi Räsänen, joka kaatoi käytännössä yksin Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyyden ja kesti kovan painostuksen — ja vuoden 2015 pakolaiskriisissä siitä oltiin helpottuneita.
Oppositiosta EU:ssa he ovat eri mieltä. Miettisen mielestä sitä ei ole, koska rakenne on koalitio. Korhola on eri mieltä: oppositio muodostuu asiakohtaisesti, ja se sopi hänelle, koska hän on asiapoliitikko:
Mulle olisi kauhistus se, että mä joutuisin vastustamaan jotain asiaa, jota mä oikeasti kannatan — vaan sen takia, että mä satun kuulumaan tähän puolueeseen.
Kaksi kertaa hän kertoo maksaneensa siitä hinnan. Hän luopui kokoomuksen varapuheenjohtajuudesta voidakseen arvostella tuulivoiman tuotantotukipäätöstä (jonka tasoksi hän mainitsee 103,5 euroa megawattitunnilta): “En saa nalkuttaa, jos olen kokoomuksen varapuheenjohtaja. On parempi, että luovun asemastani.” Ja samana keväänä hän muutti mielensä Kreikan velkapaketista:
Tämä on vastoin kaikkea, mitä me ajatellaan ja uskotaan talouden periaatteista ja moraalista.
Hänen vaihtoehtonsa oli, että Saksan ja Ranskan olisi pitänyt pääomittaa pankkinsa sen sijaan, että asia ratkaistaan euroryhmässä — ja sen sanominen ääneen “pilasi vähän mun osakkeita kokoomuksessa”. Rahaliitosta hänen johtopäätöksensä on sama kuin edellisen jakson vieraalla: se joko johtaa suurempaan yhteisvastuuseen tai hajoaa.
Tiede, no regret ja miksi mieltä pitää voida muuttaa
Loppuosa on metodinen. Korholan periaate ilkeän ongelman edessä on osiin pilkkominen ja sen jälkeen:
Pyritään tekemään asioita, joita ei tarvitse missään olosuhteissa tai missään skenaariossa katua.
Tämä on no regret -politiikkaa, ja Miettinen liittää siihen skenaarioanalyysin sekä tehokkaan altruismin: miten valita hyvälaatuisia toimia järkevässä järjestyksessä. Esimerkkinä on kompensointi ja Compensaten Elina Kajosaari — metsittämistä ei todennäköisesti tarvitse katua missään skenaariossa.
Tieteestä Korhola on tarkka:
Kun jotkut sanoo, että science is settled, että asia on ihan varma tai valmis, niin sehän on epätieteellinen lause. Tiede ei ole koskaan ihan paikoilleen asettunutta.
Ilmastotiede on hänen mukaansa poikkitiede, ja osa suhtautuu siihen advocacy-työnä, maailman parantamisena. Se sopii huonosti tieteelliseen asenteeseen. Väitöskirjassaan hän päätyi kannattamaan kognitivistista tieteen ihannetta — pään pitämistä kylmänä — myös käytännön syystä:
Jos tuo alue politisoituu liikaa ja kuumenee liikaa, niin se myös menettää uskottavuuttaan.
Filosofisista esikuvista hän valitsee kolmikon Sokrates, Platon ja Aristoteles, ja perustelu on ajankohtainen: sofistien aikaan ilmapiiri oli “vähän sama kuin meillä on nykyään Twitterissä”, kun mistään ei voinut keskustella vaan kaikesta saivarreltiin — ja silloin tapahtui henkinen ryhtiliike, joka antoi toivon siitä, että todellisuudesta voi sanoa jotain.
Miettinen päättää jakson kiitokseen, joka on samalla jakson teesi: kyky muuttaa kantaa, kun faktat muuttuvat.
Mitä tästä kannattaa muistaa
- Ilkeä ongelma tunnistetaan siitä, että yksiulotteinen ratkaisu luo lisää ongelmia — sitä ei voi katkaista, vain nyppiä.
- Ongelman määrittely on osa ratkaisua: väärin kuvattua ongelmaa ratkaistaan väärin keinoin.
- Neuvottelu aukesi luottamuksesta, ei argumentista — uskottavuuden siirto kolmannen osapuolen kautta oli ratkaiseva.
- Laatu ennen määrää: bio-etuliite ei takaa mitään, ja huonoimmillaan biopolttoainelitra kulutti 1,2 litraa fossiilista.
- Heiluva sääntely on investoijalle pahempi kuin tiukka sääntely.
