EP53 · Talous · 2020-12-17

Perustili ja Vapauden voitto | Elina Valtonen | Neuvottelija 53

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija AI:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Kokoomuksen varapuheenjohtaja Elina Valtonen (jaksossa vielä Lepomäki) käy läpi Vapauden voitto -kirjansa teemat ja vastaa suoraan kysymykseen, jonka kanavan katsojat lähettivät: onko hänestä tullut liittovaltion ja euron puolustaja. Vastaus on ei — rahaliitto on hänen mukaansa ollut savijaloilla lähes alusta asti. Jaksossa avataan perustili, jonka hän kehitti vuonna 2013, universalismi julkishyödykkeiden jakoperiaatteena, ansiosidonnaisen rahoituksen 95/5-jakauma, sote-uudistuksen menoautomaatti ja se, miksi federalismi tarkoittaa Saksassa päinvastaista kuin Suomessa. Lopuksi keskustellaan siitä, voisiko EKP:n digitaalieuro toteuttaa perustilin — ja Miettisen ECU-2-mallista.

Sami Miettinen

Perustili ja Vapauden voitto | Elina Valtonen | Neuvottelija 53

Tiivistelmä: Jakson kysytyin kohta on suora vastaus katsojien lähettämään haasteeseen: onko eurokanta muuttunut? Valtosen vastaus on ei ole muuttunut yhtään mihinkään — rahaliitto on hänen mukaansa ollut savijaloilla lähes alusta asti, koska positiivisia kannustimia ei rakennettu tai ymmärretty.

Jakson kantava idea on perustili, jonka hän kehitti vuonna 2013. Sen ydin ei ole raha vaan kannustin: järjestelmä, jossa työn vastaanottamiseen tai yrittämiseen kannustaa aina, myös silloin kun ihminen ei suunnittele elämäänsä kuukautta pidemmälle.

Ja sen terävin kotimainen argumentti koskee sote-uudistusta: malli toteuttaa hänen mukaansa kaksi asiaa yhtä aikaa — kustannukset räjähtävät ja menoja siirrellään oudosti maan sisällä, kasvukeskuksista pois.

Lukuohje. Vieras esiintyy jaksossa nimellä Elina Lepomäki; hän on sittemmin Elina Valtonen, ja jakson otsikko käyttää nykyistä nimeä. Tämä on oppositiopoliitikon mielipiteellinen keskustelu istuvan hallituksen politiikasta, ja tulkinnat on merkitty hänen tulkinnoikseen. Jakso on nauhoitettu 15.12.2020, ja monet sen ennusteista on nyt mahdollista arvioida jälkikäteen — se kannattaa tehdä erikseen eikä lukea niitä havaintoina.

Miksi kansanedustajan kannattaisi kirjoittaa kirja

Miettinen aloittaa yleishuomiolla, joka on samalla kohteliaisuus ja kritiikki: kaikkien kansanedustajien pitäisi kirjoittaa tällainen kirja — eikä jälkikäteen, kuten Osmo Soininvaara teki. Hyvä kirja eduskunnasta, mutta se on vähän myöhäistä.

Valtonen puolustaa Soininvaaran kirjaa ja lisää oman perustelunsa: hän halusi jo politiikkaan lähtiessään kertoa avoimesti, mitä lähtee ajamaan, ja luottaa kansanvaltaan niin vahvasti, että jokaisella on oikeus olla äänestämättä häntä, jos on eri mieltä.

Miettinen nostaa esiin sen, mikä tekee kirjasta poikkeuksellisen: se kirjoitettiin, kun kokoomus oli hallitusvastuussa, ja siinä käytiin oman hallituksen hankkeita — muun muassa sote-uudistusta — vastaan.

Vapaus, universalismi ja se, mitä valtion kannattaa tehdä

Jakson käsitteellinen runko on kahden idean varassa.

