EP316 · Talous · 2025-03-19

Neuvotteluklubi: Pääoma | Tere Sammallahti, Jussi Lindgren ja Petri Roininen | Neuvottelija 316

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Neuvotteluklubi ottaa käsittelyyn sanan, jota kaksi ammattikuntaa käyttää eri merkityksessä. Pankkiirin pääoma on taseen oikea puoli — se, mistä rahat on hankittu. Kansantaloustieteilijän pääoma on vasen puoli: sillat, tiet ja asunnot. Erosta seuraa käytännön politiikkaa: Suomen noin 1 000 miljardin kansallisvarallisuudesta yli puolet on kiinteistöissä, jotka eivät tuota mitään ja joiden arvo on laskenut, kun taas rahoitusvarallisuutta on 675 miljardia eli 150 000 euroa aikuista kohden — 150 000–250 000 euroa vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Jakso käy läpi kuntien taseet, asumistulon, eläkejärjestelmän toisena verotuksena, perintöveron yritysvaikutukset, YEL:n mielivaltaisuuden, avoir fiscalin paluun keskusteluun ja lopuksi Saksan velkajarrun purkamisen ja sen korkovaikutukset.

Sami Miettinen

Neuvotteluklubi: Pääoma | Tere Sammallahti, Jussi Lindgren ja Petri Roininen | Neuvottelija 316

Tiivistelmä: Jakson lähtökohta on määritelmäriita: pankkiirin pääoma on taseen rahoituspuoli, ekonomistin pääoma on tuotannon kiinteä käyttöomaisuus. Kun samaa sanaa käytetään kahdesta eri asiasta, syntyy politiikkaa, joka luulee Suomen olevan varakas.

Kovin yksittäinen luku on 675 miljardia euroa yksityistä rahoitusvarallisuutta eli noin 150 000 euroa aikuista kohden — ja se, että muissa Pohjoismaissa vastaava luku on 150 000–250 000 euroa suurempi.

Kiinnostavin argumentti ei ole kummankaan laidan kärkiväite vaan vastaväite, joka esitetään ja johon vastataan: ekonomistin mukaan on yhdentekevää, myykö kunta omaisuutensa vai ottaako se kassavirran, koska käypä arvo on tulevan kassavirran nykyarvo. Vastaus kuuluu, että mallista puuttuu yrittäjyys ja omistajuus.

Lukuohje. Tämä on kolmen oikeistolaisen vaaliehdokkaan mielipiteellinen keskustelu, nauhoitettu kevään 2025 kuntavaalien alla. Tulkinnat ovat heidän, ja rakenteellinen argumentti, ennuste ja poliittinen kärjistys on tässä pyritty pitämään erillään. Miettinen ilmoittaa jaksossa olevansa sitoutumaton mutta kehottaa lopuksi avoimesti äänestämään kaikkia kolmea vierasta — se kannattaa tietää sävyä arvioitaessa. Puhujakohtaiset attribuutiot on merkitty vain silloin, kun puhuja on tunnistettavissa yksiselitteisesti.

Pääoma tarkoittaa kahta eri asiaa — ja siitä seuraa politiikkaa

Miettinen aloittaa havainnosta, jonka hän sanoo tehneensä 13 Lontoon-vuoden jälkeen: ekonomisteilla pääoman määritelmä on aivan toinen kuin pankkiirien pöydässä.

Roininen antaa taseen version, joka on jakson runko:

Tässähän on kaksi puolta tasetta. Toinen on se, mistä rahat on hankittu — ja tää on sitä pääomaa, mitä me useasti ajatellaan finanssimaailmassa. Mutta sitten kansantaloudessa taas ekonomisti saattaa tutkata, että sillat ja maantiet ja asunnot, nää on sitä keskeistä pääomaa.

Pöydän ehdotus on kutsua jälkimmäistä sillä nimellä, joka sillä yrityksen taseessa jo on: kiinteä käyttöomaisuus. Se ei ole sanasaivartelua. Roinisen mukaan pankkiiri katsoo ensin pääoman tuottoa, ja Suomessa makaava suuri pääoma ei välttämättä tuota mitään:

Jos meillä on 1 000 miljardia tällaista kansallisvarallisuutta, niin siitä suurin osa, yli puolet, on kiinteistöissä. Ja nyt me ollaan nähty, miten se on tullut alas — ja samalla se, että sen tuotto luo lisää hyvinvointia, saattaa olla aika rajallista tällä hetkellä.