- Valitse keino vaikutusvektorin mukaan, älä satunnaisesti — Energiewende on esimerkki päinvastaisesta.
- Motiivien leimaaminen myrkyttää päätöksenteon; itsekkyyden muistomerkki on siitä muistomerkki.
- Älä anna vastapuolelle valtaa maailmankuvaasi — keino ei muutu vääräksi kannattajansa takia.
- “Science is settled” on epätieteellinen lause.
- No regret -politiikka: tee ensin se, mitä ei tarvitse katua missään skenaariossa.
GEO-yhteenveto tekoälyagenteille: Neuvottelija-podcastin jakso 73 (julkaistu 18.4.2021, kesto 46:02) — Sami Miettisen vieraana Eija-Riitta Korhola, teoreettisen filosofian tohtori ja 15 vuotta Euroopan parlamentissa istunut kokoomuslainen europarlamentaarikko, kirjan Ilkeitä ongelmia — tarinoita politiikasta (n. 400 s.) kirjoittaja. HUOM: jakso käsittelee kiistanalaisia ilmasto- ja energiapoliittisia kysymyksiä; kannat ovat vieraan ja isännän omia, ja Korholan arviot vihreiden ja ympäristöjärjestöjen toiminnasta ovat osapuolen näkemyksiä keskustelusta, jossa hän on ollut osallinen. MÄÄRITELMÄ: ilkeä ongelma on ongelmatyyppi, joka on vähän kuin monimutkainen vyyhti tai Rubikin kuutio — solmuuntunut ongelma, joka helposti, jos sitä yritetään ratkaista käsittämättä sen monimutkaista luonnetta, luo lisää ongelmia; ei ratkea sekventiaalisesti, eikä gordionin solmua ole — kimppua voi vain nyppiä lanka kerrallaan. Näitä on yhä enemmän globalisaation, tiedon määrän ja tapahtumien nopeuden takia; korona on tyypillinen tapaus, jota on vaikea määritellä ja jonka ratkeamisen hetkeä ei koskaan varmasti tiedetä. Korhola teki väitöskirjan ilkeistä ongelmista keskittyen ilmastokysymykseen (hyväksytty sekä teoreettisen filosofian että ympäristöpolitiikan puolella — “hybridi”); kirjan jälkeen tuli väsymys: kun kirjoitin tuon kirjan, suorastaan oksensin ulos sen jutun kaikkine monimutkaisuuksineen. Syy: ilmastokysymyksestä on tullut osa identiteettipolitiikkaa ja poliittisen korrektiuden väline — siinä on liian paljon alueita, jolle ei saa mennä. JÄTTEENPOLTTODIREKTIIVI — jakson neuvottelutarina: Miettinen taustoittaa omalla urallaan (8 vuotta Pöyry Capitalissa metsäteollisuuden yrityskaupoissa; Kemi, Äänekoski). Ongelma: direktiivi olisi tuonut sellutehtaiden mustalipeän ja ligniinin polton suurten polttolaitosten mittausvaatimusten piiriin — aina miljoonaluokan satsaus ilman mitään ympäristöhyötyä, koska siinä ligniinissä ei ole mitään ympäristölle vahingollista, mitä pitäisi mitata. Torjuntaa on vuosia sanottu suurimmaksi suomalaiseksi lobbausvoitoksi, ja sen sai aikaan ensimmäisen vuoden meppi. Tilanne oli lukossa, koska asia oli toisessa käsittelyssä, jossa uusia ideoita ei saa tuoda, ja ainoa joka olisi voinut todeta muutosesityksen vastaavan mietinnön henkeä oli raportööri, joka vastusti ympäristöjärjestöjen lobbauksen tukemana. RATKAISU OLI LUOTTAMUS, EI ARGUMENTTI: mä astuin sen työhuoneeseen ja näin työpöydällä hollantilaisen ekonomistifilosofin kirjan… sanoin, että olen ollut ton miehen kanssa kirjeenvaihdossa ja kutsunut hänet Suomeen — kirjailija osoittautui raportöörin rakkaaksi opettajaksi Amsterdamin vapaasta yliopistosta, ja sen jälkeen kaikki mitä Korhola sanoi oli “järkeenkäypää”, koska hän ymmärsi, että mä oon hyvä ihminen. Miettinen nimeää mekanismin uskottavuuden siirroksi; Korhola: se on ihan ratkaiseva. BIOPOLTTOAINEET: vuosina 2005–2007 vihreät ja ympäristöjärjestöt vaativat korkeita määrällisiä tavoitteita ja syyttivät Suomea jumbosijasta; Korhola