Vapaus on alisteinen valtion päätökselle. Ja universalismi — yhteinen hyvä kaikille eikä vain jollekin eturyhmälle — on se, mikä pitää vapautta pystyssä demokratiassa. Miettisen tulkinta on, että Suomessa molemmat painuvat massiivisen valtiokoneiston alle.

Valtonen ei ota ismiä vastaan mutta ei kiistäkään sitä. Hänen kommenttinsa on kuvaavampi kuin määrittely: Suomessa saa friikin leiman jo siitä, että ajaa eurooppalaisia työmarkkinoita. Hän ajaa paikallista sopimista ja vahvaa sopimusvapautta, mutta niin että ihmisellä on vahva neuvotteluasema — mikä tulee korkeasta työllisyydestä ja hyvästä sosiaaliturvasta.

Miettinen tarjoaa jaottelun, joka on jakson analyyttinen selkäranka ja peräisin Liberan Miten Suomi voidaan pelastaa -kirjasta:

Ja siitä seuraa jakson keskeinen kotimainen luku, jonka Miettinen poimii Valtosen kirjasta: 70 prosenttia tulonsiirroista Suomessa tapahtuu yhden yksilön elinkaaren sisällä.

Perustili

Valtonen tarkentaa heti, ettei kyse ole siitä, että tulonsiirrot olisivat liian isoja — se riippuu verotuksen tasosta. Kannustimet ovat vääränlaiset. Kun raha siirretään omasta vasemmasta taskusta oikeaan taskuun useamman vuoden aikana, seuraa kahta asiaa: tehottomuutta, koska rahat kiertävät valtion kautta, ja huonoja kannustimia.

Konkreettinen mekanismi: keskituloinen maksaa 50 prosentin rajaveroa, eli ylimääräisestä työtunnista puolet menee verottajalle. Tutkimusten mukaan jo alemmassa keskituloluokassa ihmiset optimoivat työnteon astetta suhteessa verotukseen — tekevätkö ylimääräisen tunnin vai käyttävätkö ajan kotitöihin sen sijaan, että ostaisivat palvelun joltakulta, joka on niihin erikoistunut. Korkea verokiila tarkoittaa, ettei palveluita ole varaa käyttää yhtä paljon kuin monessa muussa maassa.

Ja se, joka on hänen mukaansa suorastaan väärää politiikkaa:

Yritykset lähtevät pääsääntöisesti yhden ihmisen ideasta ja yhden ihmisen työpanoksella liikkeelle. Ja jos näin toimit osa-aikaisesti, niin saatat menettää kaiken sosiaaliturvan, vaikka olet vuosien varrella maksanut työttömyysvakuutusmaksua ja veroja palkasta.

Mitä perustili tekee. Se kääntää hyvinvointivaltion idean päälaelleen siten, että se luottaa ihmiseen viimeiseen asti. Valtonen on tässä huolellinen ja tekee eron, jota tällaisissa keskusteluissa harvoin tehdään: on ihmisiä, jotka eivät halua tai pysty suunnittelemaan talouttaan kuukautta pidemmälle, eikä se ole arvottava asia. Perustilin pointti on juuri se, että kannustimet ovat paremmat silloinkin — vaikka ihminen ei suunnittelisi yhtään pidemmälle, työn vastaanottamiseen tai yrittämiseen kannustaa aina.

Viimesijaiset tarveharkintaiset tuet, kuten toimeentulotuki, säilyvät, mutta niiden käyttäjäjoukko rajautuu. Vertailuluku: Suomessa käytetään väestömäärään nähden kaksinkertaisesti toimeentulotukea Ruotsiin verrattuna, mikä kertoo, ettei sitä enää käytetä viimesijaisena tukena vaan laajemmin sosiaaliturvana. Ja harkinnanvaraisuuden ongelma on loukku: siitä on vaikea kivuta ylös.