Konkreettinen esimerkki: 500 000 euron asunnon omistaja näyttää tilastossa rikkaalta, mutta asunnot eivät ole liikkuneet pariin vuoteen. Omaisuutta on, investointipääomaa ei.

Asumistulo: kirjanpitoarvo, joka päätyy bruttokansantuotteeseen

Tästä seuraa jakson tekninen ydinhavainto. Kansantalouden kirjanpidossa asuntovarallisuutta ei arvosteta markkina-arvoon vaan suunnilleen hankintamenoon miinus poistoja, ja sen tuotto mallinnetaan vaihtoehtoisena kassavirtana vuokraukselle — asumistulona, joka viedään bruttokansantuotteeseen asti.

Kaksi seurausta nimetään:

1. Bruttokansantuote näyttää korkeammalta kuin se on, ja luvusta tulee oikeita ohjausvaikutuksia.
2. Asumistulosta on lyhyt matka siihen, että se asetetaan verolle. Miettinen esittää tämän kärjistyksenä (“niiden suosikkivero olisi imaginäärinen asumistulovero”), ei ennusteena — mutta mekanismi, jolla laskennallisesta erästä tulee veropohja, on aito.

Samalla huomautetaan, että maakunnissa käypä arvo sulaa jatkuvasti, kun taas kirjanpitoarvo ei tunne markkinaa.

Kuntien tase: 55 000 asuntoa, joita ei lasketa pääomaksi

Lindgren kertoo lukeneensa Helsingin konsernitilinpäätöksen ja panneensa merkille, että tilikauden tulos on puoli miljardia plussalla. Sammallahti vie havainnon taseeseen:

Helsingin kaupungilla on pelkästään 55 000 asuntoa, joiden markkina-arvo on yli 10 miljardia. Jos Helsingin kaupunki myisi niistä pienen yhden prosentin, niin ei tarttis Hekaa pääomittaa joka vuosi.

Espoossa tilanne on hänen mukaansa samankaltainen: Espoon Asuntojen taseessa on ehkä 10–15 prosenttia koko huoneistomäärästä, mikä on hänen mielestään liian iso markkinahäiriö. Hän lisää havainnon, joka on tarkistettavissa ja siksi kiinnostavampi kuin periaatekannat: korkotuella rakennettuja kiinteistöjä puretaan 30–40 vuoden ikäisinä, kun taas viereiset yksityisomisteiset taloyhtiöt ovat hyvässä kuosissa. Hän kertoo esimerkin omasta naapurustostaan.

Espoon Sähkön myynnistä syntynyt energiarahasto esitetään vastakkaisena esimerkkinä: alkuvaiheen kipuilun jälkeen, kun varat siirrettiin indeksirahastoon, siitä tuli Sammallahden sanoin “ihan kunnon rahakone”.

Sammallahden johtopäätös on kaksi liikettä:

1. Myydään pieni osa kuntien asuntokannasta (Helsingissä ~10 miljardia, Espoossa ja Vantaalla kummassakin muutama miljardi).
2. Yksityistetään kuntien omistamat yhtiöt.

Väliin jää tarina, joka kannattaa lukea kuntatalouden yleisenä varoituksena: kun koronaraha teki Espoon kuntakonsernin taseesta hetkellisesti reilut 100 miljoonaa ylijäämäisen, valtuustosalissa vaadittiin välittömästi “tulevaisuusinvestointeja” — eikä huomautus siitä, että kyseessä on kertaluontoinen erä, mennyt läpi.

Vastaväite, joka esitetään ja johon vastataan

Tässä kohtaa keskustelu tekee sen, mitä poliittiset paneelit yleensä eivät tee: paras vastaväite esitetään ääneen.

Ekonomisti sanoisi varmaan niin, että ei kai sillä oo mitään väliä, myydäänkö se vai otetaanko se kassavirta — koska käyvän arvon pitäisi olla täsmälleen sen tulevan kassavirran nykyarvo. Eikö vaan?

Vastaus ei ole “kyllä on väliä, koska yksityinen on parempi”, vaan täsmällisempi: nykyarvomalli on oikein omilla oletuksillaan, mutta siitä puuttuu kaksi asiaa — yrittäjyys ja omistajuus. Poliitikkojen hallussa oleva taseomaisuus on pöydän sanoin “isännätöntä rahaa”: ei ole tahoa, jonka oma etu on sidottu tuottoon. Solidiumin tuotot mainitaan esimerkkinä, tosin sillä varauksella, että Solidiumin kädet on osin sidottu (Neste nimetään).