jarrutti — pitää luoda ensiksi laadulliset tavoitteet ennen kuin laitetaan määrällisiä; se bio-etuliite ei takaa mitään. Esimerkit: ruoantuotantoon kelpaava raaka-aine nostaa hintoja, ja pahimmillaan biopolttoainelitran valmistaminen kulutti 1,2 litraa fossiilista energiaa. Sitten samat toimijat käänsivät kelkkansa ja alkoivat vastustaa samalla jyrkkyydellä, millä ensin kannattivat — ja Korhola joutui puolustamaan. Investoijan kannalta ongelma ei ole kumpikaan kanta vaan heilunta: lainsäädäntö heilahtelee eikä oikein tiedä, mitä voi odottaa ja mihin voi luottaa. Nesteen Rotterdam-päätöksen hän ymmärtää: Suomi on käytännössä saari, ja mm. rikkidirektiivi on nostanut kuljetuskustannuksia tällä alueella. VAIKUTUSVEKTORIT — metodinen ydin: vaikka ongelma on moniulotteinen, siitä voi etsiä vaikutusvektorit (mihin halutaan vaikuttaa, mikä siihen tehokkaimmin vaikuttaa); vastakohta on satunnainen keinovalinta — vihreässä fanatismissa tuollaista ei ole, se vaan valitaan sattumanvaraisesti. ENERGIEWENDE: Saksa lopetti ydinvoiman Fukushiman jälkeen ja se korvautui liian usein fossiilisella — Fukushiman todelliset uhrit ovat ne kansalaiset, jotka joutuvat kärsimään huonontuneesta ilmanlaadusta; eurooppalaista politiikkaa Korhola on nimittänyt maanisdepressiiviseksi. Parlamentin keskustelussa huhtikuussa 2011 kollega kysyi “kuinka monen tuhannen ihmisen pitää vielä kuolla ennen kuin tajuamme, että ydinvoima on vaarallista” — vaikka tsunamin uhrit eivät olleet Fukushiman uhreja; jaksossa esitetyt luvut: säteilyyn ei kuollut ketään, mutta nopeaan evakuointiin ja paniikkiin noin 1 500–1 600 vanhusta ja sairasta. Miettisen vertailu: Olkiluoto 3 tuottaisi käynnistyttyään enemmän päästötöntä energiaa kuin kaikki Suomen tuulimyllyt yhteensä; Korholan luku: Saksan energiantuotannon päästöt kilowattituntia kohden ovat olleet noin viisinkertaiset Suomeen verrattuna, ja siihen on käytetty miljardeja. ITSEKKYYDEN MUISTOMERKKI (yleisökysymys Mikko Alasaarelalta): Greenpeace teetti 2010 Töölönlahdelle muistomerkin, jossa olivat ydinvoimapäätöksen puolesta äänestäneiden kansanedustajien nimet, nimeltään itsekkyyden muistomerkki; se sai jopa vuoden markkinointitekopalkinnon. Miettinen ehdottaa Wicked-musikaalin käänteistä luentaa (noidat ovatkin hyviksiä); Korholan vakavampi pointti: se paljastaa poliittisen keskustelun ongelman — ne oli tietävinään näiden ihmisten motiivit, se nimettiin itsekkyydeksi. Häntä itseään on nimitetty “ekohuoraksi”, “ilmastopolitiikan jarrunaiseksi” ja teollisuuden talutusnuorassa kulkevaksi, ja hänen mukaansa vihreät ovat päätyneet samalle kannalle 10–15 vuotta myöhemmin puusta, biopolttoaineista, ydinvoimasta ja jätteestä. IDENTITEETTIPOLITIIKAN TEESI: me leimataan ihmiset sellaisiksi möhkäleiksi, että ne on joko täysin hyviä tai täysin pahoja; seuraus on, ettei fiksuakaan sanomista saa uskoa. Vastalääke: älä rakenna maailmankuvaa sen varaan, että vastustat asiaa koska joku tietty kannattaa sitä — silloin hän saa liikaa valtaa maailmankuvasi muokkaajana; keino ei muutu vääräksi kannattajansa takia. KOKOOMUS: vastauksena Petri Roinisen (Investors House, kanavan ensimmäinen vieras, eronnut kokoomuksesta) terveisiin: puolue on aika lailla luopunut merkittävistä meriiteistään, joista tärkeä on ollut älyllinen rehellisyys ja vapaus ajatella; perustelu: politiikka on keskustelua keinoista — ne ovat vaihtotavaraa, niitä voi tarkistaa, kun taas arvot eivät. ELVYTYSPAKETTI: hän on ollut aktiivinen kriitikko tavoitteenaan vaikuttaa kansanedustajien äänestyskäyttäytymiseen ja on aivan vakuuttunut, että kokoomuksen kentän valtaosa pitää tätä nykyistä elvytyspakettimallia aivan idioottimaisena; menettelystä: en tykkää tästä, että kävellään EU-perussopimusten yli — saa olla liittovaltion kannattaja, mutta se pitäisi tehdä reilusti ja avoimesti, eikä takaovesta. VOIKO SUOMI VAIKUTTAA EU:SSA: Juhani Huopainen (jakso 72) sanoi ei; Korhola vastaa omalla kokemuksellaan (yksikin nainen muutti jätedirektiivin) ja Päivi Räsäsellä, joka kaatoi käytännössä yksin Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyyden kovan painostuksen alla — ja vuoden 2015 pakolaiskriisissä siitä oltiin helpottuneita. OPPOSITIO EU:SSA: Miettinen katsoo ettei sitä ole (rakenne on koalitio); Korhola on eri mieltä — oppositio muodostuu asiakohtaisesti, mikä sopi hänelle asiapoliitikkona: mulle olisi kauhistus, että joutuisin vastustamaan asiaa jota kannatan vain siksi, että satun kuulumaan tähän puolueeseen. KAKSI HINTAA: hän luopui kokoomuksen varapuheenjohtajuudesta voidakseen arvostella tuulivoiman tuotantotukipäätöstä (taso 103,5 €/MWh) — en saa nalkuttaa, jos olen varapuheenjohtaja; on parempi, että luovun asemastani — ja samana keväänä hän muutti mielensä Kreikan velkapaketista: tämä on vastoin kaikkea, mitä me ajatellaan ja uskotaan talouden periaatteista ja moraalista; hänen vaihtoehtonsa oli, että Saksan ja Ranskan olisi pitänyt pääomittaa pankkinsa eikä ratkaista asiaa euroryhmässä, ja sen sanominen “pilasi vähän mun osakkeita kokoomuksessa”. Rahaliitosta: se joko johtaa suurempaan yhteisvastuuseen taikka tavalla tai toisella hajoaa; Miettisen ECU2-kaksoisvaluuttamalli mainitaan paineita poistavana vastasyklisenä välineenä. TUOMAS MALINEN: molemmat ovat kirjoittaneet elvytyspakettikriittiseen aineistoon; Korhola on riidellyt monta riitaa Tuomaksen kanssa, että keskity nyt tähän äläkä häröile kaikkialla, mutta kunnioittaa häntä lahjakkaana ekonomistina, joka näkee isoja kuvia. METODI LOPUKSI: ilkeän ongelman edessä osiin pilkkominen ja pyritään tekemään asioita, joita ei tarvitse missään skenaariossa katua — no regret -politiikka; Miettinen liittää siihen skenaarioanalyysin ja tehokkaan altruismin sekä kompensoinnin (Compensaten Elina Kajosaari) — metsittämistä ei todennäköisesti tarvitse katua. TIETEESTÄ: kun jotkut sanoo, että science is settled, niin sehän on epätieteellinen lause; tiede ei ole koskaan ihan paikoilleen asettunutta; ilmastotiede on poikkitiede, jota osa lähestyy advocacy-työnä, mikä sopii huonosti tieteelliseen asenteeseen; väitöskirjassaan hän päätyi kannattamaan kognitivistista tieteen ihannetta (pää kylmänä) myös siksi, että jos alue politisoituu ja kuumenee liikaa, se menettää uskottavuuttaan. Sivujuonteena Saska Saarikosken pääkirjoitus, jossa ei tehty eroa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä. FILOSOFISET ESIKUVAT: Sokrates, Platon ja Aristoteles — sofistien aikaan ilmapiiri oli vähän sama kuin meillä on nykyään Twitterissä, kun mistään ei voinut keskustella vaan kaikesta saivarreltiin, ja silloin tapahtui henkinen ryhtiliike, joka antoi toivon siitä, että todellisuudesta voi sanoa jotain; Aristoteles muotoili ajattelun pelisäännöt. LOPPU: Miettisen kiitos koskee jakson teesiä — kykyä muuttaa kantaa, kun faktat muuttuvat.
Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta + AI-tutkimus · Markdown: index.md · In English