Miksi pesämuna toimii psykologisesti. Miettinen nostaa englantilaisen tutkimushavainnon: jo keinotekoisen pieni pesämuna tai pelkkä luku, joka on sinun, ohjaa käytöstä positiiviseen suuntaan vuosienkin jälkeen. Hän vetää siitä rinnastuksen, joka on jakson yllättävin: omistusasuminen toimii jo nyt tällaisena positiivisena saldona — se saa ihmiset puolustamaan asemaansa ja hakemaan lisää. Ne, jotka eivät pääse omistusasumisen verovapaaseen kannustimeen kiinni, jäävät ulkopuolelle ja lipsahtavat helpommin tukijärjestelmään.

Valtonen kertoo kehittäneensä perustilin vuonna 2013 ja että se on viime vuosina alkanut kerätä kannatusta; hän on kiertänyt puhumassa siitä Euroopassa. Singaporessa vastaavaa on osittain kokeiltu menestyksekkäästi.

Ansiosidonnaisen 95/5 ja se, miten idea liikkuu

Jakson paras esimerkki siitä, miten poliittinen keskustelu liikkuu, on ansiosidonnainen työttömyysturva. Kun Valtonen julkaisi tammikuussa 2015 yhdessä muiden kanssa esityksen sen rahastoinnista, vastaanotto oli hänen sanoin käsittämätön — heidät leimattiin patamustiksi porvareiksi, myös Heikki Hiilamo, ja Miettinen käyttää sanaa piikkilankakulkue.

Ryhmässä olivat mukana Juhana Vartiainen (silloin demari), Osmo Soininvaara, Heikki Hiilamo ja Tuomas Pöysti, silloinen VTV:n vetäjä ja myöhempi oikeuskansleri.

Substanssi oli tämä: ansiosidonnaisesta 95 prosenttia tulee jo valtiolta universaalivakuutuksen kautta, ja vain noin 5 prosenttia työttömyyskassan rahasto-osuudesta. Valtonen korjaa Miettistä tarkasti — ei liiton vaan työttömyyskassan, vaikka kassa olisi liiton.

Ja nauhoitushetkellä sama asia on arkipäiväistä puhetta: ekonomisti kävi sanomassa televisiossa, että järjestelmä pitää uudistaa, eikä SAK Valtosen kuulemana sanonut suoraan ei. Miettisen tiivistys: fiksut ideat, joita heitellään etuajassa, saavuttavat ansaitsemansa kunnian myöhemmin. Valtosen lisäys on kuivempi: kyllä siinä pitää aika paksunahkainen olla, kyllä tässä on aika paljon turpiin otettu.

Sama koskee koulutusuudistusta. Nopeat kandimallit ja mahdollisuus työskennellä opintojen aikana, sekä ajatus siitä, että opintojen rahoittaminen voisi olla osittain omavastuista — Liberan kirjassa nostettu Australian malli — oli hänen mukaansa aikanaan hyvin kiistanalainen aihe ja tulee todennäköisesti lähivuosina keskusteluun.

Suomen itsetunto ja se, mitä PISA oikeasti kertoo

Miettinen huomauttaa, että kirjassa on negatiivinen vire Suomeen ja että se kontrastoi Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Valtonen ei kiistä sitä. Hän nimeää kaksi taustatekijää: pitkä suomettumisen jakso, ja se, että Suomi on aika monen menestystarina — vielä 1960-luvun alussa BKT per asukas oli alle puolet Ruotsin tasosta, ja 2008 oltiin lähes tasoissa. Nyt Ruotsista ollaan jääty 15–20 prosenttia jälkeen.

Sen jälkeen tulee jakson terävin itsekritiikki, ja se kohdistuu eduskunnan kulttuuriin: kun sinne tulee kansainvälinen delegaatio, puheet ovat aina sitä, että katsokaa meistä mallia. Valtonen ei hyväksy sitä:

Meillä on monta asiaa hyvin, kiistatta. Mutta perusteettomaan, vähän impivaaralaiseen kyllä me tämä homma hoidetaan -meininkiin ei ole varaa.