Kärjistys, joka kiteyttää saman: kukaan ei antaisi pankkikorttiaan naapurille, mutta kun sama kaveri puetaan kravattiin ja siniseen ruutupaitaan ja kutsutaan yliaktuaariksi, hänestä tulee planeetan luotetuin ihminen.

Tilastokeskuksen otsikko ja 675 miljardia

Jakson terävin mediakritiikki koskee yhtä tiedotetta. Tilastokeskus otsikoi, että eriarvoisuus on kasvanut. Miettisen mukaan sama aineisto kertoi ensisijaisesti jotain muuta: suomalaisten rahoitusvarallisuus pieneni.

Luvut, jotka jaksossa esitetään:

Argumentti ei ole, että varallisuuseroilla ei olisi väliä, vaan että väärä ero on huomion keskipisteessä: Suomen sisäiset erot ovat pohjoismaisittain pieniä, kun taas Suomen ja Ruotsin sekä Tanskan välinen ero on kasvanut kahdessakymmenessä vuodessa rajusti. Miettinen huomauttaa myös, että keskustelu ajautuu aina mediaanin ja keskiarvon eroon, mikä hänen mukaansa on merkityksetön yksityiskohta suhteessa maiden väliseen tasoeroon.

Sadan vuoden asuntolainat ja kartanoherran syndrooma

Lindgren esittää kysymyksen, joka on jakson paras yksittäinen “entä jos olemmekin väärässä”: ruotsalaisilla on sadan vuoden asuntolainoja. Onko massiivisesti suuremman velkavivun käyttö sittenkin järkevää?

Vastaus kytkee kaksi asiaa yhteen. Ruotsissa 85-vuotias voi kuolla tietäen, ettei perinnöstä lankea heti maksuun noin seitsemän prosentin veroa ulosottokelpoisella kirjeellä; asunto-osakeyhtiö ja sen laina siirtyvät lapselle sellaisenaan. Suomessa vastaava rakenne ei toimisi.

Suomen oma historia kerrataan: asuntolaina-ajat olivat pitkään 10–12 vuotta, ja vasta 1990-luvun lopun pohjoismaiset pankkifuusiot toivat markkinalle 25 vuoden lainat. Se nosti asunnonostokykyä luokkaa 60–70 prosenttia — ja koska asuntoja ei pysty rakentamaan yhtä nopeasti, se vivutti hintoja ylös.

Kaksi käsitettä jää jakson jälkeen elämään:

• Kartanoherran syndrooma. Varallisuustilastossa miljoona euroa näyttää käyttöpääomalta, vaikka 900 000 siitä on kiinni omakotitalossa ja ihminen elää kädestä suuhun.
• Maariskin hajautus. Jos omistat asunnon Suomesta, sinulla on jo suuri Suomi-positio. Teknisesti sinun ei kannattaisi omistaa täältä enää mitään muuta.

Korkea veroaste on korkea kustannustaso

Sammallahden mukaan verokeskustelusta unohtuu järjestelmällisesti se, että korkeat verot eivät ole vain tulonsiirto vaan hintataso:

Jos uuden asunnon hinnassa on 46 prosenttia veroa, niin kun sä ostat sen 300 tonnin kämpän, siinä on 138 000 veroa ja veroluonteisia maksuja.

Vastapainoksi todetaan älyllisen rehellisyyden nimissä, että jos eläkemaksut eivät olisi nousseet niin kuin ne ovat nousseet, kokonaisveroaste olisi muun veropolitiikan pysyessä samana laskenut merkittävästi.

Eläkejärjestelmä toisena verotuksena

Tämä on jakson pisin ja erimielisin osuus.

Työeläkejärjestelmä kuvataan käytännössä toisena verotuksena: se imuroi noin 24 prosenttia palkkasummasta, kukaan ei omista sitä, ja sivuun on pantu noin 270 miljardia euroa, jota sijoitetaan ennen kaikkea ulkomaille — samalla kun Suomessa valitetaan pääomien puutetta.

Miettisen provokaatio. Onko tässä korjauksen paikka?