PISA. Hänen erittelynsä on kolmiosainen ja huomattavasti tarkempi kuin tavallinen PISA-puhe:

1. Suomi on laskenut viimeiset 15 vuotta, ja matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa ollaan korkeintaan keskikastissa.
2. Osa menestyksestä on selitetty väestön homogeenisuudella — ja hän lisää itse, että jos ihminen ei puhu äidinkielenään suomea, oppimistulokset eivät heti voi olla fantastisia.
3. Ja se, joka kääntää koko argumentin: PISA-tutkimuksista näkyy, että Suomessa kodin vaikutus on todella suuri suhteessa kouluun. Se ei kerro koulutusjärjestelmästä niin paljon kuin suomalaisista kotitalouksista.

Huolestuttavin luku on kuitenkin toinen: 10 prosenttia ikäluokasta ei osaa riittävästi lukea tai kirjoittaa peruskoulun päättyessä, ja kahdeksannella luokalla noin 70 prosenttia tytöistä yltää vähintään kahdeksan keskiarvoon mutta pojista vain noin 40. Syrjäytyminen on hänen mukaansa tärkein torjuttava asia seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Sote: menoautomaatti ja kansanvallan puute

Tämä on jakson pisin kotimainen osuus ja sen tarkin kritiikki. Valtonen sanoo suoraan: nykyhallituksen malli on vielä pahempi kuin edellisen kauden.

Hänen argumenttinsa ei ole ensisijaisesti ideologinen vaan koskee kannustimia ja demokratiaa:

1. Kansanvallan ohuus. Maakuntiin valitaan edustajat, mutta ne toteuttavat valtakunnallista palvelulupausta, joka säädetään ministeriössä, toimivat sosiaali- ja terveysministeriön tiukassa ohjauksessa ja saavat rahoituksen valtiovarainministeriöstä. Eli siellä valitut päättäjät ikään kuin raportoivat ministeriöiden virkamiehille — niin mitäs kansanvaltaa se on.

2. Menoautomaatti. Mekanismi kuvataan askel askeleelta: rahoitus annetaan maakunnille; jos se ei riitä — eikä se välttämättä riitä, koska kannustimet ovat päinvastaiset — pyydetään lisärahoitusta; ja kun toteutuneiden kustannusten mukaan tehdään pysyviä tasokorotuksia kaikille, on rakennettu upea menoautomaatti.

3. Kaksi asiaa yhtä aikaa. Tämä on jakson siteeratuin muotoilu:

Jännittävästi tämä hallituksen malli toteuttaa kaksi asiaa samanaikaisesti: sen, että kustannukset räjähtää, ja toisen kautta sen, että niitä menoja siirrellään tosi oudosti maan sisällä.

Kasvukeskuksista viedään rahaa, vaikka niissä on omat tarpeensa — vähemmän vanhaa väestöä mutta paljon syrjäytyviä nuoria — ja velat jäävät, rahat viedään, samalla kun veronmaksajat siellä kantavat koko hallintohimmelin kustannukset.

4. Riskiargumentti. Pieneen maahan tehtävä jättimäinen hallintouudistus on suurempi riski kuin antaa uudistuksen tapahtua alhaalta ylöspäin — mitä hänen mukaansa on jo tapahtunut. Suurin harhaluulo on, ettei sote-uudistusta olisi tehty: joo, ei olla tehty yhtä jättimäistä valtakunnallista superuudistusta, mistä pääministeri saisi sulan hattuun. Ei ole tehty, mutta onneksi ei ole tehty. Kunnat, joilla ei ole ollut varaa hoitaa tehtäviä itse, ovat hakeutuneet hyvinvointikuntayhtymiin tai ulkoistaneet.

5. Ulkoistusten taannehtiva purkaminen. Valtonen huomauttaa, että monella syrjäseudulla ei olisi sote-keskusta lainkaan ilman ulkoistusta, eikä julkiselle puolelle noin vain löydy tekijöitä. Taannehtiva lainsäädäntö on hänen mukaansa oikeusvaltion kannalta haasteellista ja koskettaa myös omaisuudensuojaa, joka on perusoikeus.

Miettisen lisäys on veropoliittinen: maakuntamalli luo kannustimen maakuntaverolle kunnallisveron ja valtionveron päälle — eikä Suomen 42 prosentin veroaste kestä lisäprosentteja.

Tähän liittyy jakson hauskin sivujuonne. Miettinen sanoo veroaste suhteessa BKT:hen, ja huomaa itse tarkennuksen — ja siitä syntyy pieni väittely siitä, onko oikea termi BKT-osuus vai BKT-suhde. Valtonen tunnistaa ilmiön heti: kun joku käyttää eri sanamuotoa, keskustellaan sanamuodosta eikä asiasta. I’ve been there.

Euro: onko kanta muuttunut?

Miettinen kertoo taustan avoimesti: kanavan katsojat — merkittävä osa heistä Tuomas Malisen kautta tulleita — pyysivät kysymään, onko Valtosesta tullut liittovaltiofani, koska hän oli Liberan toiminnanjohtajana mukana euron tulevaisuutta käsitelleessä kirjassa, jossa Malinen, Miettinen, Peter Nyberg ja Vesa Kanniainen debatoivat.

Vastaus on jakson suorin:

Onko minun eurokanta hirveästi muuttunut? Ei ole muuttunut yhtään mihinkään. Siis rahaliittohan on täysin, ikävä kyllä, savijaloilla ollut jo pitkään — oikeastaan melkein voisi sanoa, että alusta asti.

Perustelu: positiivisia kannustimia, joita järjestelmään olisi voinut rakentaa, joko ei tehty tai ei ymmärretty.

Miksi sana “liittovaltio” hämää. Tämä on jakson valaisevin käsitteellinen kohta. Valtonen on kasvanut saksalaisessa kulttuurissa, ja Saksassa federalismi tarkoittaa päinvastaista kuin Suomessa: se on vastavoima ranskalaiselle keskusjohtoisuudelle. Saksa on federaatio, Sveitsi on federaatio — ja niissä kansalaisten tasolla toteutuva yhteisvastuu on alhaisempi kuin Suomessa tai euroalueen sisällä. Siksi hän pitää federalismia huonona sanana sille, mitä hän ajaa.

Kirjan kolme skenaariota käydään läpi:

1. Ajelehtiminen — hänen mielestään huonoin vaihtoehto, myös kansalaisen itsemääräämisoikeuden kannalta, koska rahaliiton valuvikoja paikataan keskuspankkirahalla.
2. Liittovaltio — kestäisi kauan; kielimuurit, alhainen liikkuvuus ja toimimattomat työmarkkinat erottavat Euroopan Yhdysvalloista, joskin osa näistä muuttuu kieliteknologian kehittyessä.
3. Euron hajoaminen.

Ja neljäntenä Miettisen oma ECU-2-malli, josta hän toteaa kuivasti, ettei kukaan halua siitä jutella — paitsi Juhana Vartiainen, jonka hän pakotti väittelemään siitä tunnin Puheenaiheen kanavalla. Mallin idea: puretaan rahaliitto samaa kautta kuin siihen tultiin, luodaan kaksoisvaluutat, pidetään nykyinen euro korivaluuttamäärittelynä vastuineen ja kasvatetaan rinnalla kansallisia digitaalisia valuuttoja.

Elpymisrahasto — ja mitä liittovaltio ei ole

Valtosen kanta on tarkka ja se erottaa hänet molemmista laidoista. Twitter-väite, että elpymisrahasto on askel kohti liittovaltiota, on hänen mukaansa väärä:

No ei ole. Monet poliitikot voivat nähdä sen niin, että nyt päästään integraatiossa pidemmälle. Mutta eihän se nyt itseisarvoisesti — jos tehdään tällainen potti, kerätään rahaa jostain — ja sitten jaetaan se uudelleen jäsenmaille. Mikä tässä on liittovaltiota?