Lindgrenin vastaus, joka ei taivu. Hän puolustaa hajautusta: jos 270 miljardia on yhdessä portfoliossa, iso osa siitä pitää olla tehokkaasti hajautettuna Suomen ulkopuolelle, jottei synny tilannetta, jossa talouden sukeltaessa myös eläkevarat sulavat samaan aikaan. Roininen vastaa tähän, että talous sukeltaa sitä syvemmälle, mitä enemmän varoja viedään maailmalle — itseään toteuttava skenaario. Kumpikaan ei peräänny, ja tämä on jakson rehellisin kohta: kyse on aidosti kahdesta puolustettavasta kannasta.

Lindgren huomauttaa myös rakenteellisen eron julkiseen talouteen: kuka tahansa voi käydä valtiovarainministeriön tai eduskunnan sivuilla katsomassa, mihin verorahat momenteittain menevät, mutta eläkepuolella kukaan ei osaa sanoa, onko pääomia liikaa, liian vähän vai sopivasti — järjestelmä on liian monimutkainen. Hänen muotoilunsa: 270 miljardia on liian tärkeä potti jätettäväksi kuudelle sijoitusjohtajalle.

Miettisen suosikkiratkaisu on osittainen rahastoeläke Ruotsin mallilla: noin 2,5 prosenttiyksikköä eläkemaksusta henkilökohtaiseen rahastoeläkkeeseen, jossa ihminen voi ottaa riskiä myös kotimaassa. Aihetta on käsitelty laajemmin jaksossa Rahastoeläke 401(k) Suomeen | Catherine Reilly | Neuvottelija 267.

Sukupolvien epäsymmetria muotoillaan jaksossa selvemmin kuin useimmissa eläkekeskusteluissa: eläkkeellä olevalle eläke on puhdas assetti — positiivinen kassavirta. Kahdenkymmenen vuoden ikäiselle se on velkakirja: edessä on lohduton sarja maksuja ja poliittinen päätös siitä, onko eläkeikä 67 vai jotain aivan muuta. Välissä on ihmisiä, joille netto on nolla.

Kimmo Kiljusen esittämä ajatus noin 150 miljardin purkamisesta infrastruktuuriin ja siirtymäkauden rahoitukseen käydään läpi ja hylätään: se romahduttaisi järjestelmän omaan mahdottomuuteensa, kun suuret ikäluokat maksettaisiin ulos jäljelle jäävästä rahasta. Sammallahti esittää maltillisemman version — noin 15 miljardia, karkeasti 7–8 prosenttia potista, kasvurahastojen kautta — ja Miettinen kolmannen: eläkemaksun tilapäinen alentaminen esimerkiksi viidellä prosenttiyksiköllä viideksi vuodeksi marginaaliveron laskemiseksi. Kaikki kolme esitetään avauksina, ei laskettuina esityksinä; jaksossa todetaan suoraan, että siirtymäajat pitäisi laskea auki.

Perintövero, YEL ja se, mitä ne tekevät yrityksille

Perintö- ja lahjaverolle esitetään kaksi vaikutusta, jotka pöydän mielestä jäävät prosenttikeskustelun alle:

1. Kuka täällä asuu ja mihin varat sijoitetaan. Ruotsissa porukkaa palasi ja toi pääomat mukanaan.
2. Mistä maksuraha revitään. Perintövero on maksettava rahassa, ja se raha on otettava yrityksestä yhteisöveron ja pääomatuloveron jälkeen — jolloin efektiivinen kiila nousee kohti 50:tä prosenttia.

Suomen 60 prosentin sukupolvenvaihdoshuojennus kuvataan ehdolliseksi himmeliksi, jonka läpi on hypättävä. Ruotsi antoi aikanaan 85 prosenttia ja siirtyi silti luovutusvoittoverotukseen. Seuraus Suomessa on Sammallahden mukaan se, että jokainen sukupolvenvaihdos silppuroi työllistäviä yrityksiä: ulkomaiset ostajat vievät parhaat, huonot ajetaan alas, eikä kotimaisilla ostajilla ole rahaa eikä osaamista.

YEL saa jakson kovimman yksittäisen kritiikin, ja se on menettelyllinen eikä ideologinen: työtulo määräytyy käytännössä siitä, mitä yrittäjä on puhelimessa sanonut eläkevakuutusyhtiön virkailijalle, ja arvio peilataan naapurin parturiin. Lindgren, joka toteaa ettei ole juristi, pitää oudolta, että veroluonteisia maksuja voidaan määrätä tällaisella harkinnalla. Sammallahti lisää, että uusi mekanismi kasvattaa yrittäjien välistä eriarvoisuutta: vakiintunut yrittäjä saa suhteellisen alennuksen verrattuna siihen, joka on juuri perustanut yrityksensä.