Vertailukohtana Yhdysvallat: siellä on noudatettu no bailout -periaatetta yli sata vuotta, yksikään osavaltio ei ole mennyt konkurssiin, eikä tällaisia paketteja puuhailtu varsinkaan ennen finanssikriisiä. Ja liittovaltiotason tulonsiirrot selittävät osavaltioiden välisestä sopeutumisesta vain noin 20 prosenttia — merkittävä osa tapahtuu yksityisten rahoitusmarkkinoiden ja ihmisten muuttamisen kautta.

Miettisen kritiikki on kohdennetumpi: yhteisvelkaa käytetään kansallisten budjettien alijäämien tilkitsemiseen, ja esimerkiksi Puola saa siitä jackpotin ilman koronakriisiä. Valtonen on samaa mieltä ja nimeää ongelman tarkasti: osoite on väärä, koska raha menee kansallisvaltioille — ja jopa Italia saa keskuspankista suoraan niin paljon velkaa kuin haluaa, joten kyse ei ole maksuvalmiudesta.

Se, mitä hän sen sijaan kannattaisi: EU-budjetissa universaalihyödykkeitä — puolustus, isot väylähankkeet, mahdollisesti koulutus, rajaturvallisuus — jotka hoituisivat tehokkaammin EU-tasolla eivätkä lisäisi verorasitetta kansallisella tasolla. Ja yksilötasolla: perustili, mahdollisesti eurooppalaisena.

Tämä yhdistyy jakson alkupuolen ajatukseen, joka on sen omaperäisin: sen sijaan että keskuspankki rahoittaa välillisesti jäsenmaita SURE-työttömyysrahaston kautta, se voisi antaa kaikille perustilille tietyn saldon — tuki suoraan ihmiselle, ilman että monetisoidaan yhtään sen enempää kuin nytkään. Miettisen vastaus: mä lähden tuohon mukaan. Ja hänen lisäyksensä siitä, että kollektivismin ei tarvitse tapahtua kansallisvaltioiden kautta, tiivistyy vitsiin henkilökohtaisesta Nato-jäsenyydestä — vaikka se on vitsi, niin vitsissä on perää.

Keskustelukulttuuri ja mitä siitä seuraa

Molemmat päätyvät samaan huomioon eri kautta. Valtosen versio:

Jos sulla on tämän hippasenkin verran jotain sanottavaa eurojärjestelmästä, niin sitten sä olit super eurokriittinen ja impivaaralainen. Täällä on tosi ohut se, missä saa käydä edes puolijärkevää debattia.

Miettinen antaa sille nimen: Overtonin ikkuna, samaa käsitettä hän käytti Ivan Puopolon kanssa.

Ja Valtonen tekee erottelun, joka on jakson eettisin: hän on vahva eurooppalainen eikä koe sen laimentavan sitä, että on syntynyt ja asuu Suomessa. Hän haluaisi, että Eurooppa pystyisi ylläpitämään ihmisoikeuksia ja omaa elämäntyyliään — ja perustelee sen havainnolla eikä ideologialla: eurooppalaisessa porukassa Yhdysvalloissa tai Aasiassa huomaa, kuinka paljon enemmän eri maiden eurooppalaisia yhdistää kuin erottaa.

Hänen huolensa on Kiina: huomattavan erilainen käsitys ihmisoikeuksista, demokratiasta ja yksityisyydestä. Ja siksi Suomen kaltaisen viiden ja puolen miljoonan maan ei kannata kuvitella päättävänsä yksin, miten maailma toimii — päinvastoin, mitä enemmän jäädään jälkeen varallisuustilastoissa, sitä vähemmän painoarvoa on.

Elpymisrahastosta hän tekee vielä havainnon, joka on tarkistettavissa: vastaavaa vahvaa oppositiota ei ole Itävallassa, Saksassa eikä Hollannissa — Suomessa sitä on paljon. Perussuomalaisille hän nostaa siitä hattua sillä varauksella, että keskustelu on polarisoitunut eikä rakentavaa vaihtoehtoa haeta: se on tällainen take it or leave it -tilanne.