Avoir fiscal ja silta julkisen sektorin taseesta

Esko Aho on sanonut Neuvottelijassa vieraana ollessaan, että avoir fiscal — yhtiöveron hyvitysjärjestelmä — oli suurin yksittäinen tekijä, joka nosti Suomen 1990-luvun lamasta. Miettinen lisää listalle kelluvan markan, eikä Aho hänen mukaansa ollut siitä eri mieltä.

Havainto, jonka jakso tekee: avoir fiscal on palannut retoriikkaan viime viikkoina, kun siitä puhuttiin edellisen kerran enemmän noin 2018. Suuntaa Viron veromallia kohti pidetään samaan perheeseen kuuluvana liikkeenä.

Ongelma on rahoitus, ja siihen esitetään jakson konkreettisin avaus. Sammallahti muotoilee negatiivisen kierteen — leikataan, kiristetään veroja, talouskasvu supistuu — ja sanoo, että siitä on päästävä kierteeseen, jossa veroja kevennetään ja kasvu palaa. Ylimenokausi rahoitetaan taseesta, ei valtion tuloista:

• Sitra. Ensimmäinen ehdokas, mutta mittakaava ei riitä.
• Valtion ja kuntien yhtiöt ja kiinteistöt. Tästä mittakaava löytyy.
• Solidium, jossa on noin 7 miljardia. Miettinen muistelee ajatuksen sillan rakentamisesta Solidiumin pääomilla olleen alun perin Björn Wahlroosin.
• Eläkevarat, joista edellä.

Pöydän sanonta tiivistää ajoitusargumentin: huonoina aikoina tehdään hyvät päätökset, hyvinä aikoina tehdään vain huonoja. Vastapainona kuullaan hypoteesi, joka on jakson melankolisin: entä jos rakenteelliset uudistukset olisi tehty noin 2005, kun velkasuhde oli pieni ja puskuria oli — silloin oli hyvä aika, eikä päätöksiä tehty.

Kansainvälinen pääoma: Saksan velkajarru ja korkojen paluu

Toinen teema on euro ja kansainvälinen pääoma. Nauhoitusviikolla Saksan tuleva hallitus pyysi istuvalta liittopäivien kokoonpanolta kahden kolmasosan enemmistöä velkajarrun purkamiseen.

Lindgren antaa taustan: velkajarru periytyy eurokriisin vaihtokaupasta, jossa Euroopan vakausmekanismi hyväksyttiin sillä ehdolla, että vastineeksi tulee fiscal compact, joka oli tarkoitus ratifioida jäsenmaissa perustuslain tasolla. Suomessa se vietiin tavalliseen lainsäädäntöön.

Hänen analyysinsa velkajarrusta on kaksiteräinen eikä puoluepoliittinen:

• Jos velkajarru ei ole perustuslain tasolla, se on budjetin tasoista sääntelyä: yksinkertainen enemmistö muuttaa sen milloin haluaa.
• Jos se on perustuslain tasolla, siitä tulee poliittisesti hyvin jäykkä — kuten Saksassa nyt nähdään.

Sammallahden kärjistys tähän on jakson siteeratuin rivi: tiedätkö sä, mikä on paras velkajarru — ei oteta vasemmistolaisia hallitukseen. Roininen puolustaa sääntöä sillä, että se pakottaisi tuottavuustoimiin ja rakenneuudistuksiin, mutta myöntää, että kriisiaikana täytyy olla takaportti. Miettinen viittaa Heikki Westmanin aiempaan vierailuun ja siihen, että Suomen rajaturvallisuuslaki meni läpi juuri ja juuri viiden kuudesosan enemmistöllä — saksalaisilta pyydetään vain kahta kolmasosaa.

Mittakaava suhteutetaan: Saksan noin 500 miljardin puolustus- ja infraohjelma vastaisi 86 miljoonan asukkaan maassa Suomen mitassa noin 35 miljardia. Roininen lisää olennaisen eron, joka keskustelusta yleensä puuttuu: Saksalla on mittava puolustuspoliittinen korjausvelka, jota Suomella ei ole. Vertailussa ei pitäisi katsoa vain tämän päivän eroa vaan integraalia historiaan.