Miettisen oma kanta on pragmaattinen ja hän myöntää olevansa kahden vaiheilla: elpymisrahasto lisää nettoveroja Suomessa, mutta jos se kaatuisi, tilalle tulisi todennäköisesti euromaiden kesken tehty vielä kalliimpi järjestely, jossa Ruotsi ja Tanska eivät maksaisi mitään. Hän pitää hyvänä sitä, että järjestelmä on EU-laajuinen eikä pelkkä euron tilkitsemishimmeli, kuten ERVV ja EVM hänen mielestään olivat. Valtosen vastaus siihen on lyhyt: se ei auta rahaliiton pysyvyyteen eikä lyhyellä tähtäimellä oikeastaan yhtään mitään — taloudellisesti se ei ole mitenkään järkevä paketti, vaan solidaarisuuden osoitus ja poliittinen julkilausuma.

Se, mikä huolestuttaa eniten

Jakson vakavin kohta tulee lopussa, ja se koskee keskuspankkeja. Mitä pidempään setelipaino pyörii, sitä enemmän syntyy moraalikatoa — ja sen lisäksi nimellisiä varallisuuseroja.

Valtosen muotoilu on konkreettinen ja se sitoo yhteen jakson kaksi puoliskoa:

Sä joudut nuorena ihmisenä, joka tulee työmarkkinoille ilman isin tai äidin antamaa pääomaa tai perustilin pääomaa, tekemään huomattavan paljon enemmän työtunteja ostaaksesi yhden neliön Helsingin keskustasta tai osuuden osakeindeksistä. Se, että pääset ensimmäiselle askelmalle siinä varallisuusportaassa, on huomattavasti vaikeampaa kuin muutama vuosi sitten.

Ja hän nimeää keskeisen roolin: keskuspankit.

Jakso päättyy Miettisen huomioon, että EKP:n digitaalieuron konsultaatioikkuna oli sulkeutunut edellisenä päivänä ja että hän oli aikonut jättää siihen ehdotuksen — kunnes huomasi, että haettiin vain teknistä konsultaatiota, ei rakenteellista. Hän olisi syöttänyt sekä perustilin että ECU-2:n.

Mitä jaksosta jää käteen

1. Perustilin ydin ei ole raha vaan kannustimen suunta. Se toimii nimenomaan niille, jotka eivät suunnittele — ja Valtonen sanoo sen ilman moralismia, mikä on harvinaista.
2. Federalismi tarkoittaa Saksassa päinvastaista kuin Suomessa. Tämä yksi käsitehavainto selittää suuren osan siitä, miksi suomalainen EU-keskustelu menee ristiin.
3. Sote-kritiikki on kannustinkritiikkiä. Menoautomaatin mekanismi — rahoitus, alijäämä, lisärahoitus, pysyvä tasokorotus — on arvioitavissa riippumatta siitä, mitä mieltä on maakunnista.

Ennusteina kannattaa lukea erikseen: arvio siitä, että ansiosidonnaisen ja koulutuksen rahoitusmallit tulevat keskusteluun, sekä arvio elpymisrahaston vaikutuksista. Ne olivat joulukuussa 2020 ennusteita, eivät havaintoja.

Aiheeseen liittyviä jaksoja

• EU:n oppositio | Sari Essayah | Neuvottelija 50 — EU:n päätöksentekorakenne ja elpymisrahaston käsittely.
• Euro, ECU2 ja Hamilton | Sami Miettinen | Neuvottelija 347 — ECU-2-malli kokonaisuudessaan.
• Tasa-arvo ja sananvapaus | Ivan Puopolo | Neuvottelija 51 — Overtonin ikkuna ja keskustelun rajat.
• Turvallisuuspolitiikka, euro ja NATO | Vesa Kanniainen | Neuvottelija 33 — toinen euron tulevaisuuskirjan kirjoittajista.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English