Ennuste, joka jaksossa esitetään ja joka kannattaa merkitä ennusteeksi: jos kaikki Euroopan maat alkavat laskea velkaa markkinoille ja ostaa sillä panssareita, syntyy inflaatio-odotuksia ja korot nousevat. Pitkät korot ovat euromaissa jo nousseet. Rinnastus 1990-luvun alkuun on eksplisiittinen: Saksan jälleenrakennusvelka nosti aikanaan korkoja kaikille muillekin ERM-regiimissä.

Puolustusobligaatiot

Jakson viimeinen konkreettinen avaus on kotimainen. Suomen valtionlainan lisärahoitusosuudesta noin 98 prosenttia on ulkomailla, koska kotimaista rahoitusvarallisuutta ei ole tarpeeksi.

1990-luvulla myytiin suomalaisille vähittäissijoittajille valtion velkaa. Lindgren kertoo, miksi ohjelma lopetettiin: järjestelykustannukset olivat noin prosentti pääomasta, mikä oli aivan liian kallista suhteessa hyötyyn. Hänen huomionsa on, että tänään tilanne voi olla toinen — kustannus on nykytekniikalla eri luokkaa.

Miettisen ehdotus on puolustusobligaatio, johon suomalaiset voisivat sijoittaa säästötilillä makaavia talletuksia. Sammallahti tekee tähän realistisen varauman: pankkitileille käännytään aina, mutta suurin osa siitä rahasta on tavallisten ihmisten parin tonnin käyttövaraa asuntokauppojen jälkeen — otettavissa ei ole niin paljon kuin luullaan. Idea itsessään on hänen mielestään silti hyvä.

Ajatusharjoitus, jolla jakso päättyy, on Miettisen: mitä tapahtuisi, jos työeläkejärjestelmä ostaisi koko ulkomailla pyörivän valtionvelan omaan taseeseensa? Suomalaiset eivät olisi enää valtion kautta velkaa ulkomaille, ja rahaa jäisi vielä yli. Vastaus tulee saman tien ja on oikea: jo keksit ikiliikkujan. Se, mitä järjestely oikeasti tarkoittaisi, sanotaan ääneen — eläkerahaston sosialisointi valtionvelan syömiseksi.

Viimeinen argumentti on kuitenkin se, joka jää parhaiten mieleen. Kun sijoitat euron Yhdysvalloissa listattuun rahastoon, saat sijoitustuoton. Kun sijoitat saman euron suomalaiseen kasvurahastoon, joka investoi Suomeen, saat sijoitustuoton ja 24 prosentin työeläkemaksut — tai mahdollisesti tappion, jos ei mene hyvin.

Mihin jakso jättää lukijan

Kolme asiaa erottuu:

1. Määritelmä on politiikkaa. Kun pääoma tarkoittaa yhtä aikaa siltoja ja rahoitusvarallisuutta, keskustelu kykenee toteamaan Suomen varakkaaksi ja pääomaköyhäksi samassa lauseessa.
2. Kuntien tase on suurempi kuin kuntien budjettikeskustelu. 55 000 asuntoa ja yli 10 miljardia ei ole poliittinen mielipide vaan luku, joka on olemassa riippumatta siitä, mitä sille halutaan tehdä.
3. Erimielisyys eläkevaroista ei ratkennut, eikä sen pitänytkään. Hajautusargumentti ja kotimaisen investoinnin kerrannaisvaikutusargumentti ovat molemmat päteviä, ja jaksossa ne jäävät seisomaan vastakkain.

Aiheeseen liittyviä jaksoja

• Kiinteistö- ja kasvuyritysneuvottelut – Petri Roininen | Neuvottelija 2 — Roinisen oma jakso kiinteistö- ja kasvuyrityspuolelta.
• Rahastoeläke 401(k) Suomeen | Catherine Reilly | Neuvottelija 267 — osittaisen rahastoeläkkeen tekninen käsittely.
• Neuvotteluklubi: lahjat, perustuslakivaliokunta ja ylisukupolvinen vaurastuminen | Tere Sammallahti ja Onni Rostila | Neuvottelija 377 — perintövero ja ylisukupolvinen vaurastuminen.
• Viisasteluklubin kasvuraportti | Sami Miettinen ja Martin Paasi — perintövero ja valtion koko.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English